Mä kerron nyt taustaani vähän, en tiedä auttaako:
Mä olen aina ollut itsestäni todella todella epävarma. Olen suht. normaalista ja yläluokkaisesta kodista. Multa vaadittiin lapsena paljon ja mua vertailtiin aina muihin. Aina serkkutytöt olivat kauniimpia ja menestyneempiä. Nyt aikuisena (olen 25v) olen vasta ymmärtänyt, että vanhempani, etenkin äitini ei ollut oikeassa. En mä sitä lapsena ja nuorena ymmärtänyt. Silloin mä luulin, että oikeasti olen ruma ja huono. Minä panostin jokaisiin juhliin viimeisen päälle ja silti mun serkut olivat aina paremmin pukeutuneempia ja nätimpiä ja hoikempia jne. Mä en osaa vieläkään oikein suhtautua itseeni. Itseluottamusta olen saanut aikuisena. Minä olen minä vikoineni ja virheineni, mutta tasan yhtä arvokas ihminen, kuin muutkin.
Silti heikkona hetkenä tulee kamala ja tunnen itseni tosi huonoksi.
Tähän mennessä mä olen ottanut miehen, joka kelpaa statukselta äidilleni. Äitini mielestä minulla pitää olla korkeakoulutettu kiiltokuvapoika, jolla joku harrastus, jolla äitini saa elvistellä sukulaisille. Mä olen siis tavallaan ottanut ensimmäisen kiiltokuvapojan, joka mut halusi. Meillä on ihan toimiva suhde monella tapaa. Mies hoitoo minun lastani, kuin omaansa ja rakastaa häntä kuin omaansa.
Silti mä en koe, enkä ole kokenut romanttista rakkautta miestäni kohtaan. Mies vain opiskelee, käy töissä ja urheilee. Mä kaipaan hellyttää ja kehuja. Mä haluan tietää, miksi juuri minä olen se nainen, jonka kanssa hän haluaa viettää loppuelämänsä. Mä olen satoja kertoja pyytänyt miestäni, että sano, että rakastat mua ja kehu mua useammin. Hän ei vaan sano ja kehu. Seksi on ainut läheisyys, mitä meillä on. Sekään ei mua enää hänen kanssa kiinnosta.
Toisaalta mies hoitaa hommat mitkä hänelle kuuluu, hän ei satuta mua ja pitää lapsesta huolta. Kyse on enemmän siitä, tyydynkö tähän vai haluanko muuta.
Mä tapasin netissä yhden miehen, jonka kanssa juttu luistaa. Asutaan siis samalla paikkakunnalla. Tämä ns. uusi tuttavuus kehuu mua kauheesti, hän on ihan älyttömästi mun tukena ja kuuntelee mua. Hän tietää tilanteeni ja tarjoaa olkapäätä. Hän kehuu mua kauniiksi ja ihanaksi ja halaa.
Mitään siis sellaista meidän välillä ei ole (vielä?) tapahtunut, jota en voisi miehelleni sanoa.
Nykyinen mieheni on myös tylsä. Hänellä ei ole yhtkään kaveria. Niin. Ei oikeasti ole kavereita. Hän joko koulussa, kotona tai treenaamassa. Ei kuulemma tarvitse kavereta. Musta se on outoa. Mulle ystävät ovat henki ja elämä ja mä en voisi elää ilman ystäviäni! Meillä ei käy IKINÄ vieraita, jotka olisi meidän yhteisiä. Olen ehdottanut, että tutustuu työpaikalla tai koulussa ihmisiin ja olisi kiva saada joku kaveripariskunta.. mies on sitä mieltä, että ei hän sellaisia tarvitse.
Esim. viimeksi uutena vuotena olisin halunnut valvoa puolenyön yli ja vaihtaa vuotta mieheni kanssa. Hän meni nukkumaan 22.00, koska päivähän oli ihan samanlainen kuin muutkin.
Mies haluaa tietää kumpi käy kaupassa, kuka hakee pojan hoidosta ja olenko viikonloppuna töissä ja olenko pessyt pyykkiä. Sen sijaan hän ei koskaan halua viettää kahdenkeskistä aikaa, halailla sohvalla tai tehdä jotain romanttista. Romantiikka on hänelle jalkapallon katsomista teeveestä ja sen jälkeen pikapanot.
Mä haluaisin esim. oman talon (rahasta ei ole kiinni). Mies ei halua, koska ei ole järkeä ja katotaan sitten joskus. Mä sanon, että HAAVEILEN oman pihan laittamisesta ja mies nauraa mun haaveelle.
Mies ei koskaan haaveile mistään, eikä hänellä ole unelmia. Hänen mielestää pitää elää päivä kerrallaan. Mun mielestä taas haaveita pitää olla.
Miehelleni mä olen itsestäänselvyys. Jos otan puheeksi parisuhteen ja että mua mietityttää joku asia, niin mies sanoo "Ai sä oot taas tolla päällä. Sulla on kuule asiat hyvin. On työpaikkakkin. Mee nukkumaan ja herää huomenna paremmalla tuulella". Eli mies ei ymmärrä, että MÄ HALUAN OIKEASTI PYSTÄHTYÄ JA MIETTIÄ, hän luulee, että mä vaan nyt olen kiukkutuulella.
Arki on arkea, mutta eikö siitä arjesta voisi joskus tehdä juhlaakin..
