Voinko sanoa miehelleni, että aikalisä, asutaan yhessä ja haluan tapailla muita?

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja "lissu"
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
L

"lissu"

Vieras
Lapsen järjestelyiden takia ei kannata muuttaa erilleen, ellei ole ihan pakko. Mies ei tiedä mitään vielä.
Mä voin henkisesti todella huonosti. Olen ihan loppu. Haluan joka ilta mennä tunniksi suihkuun ja lyhistyä itkemään.
Voinko sanoa, että otetaan aikalisä ja ollaan avoimin mielin? Mitään sänkypuuhia en todellakaan ole kenenkään kanssa harrastamassa, ennenkuin ero on selvä.
 
Voit, siitä alkaa asioiden selvittely. Muiden tapailu saa luultavasti miehen luopumaan yrittämisestä, ellei hänkin halua ylläpitää kulissiliittoa. Eli jos haluat asua yhdessä, suositan että unohdat muut. Muutenkin kannattaisi unohtaa muut ennen kuin ero on selvä.
 
  • Tykkää
Reactions: Madicken04
Kaikkeahan saa ehdottaa mutta aika monelle miehelle (niin kuin naisellekin vastaavassa tilanteessa) tuo ehdotus muiden tapailemisesta tarkottaisi jo käytännössä eroa. Monikaan ei tuossa halua jäädä pitämään yllä tuollaista liittoa.
 
Tarvitset siis itsellesi laastarisuhteen, jotta uskallat/pystyt erota? Siinä tapauksessa et varmasti ole vielä valmis eroamaan. Vai kaipaatko vain pientä syrjähyppyä, koska ruoho tuntuu vihreämmältä aidan toisella puolella?
 
Mä kerron nyt taustaani vähän, en tiedä auttaako:

Mä olen aina ollut itsestäni todella todella epävarma. Olen suht. normaalista ja yläluokkaisesta kodista. Multa vaadittiin lapsena paljon ja mua vertailtiin aina muihin. Aina serkkutytöt olivat kauniimpia ja menestyneempiä. Nyt aikuisena (olen 25v) olen vasta ymmärtänyt, että vanhempani, etenkin äitini ei ollut oikeassa. En mä sitä lapsena ja nuorena ymmärtänyt. Silloin mä luulin, että oikeasti olen ruma ja huono. Minä panostin jokaisiin juhliin viimeisen päälle ja silti mun serkut olivat aina paremmin pukeutuneempia ja nätimpiä ja hoikempia jne. Mä en osaa vieläkään oikein suhtautua itseeni. Itseluottamusta olen saanut aikuisena. Minä olen minä vikoineni ja virheineni, mutta tasan yhtä arvokas ihminen, kuin muutkin.
Silti heikkona hetkenä tulee kamala ja tunnen itseni tosi huonoksi.
Tähän mennessä mä olen ottanut miehen, joka kelpaa statukselta äidilleni. Äitini mielestä minulla pitää olla korkeakoulutettu kiiltokuvapoika, jolla joku harrastus, jolla äitini saa elvistellä sukulaisille. Mä olen siis tavallaan ottanut ensimmäisen kiiltokuvapojan, joka mut halusi. Meillä on ihan toimiva suhde monella tapaa. Mies hoitoo minun lastani, kuin omaansa ja rakastaa häntä kuin omaansa.
Silti mä en koe, enkä ole kokenut romanttista rakkautta miestäni kohtaan. Mies vain opiskelee, käy töissä ja urheilee. Mä kaipaan hellyttää ja kehuja. Mä haluan tietää, miksi juuri minä olen se nainen, jonka kanssa hän haluaa viettää loppuelämänsä. Mä olen satoja kertoja pyytänyt miestäni, että sano, että rakastat mua ja kehu mua useammin. Hän ei vaan sano ja kehu. Seksi on ainut läheisyys, mitä meillä on. Sekään ei mua enää hänen kanssa kiinnosta.
Toisaalta mies hoitaa hommat mitkä hänelle kuuluu, hän ei satuta mua ja pitää lapsesta huolta. Kyse on enemmän siitä, tyydynkö tähän vai haluanko muuta.
Mä tapasin netissä yhden miehen, jonka kanssa juttu luistaa. Asutaan siis samalla paikkakunnalla. Tämä ns. uusi tuttavuus kehuu mua kauheesti, hän on ihan älyttömästi mun tukena ja kuuntelee mua. Hän tietää tilanteeni ja tarjoaa olkapäätä. Hän kehuu mua kauniiksi ja ihanaksi ja halaa.
Mitään siis sellaista meidän välillä ei ole (vielä?) tapahtunut, jota en voisi miehelleni sanoa.

