V
"vieras"
Vieras
Tiedän että nykyään on "muotia" diagnosoida oma puoliso, työkaveri, tmv. narsistiksi tiettyjen luonteenpiirteiden perusteella joten sitä en lähde suorilta tekemään... mutta luettuani paljon narsismista ja mitä siihen liittyy, niin uskaltaisin sanoa että miehelläni on ainakin hyvin voimakkaita narsistisia piirteitä jos ei jopa narsismia.
Alkuaikoina mieheni oli tyypillisesti hyvin viehättävä; kantoi minulle lahjoja, vei ulos syömään ja mielisteli kavereitani ( joita ei myöhemmin hyväksynyt enää ollenkaan ). Ihastuttiin, rakastuttiin, mentiin naimisiin, tehtiin lapsia.
Kaikki oli ihan ok mutta pikkuhiljaa huomasin että 'vaatimuslista' alkoi miehellä kasvaa siitä miten minun kuuluisi elää ja olla. Ja samalla myös 'rivien välistä' myös niitä kieltoja mitä ei kuulu tehdä. Ihan huomaamatta entiset kaverit jäi pois elämästä; jos joskus pidin jonkun kanssa yhteyttä ja satuin mainitsemaan asiasta miehelleni, ei hän suoraan mitään sanonut mutta ilmeillään ja olemuksellaan ilmaisi kyllä ettei ollut tyytyväinen.
Paljon mahtuu menneisiin vuosiin, jossain vaiheessa oltiin jopa eroamassa ( ihan toisesta syystä tosin ) mutta päädyttiin jatkamaan avioliittoa ja tässä nyt ollaan. Mies on muuttunut täysin toisenlaiseksi mitä oli alussa. Hän ei esim. hyväksy että käyn missään 'turhissa' menoissa ---> jopa kauppakeskuksessa kiertely on hänen mielestään vaan turhaa ajan hukkaa. Suoraan ei kiellä mitään koska tietää että siinä vaiheessa olisi jo 'liian räikeää' mutta osaa edelleen ilmeillään, eleillään, olemuksellaan, huomautuksillaan tehdä sen etten lähde lähes minnekään vaan vietän suurimman osan vapaa-ajastani kotona.
Tuhahtelee kotona jos on tippunut koiranruokaa lattialle tai pölypalloja pyörii nurkissa tai katson tv:stä _hänen mielestään_ turhaa/väärää ohjelmaa. Ei siinäkään sano suoraan mitään. On usein pahantuulinen ja tiuskii milloin mistäkin. Kun yritän kysyä missä mättää tai puhua asiasta, mies kääntää sen niin että minä vaan kaivan ongelmia ja haluan saada riidan aikaan. Asia kääntyy yleensä sitten päälaelleen - minä pyytelen anteeksi ja mies on pahalla päällä kun MINÄ olen aiheuttanut taas riidan.
Kääntöpuoli on sitten se että rahallisesti hän osallistuu kaikkeen täysin, minun vastuulle ei jää mitään yksin. Hän ei myös käy missään 'omilla reissuillaan' useinkaan vaan viettää kotona hyvin paljon aikaa. Tuntuu että joka toinen päivä hän on hyvällä päällä, joka toinen päivä pahalla päällä.
Omasta mielestään hän on lähes aina oikeassa, asiassa kuin asiassa. Tai jos vaikka lasi kaatuu pöydällä niin hän heti toteaa: Minä arvasin että tuossa käy noin... Tai jos tietokone kuumenee liikaa ja simahtaa kesken kaiken lasten pelatessa, hänen on 'pakko' kommentoida: Minä tiesin että tuossa käy noin... Silti hän ei voi mennä siirtämään sitä lasia keskemmäs pöytää tai nostamaan tietokoneen pohjaa jos kerran ennalta tietää/arvaa kaiken.
Työssään hän on todella suosittu ja saa positiivista palautetta, kotona suurimman osan ajasta mököttävä mörökölli jonka kanssa ei pysty puhumaan. Hämmentävää tästä tekee se että hän kyllä osaa pyytää anteeksi. Välillä hän toteaa että hän ei mitään muuta toivo kuin sitä että minä jaksaisin elää hänen kanssaan. Ettei hän tiedä mikä häntä vaivaa. Mutta sitten taas seuraavana päivänä ei puhettakaan mistään pahoittelusta vaan tiuskiminen/mököttäminen jatkuu ilman mitään selittelyjä.
Kuitenkin jollain tapaa varmasti rakastan häntä vaikka viime aikoina olen yhä enenevässä määrin alkanut ärsyyntymään jatkuvaan negatiivisuuteen. Olen aina ollut 'kiltti' ihminen enkä ole osannut sanoa kenellekään vastaan tai pahasti. Syyllistän itseäni lähes joka asiasta ja minut on helppo saada ns. tossun alle.
Tähän saakka olen esim. miehen ollessa pahalla päällä, liehitellyt siinä ympärillä ja yrittänyt saada miehen oloa paremmaksi ja kokenut että syy on jotenkin minussa ja minun tehtävä on saada mies hyvälle tuulelle jälleen. Tämä ei tietenkään ole asiaa auttanut vaan miehen on ollut helppo jatkaa "ylimielistä hiljaisuuttaan" ja mököttämistään kun on huomannut että vaimoon menee perille. Nyt olen sitten tietoisesti repinyt itseäni irti tästä ja nykyään kun hän on syyttä pahalla päällä, annan hänen olla ja hyvin itsetietoisesti lähden vaan muihin hommiin enkä edes kysy missä mättää. Tämä vaikuttaa mieheen niin että hän hetken aikaa oltuaan, tulee _itse_ pyörimään minun ympärilleni ja selittelemään että kuinka hän on vaan väsynyt jne. Eli kun valta ei ylety minuun asti, alkaa se nöyristely.
Erota en haluaisi ainakaan tässä vaiheessa koska elämä kuitenkin rullaa suhteellisen mallillaan muuten ja lapsille on ihan hyvä isä. Toisaalta mietin myös että onko kyseessä ennemminkin masennus tai joku muu vastaava mielenterveydenhäiriö. Mihinkään ammattiauttajalle mieheni ei lähtisi edes maksusta, sen tiedän. Jos edes ehdottaisin tällaista, hänen reaktionsa olisi joko hermostuminen tai ylimielinen tuhahdus.
Mietinkin että jos kyseessä narsismi, voiko sen 'yläpuolelle' päästä? Kun tiedostan itse tilanteen, voinko alkaa vahvistamaan itsetuntoani ja minuuttani jolloin mies ei enää pysty samalla tavalla 'alistamaan' minua tahtonsa alle? Voiko narsistin kanssa elää?
Tiedän että moni teistä kirjoittaa/ajattelee että ei muuta kuin ero tuollaisesta mutta uskon myös että moni tietää ettei se ole ihan helppoa vaan ottaa ja lähteä. Varsinkaan jos on elänyt elämänsä niin että yrittänyt välttää kaikenaailman konflikteja ym. Lisäksi kun tahtoa olla liitossa vielä on ja rakkauttakin löytyy. Lähinnä toivoisin rakentavia kommentteja siitä että miten tässä voisi lähteä vahvistamaan itseä ja parisuhdetta... tai jos jollain on samantapaisia kokemuksia ko. miestyypistä tai siitä että avioliitto on silti jatkunut...
Ero siis ei ole ihan ensimmäisenä vaihtoehtona vaan nyt lähden kasvattamaan itsetuntoa ja luottamusta jolloin olen vahvempi puolustamaan omia mielipiteitäni ja toiveitani. Ehkä olisi jo aika kun koko elämän vaan muiden mukaan elänyt ( ei pelkästään miehen ). Lapsena esim. yritin aina miellyttää vanhempiani ja koin kammottavia omantunnontuskia jos edes kiroilin salaa. Jonkun sortin häiriö siis taitaa olla minullakin.