Nykyinen mieheni on myös tylsä. Hänellä ei ole yhtkään kaveria. Niin. Ei oikeasti ole kavereita. Hän joko koulussa, kotona tai treenaamassa. Ei kuulemma tarvitse kavereta. Musta se on outoa. Mulle ystävät ovat henki ja elämä ja mä en voisi elää ilman ystäviäni! Meillä ei käy IKINÄ vieraita, jotka olisi meidän yhteisiä. Olen ehdottanut, että tutustuu työpaikalla tai koulussa ihmisiin ja olisi kiva saada joku kaveripariskunta.. mies on sitä mieltä, että ei hän sellaisia tarvitse.
Esim. viimeksi uutena vuotena olisin halunnut valvoa puolenyön yli ja vaihtaa vuotta mieheni kanssa. Hän meni nukkumaan 22.00, koska päivähän oli ihan samanlainen kuin muutkin.
Mies haluaa tietää kumpi käy kaupassa, kuka hakee pojan hoidosta ja olenko viikonloppuna töissä ja olenko pessyt pyykkiä. Sen sijaan hän ei koskaan halua viettää kahdenkeskistä aikaa, halailla sohvalla tai tehdä jotain romanttista. Romantiikka on hänelle jalkapallon katsomista teeveestä ja sen jälkeen pikapanot.

Mä haluaisin esim. oman talon (rahasta ei ole kiinni). Mies ei halua, koska ei ole järkeä ja katotaan sitten joskus. Mä sanon, että HAAVEILEN oman pihan laittamisesta ja mies nauraa mun haaveelle.
Mies ei koskaan haaveile mistään, eikä hänellä ole unelmia. Hänen mielestää pitää elää päivä kerrallaan. Mun mielestä taas haaveita pitää olla.

Miehelleni mä olen itsestäänselvyys. Jos otan puheeksi parisuhteen ja että mua mietityttää joku asia, niin mies sanoo "Ai sä oot taas tolla päällä. Sulla on kuule asiat hyvin. On työpaikkakkin. Mee nukkumaan ja herää huomenna paremmalla tuulella". Eli mies ei ymmärrä, että MÄ HALUAN OIKEASTI PYSTÄHTYÄ JA MIETTIÄ, hän luulee, että mä vaan nyt olen kiukkutuulella.

Arki on arkea, mutta eikö siitä arjesta voisi joskus tehdä juhlaakin..
 
Mä olen siis tavallaan ottanut ensimmäisen kiiltokuvapojan, joka mut halusi. Meillä on ihan toimiva suhde monella tapaa. Mies hoitoo minun lastani, kuin omaansa ja rakastaa häntä kuin omaansa.
Eh.... et sä nyt ihan ensimmäistä ottanut, jos sulla on jo lapsikin toisen kanssa?

Miehes ei todellakaan jää liittoon jos sä haluat käydä pelleilemässä toisen miehen kanssa välissä ja sitten palata nätteihin kulisseihin. Joko eroat, piste, tai unohdat sen toisen miehen. Sinä ITSE olet mennyt tuohon liittoon vaikket olekaan ollut itse kovin rakastunut. Nyt sitten pistät miehen piikkiin sitä ettei se kehu ja ylistä sua tarpeeksi. Mies ei tarpeeksi usein sano rakastavansa, sinä et rakastanut alunperinkään vaan teit äitille mieliksi? Kumpikos se kylmä ihminen olikaan?
 
Arki on arkea, mutta sie voit ite tehdä siitä juhlaa myös noissa puitteissa.

Selkeästi sinulla menossa sisäinen murros. Tiedosta tämä, äläkä riko kaikkea sen tähden, että etsit itseäsi. Ei se vieraasta sängystä löydy. Olisko suhde myös siinä vaiheessa, että huomaat olevasi erillinen yksilö miehestäsi ja tämä aiheuttaa lisää paineita?

Katsele itteäs sisäänpäin, löydä muut keinot tuohon varhaiseen kolmenkympin kriisiin ja riko ne mentaalimuotit, joita olet elämästäsi luonut. Ymmärrä, että elämäsi konteksti on, että asiasi ovat erinomaisesti, nyt vain sinun täytyy itse luoda substanssi, joka on itsellesi mieleinen.

Mites se meni, joka seitsemäs vuosi joka ainoa solu on kehosta ehtinyt vaihtua (naisen sukusoluja lukuunottamatta), joten jos olet uusi ihminen joka seitsemäs vuosi niin ajoittain hyvä opetella tuntemaan itseään uudestaan; etenkin jos oma polku on kadonnut välillä. Älä kuitenkaan tee mitään hätäistä mitä voisit katua myöhemmin.
 
Tottakai vika on myös mussa. Mä tiedän, että teen koko ajan väärin miehelleni, koska en kerro hänelle kunnolla mitä ajattelen.
Mä olen toisaalta tavannut hänet nuorena, jolloin olin täysin vanhempieni talutusnuorassa. Mä asuin silloin vanhempieni asunnossa ja jos en tehnyt äidilleni mieliksi, niin mun olisi pitänyt sitten muuttaa pois. Vasta viimesen vuoden aikana olen päässyt pikkuhiljaa irti ja alannut ajatella itse.

Lapseni isän kanssa ole ikinä edes asunut yhdessä. Olin nuori, kun sain lapseni. Hän ei ollut ns. kiiltokuvapoika ja äitini maksoi minulle, että jätän hänet. Toisaalta meistä ei pitemmän päälle olisi välttämättä mitään tullut, joten hänen peräänsä en haikaile.

Olen vaan nyt herännyt siihen, että tämä on mun elämä ja ainut elämä mikä mulla on.
 
Totta munassa voit sanoa. Mutta näyttää nyt siltä, että sä et kanna yhtään vastuuta omasta puolestasi. Vikaa löytyy äidistäsi ja mieskin on ihan väärä, olisit paljon onnellisempi jossain muualla jos näitä ei olisi.

Ota nyt itseäsi niskasta kiinni ja aikuistu jo vihdoin. Jos et miehesi kanssa halua elää, niin eroa. Ei se sen vaikeampaa ole. Asennekysymys mikä on vaikeaa ja mikä ei. Sitäpaitsi ilmoitus miehellesi asiasta voi sysätä asioita liikkeelle, ehkä mies haluaakin erota. Ja kas, näin pääset jälleen vastuusta, eihän tämä päätös sinun ollut, sinä olet onneton uhri joka parkuu suihkussa...
 
[QUOTE="vieras";27386638]On vätystelyä, jos ei sen verran saa itsestään irti, että muuttaisi erilleen. Ei mitään yhteisasumisjärjestelyjä. Siinä hajoaa koko perheeltä pää.[/QUOTE]
Ja minusta sinun pitäisi hoidattaa nyt omaa päätäsi, eikä pistää koko jutusta vastuuta miehen niskaan. Et ole kasvanu tasapainoiseksi aikuiseksi ja oletit, että mies olisi auttanut sinua siinä, vaikka et edes häntä ole alunperin halunut. Nytkin kelpaa vaan erossa lastenhoitoavuksi ja kämppäkaveriksi, kun ei ole vieläkään munaa sinussa toimia niin kuin kuuluu.
 
Aapee, jos otat jonkun täysin erilaisen miehen lennosta niin entä jos parin vuoden perään itketkin, että hitsi, kun oli hyvä mies aiemmin, joka oli lastenhoidossa apuna ja kotona asiat sujuivat ja sitten sulla on joku rentuke, joka on romanttinen krapuloissaan anelessaan anteeksi töppäyksiään.
 