Anteeksi kaikki kirjoitusvirheet tekstissä - en jaksa näin pitkää kirjoitusta alkaa tarkastamaan. Ja kiitos jos joku jaksoi lukea. Jo pelkkä kirjoittaminen selkeytti omia ajatuksia ja tunteita...
Alkuaikoina mieheni oli tyypillisesti hyvin viehättävä; kantoi minulle lahjoja, vei ulos syömään ja mielisteli kavereitani ( joita ei myöhemmin hyväksynyt enää ollenkaan ). Ihastuttiin, rakastuttiin, mentiin naimisiin, tehtiin lapsia.
Kaikki oli ihan ok mutta pikkuhiljaa huomasin että 'vaatimuslista' alkoi miehellä kasvaa siitä miten minun kuuluisi elää ja olla. Ja samalla myös 'rivien välistä' myös niitä kieltoja mitä ei kuulu tehdä. Ihan huomaamatta entiset kaverit jäi pois elämästä; jos joskus pidin jonkun kanssa yhteyttä ja satuin mainitsemaan asiasta miehelleni, ei hän suoraan mitään sanonut mutta ilmeillään ja olemuksellaan ilmaisi kyllä ettei ollut tyytyväinen.
Paljon mahtuu menneisiin vuosiin, jossain vaiheessa oltiin jopa eroamassa ( ihan toisesta syystä tosin ) mutta päädyttiin jatkamaan avioliittoa ja tässä nyt ollaan. Mies on muuttunut täysin toisenlaiseksi mitä oli alussa. Hän ei esim. hyväksy että käyn missään 'turhissa' menoissa ---> jopa kauppakeskuksessa kiertely on hänen mielestään vaan turhaa ajan hukkaa. Suoraan ei kiellä mitään koska tietää että siinä vaiheessa olisi jo 'liian räikeää' mutta osaa edelleen ilmeillään, eleillään, olemuksellaan, huomautuksillaan tehdä sen etten lähde lähes minnekään vaan vietän suurimman osan vapaa-ajastani kotona.
Tuhahtelee kotona jos on tippunut koiranruokaa lattialle tai pölypalloja pyörii nurkissa tai katson tv:stä _hänen mielestään_ turhaa/väärää ohjelmaa. Ei siinäkään sano suoraan mitään. On usein pahantuulinen ja tiuskii milloin mistäkin. Kun yritän kysyä missä mättää tai puhua asiasta, mies kääntää sen niin että minä vaan kaivan ongelmia ja haluan saada riidan aikaan. Asia kääntyy yleensä sitten päälaelleen - minä pyytelen anteeksi ja mies on pahalla päällä kun MINÄ olen aiheuttanut taas riidan.
Kääntöpuoli on sitten se että rahallisesti hän osallistuu kaikkeen täysin, minun vastuulle ei jää mitään yksin. Hän ei myös käy missään 'omilla reissuillaan' useinkaan vaan viettää kotona hyvin paljon aikaa. Tuntuu että joka toinen päivä hän on hyvällä päällä, joka toinen päivä pahalla päällä.
Omasta mielestään hän on lähes aina oikeassa, asiassa kuin asiassa. Tai jos vaikka lasi kaatuu pöydällä niin hän heti toteaa: Minä arvasin että tuossa käy noin... Tai jos tietokone kuumenee liikaa ja simahtaa kesken kaiken lasten pelatessa, hänen on 'pakko' kommentoida: Minä tiesin että tuossa käy noin... Silti hän ei voi mennä siirtämään sitä lasia keskemmäs pöytää tai nostamaan tietokoneen pohjaa jos kerran ennalta tietää/arvaa kaiken.
Työssään hän on todella suosittu ja saa positiivista palautetta, kotona suurimman osan ajasta mököttävä mörökölli jonka kanssa ei pysty puhumaan. Hämmentävää tästä tekee se että hän kyllä osaa pyytää anteeksi. Välillä hän toteaa että hän ei mitään muuta toivo kuin sitä että minä jaksaisin elää hänen kanssaan. Ettei hän tiedä mikä häntä vaivaa. Mutta sitten taas seuraavana päivänä ei puhettakaan mistään pahoittelusta vaan tiuskiminen/mököttäminen jatkuu ilman mitään selittelyjä.
Kuitenkin jollain tapaa varmasti rakastan häntä vaikka viime aikoina olen yhä enenevässä määrin alkanut ärsyyntymään jatkuvaan negatiivisuuteen. Olen aina ollut 'kiltti' ihminen enkä ole osannut sanoa kenellekään vastaan tai pahasti. Syyllistän itseäni lähes joka asiasta ja minut on helppo saada ns. tossun alle.
Tähän saakka olen esim. miehen ollessa pahalla päällä, liehitellyt siinä ympärillä ja yrittänyt saada miehen oloa paremmaksi ja kokenut että syy on jotenkin minussa ja minun tehtävä on saada mies hyvälle tuulelle jälleen. Tämä ei tietenkään ole asiaa auttanut vaan miehen on ollut helppo jatkaa "ylimielistä hiljaisuuttaan" ja mököttämistään kun on huomannut että vaimoon menee perille. Nyt olen sitten tietoisesti repinyt itseäni irti tästä ja nykyään kun hän on syyttä pahalla päällä, annan hänen olla ja hyvin itsetietoisesti lähden vaan muihin hommiin enkä edes kysy missä mättää. Tämä vaikuttaa mieheen niin että hän hetken aikaa oltuaan, tulee _itse_ pyörimään minun ympärilleni ja selittelemään että kuinka hän on vaan väsynyt jne. Eli kun valta ei ylety minuun asti, alkaa se nöyristely.
Erota en haluaisi ainakaan tässä vaiheessa koska elämä kuitenkin rullaa suhteellisen mallillaan muuten ja lapsille on ihan hyvä isä. Toisaalta mietin myös että onko kyseessä ennemminkin masennus tai joku muu vastaava mielenterveydenhäiriö. Mihinkään ammattiauttajalle mieheni ei lähtisi edes maksusta, sen tiedän. Jos edes ehdottaisin tällaista, hänen reaktionsa olisi joko hermostuminen tai ylimielinen tuhahdus.
Mietinkin että jos kyseessä narsismi, voiko sen 'yläpuolelle' päästä? Kun tiedostan itse tilanteen, voinko alkaa vahvistamaan itsetuntoani ja minuuttani jolloin mies ei enää pysty samalla tavalla 'alistamaan' minua tahtonsa alle? Voiko narsistin kanssa elää?
Tiedän että moni teistä kirjoittaa/ajattelee että ei muuta kuin ero tuollaisesta mutta uskon myös että moni tietää ettei se ole ihan helppoa vaan ottaa ja lähteä. Varsinkaan jos on elänyt elämänsä niin että yrittänyt välttää kaikenaailman konflikteja ym. Lisäksi kun tahtoa olla liitossa vielä on ja rakkauttakin löytyy. Lähinnä toivoisin rakentavia kommentteja siitä että miten tässä voisi lähteä vahvistamaan itseä ja parisuhdetta... tai jos jollain on samantapaisia kokemuksia ko. miestyypistä tai siitä että avioliitto on silti jatkunut...
Ero siis ei ole ihan ensimmäisenä vaihtoehtona vaan nyt lähden kasvattamaan itsetuntoa ja luottamusta jolloin olen vahvempi puolustamaan omia mielipiteitäni ja toiveitani. Ehkä olisi jo aika kun koko elämän vaan muiden mukaan elänyt ( ei pelkästään miehen ). Lapsena esim. yritin aina miellyttää vanhempiani ja koin kammottavia omantunnontuskia jos edes kiroilin salaa. Jonkun sortin häiriö siis taitaa olla minullakin.
Anteeksi kaikki kirjoitusvirheet tekstissä - en jaksa näin pitkää kirjoitusta alkaa tarkastamaan. Ja kiitos jos joku jaksoi lukea. Jo pelkkä kirjoittaminen selkeytti omia ajatuksia ja tunteita...