Tokihan sä ymmärrät miksi uusi mies kehuu, imartelee ja ylistää enemmän kun pitkässä parisuhteessa oleva mies? Kuinka paljon sinä kehut ja imartelet miestäsi?

Sinä et kerro miehelle mitä ajattelet, mutta haluat että hän tekisi niinkuin sinä ajatuksissasi toivot?

On ihan normaalia että pitkän suhteen aikana ihastuu muihinkin, ja se oma mies alkaa tuntua arkiselta ja tylsältä. Eri asia kannattaako sen takia rikkoa perhe. Noiden äitijuttujesi takia sinun ehkä kannattaisi käydä vaikka puhumassa jossain, ymmärrätkö että tällä hetkellä, aikuisena ihmisenä, edelleen syytät äitiäsi monista omista valinnoistasi. Äitisikö tosiaan toivoi että teet nuorena lapsen miehen kanssa jonka kanssa et edes asu yhdessä? Äitiskö nyt tosiaan haluaisi että miehesi selän takana flirttailet ja halailet toisen miehen kanssa? Sekö on nyt sitten äitikapinaa?
 
Tottakai vika on myös mussa. Mä tiedän, että teen koko ajan väärin miehelleni, koska en kerro hänelle kunnolla mitä ajattelen.
Mä olen toisaalta tavannut hänet nuorena, jolloin olin täysin vanhempieni talutusnuorassa. Mä asuin silloin vanhempieni asunnossa ja jos en tehnyt äidilleni mieliksi, niin mun olisi pitänyt sitten muuttaa pois. Vasta viimesen vuoden aikana olen päässyt pikkuhiljaa irti ja alannut ajatella itse.

Lapseni isän kanssa ole ikinä edes asunut yhdessä. Olin nuori, kun sain lapseni. Hän ei ollut ns. kiiltokuvapoika ja äitini maksoi minulle, että jätän hänet. Toisaalta meistä ei pitemmän päälle olisi välttämättä mitään tullut, joten hänen peräänsä en haikaile.

Olen vaan nyt herännyt siihen, että tämä on mun elämä ja ainut elämä mikä mulla on.

Suosittelen tarinan hiomista ja kirjoituskurssia. Ei tuosta vielä ole oikein miksikään :D
 
Tottakai on vikaa myös minussa. Itse mun on se ryhtiliike tehtävä. Tähän asti MINÄ olen ollut liian heikko ja mulla on ollut ihan olematon itseluottamus. Mä olen tajunnut pikkuhiljaa sen, että kukaan ei paranna itseluottamusta, vaan minä teen sen. Ennen joku muu on päättänyt mun puolesta. Jos olen avautunut asiasta, niin on tehty heti selväksi, etten minä kykene oikeisiin ratkaisuihin. Nyt mä tiedän, että minä pystyn. Mä olen ensimmäistä kertaa elämässäni tilanteessa, jossa MINÄ luotan itseeni ja joudun itse tehdä ison ratkaisun itse.

Mä en halua ketään satuttaa. En miestäni, enkä uutta tuttavuuttani, enkä etenkään lastani.

Minäkin osaa olla iso kasa paskaa, mutta minullekin on oltu paskapäitä. Mun pitää todella selvittää päätäni. Ehkä osittain etsin onneani epätoivoisesti jostain, koska nyt en ole onnellinen.

Ja minä kyllä kehun miestäni: Useinkin sanon häntä komeaksi, fiksuksi, ihanaksi ja lähettelin hänelle vielä kesällä sitten "söpöilyviestejä". Olen ostanut hänelle usein lahjoja. Nyt syksyn mittaan vaan olen miettinyt, että miksi mä teen tätä yksin? Ihan kuin mulla olisi joku mielikuvitus poikaystävä ja lähettelisin finderiin rakkaudentunnustuksiani ja ostaisin kauluspaidan omaan vaatehuoneeseeni roikkumaan.
Mä en tunne tässä suhteessa olevani ainutlaatuinen ja arvokas.
 
Olen vaan nyt herännyt siihen, että tämä on mun elämä ja ainut elämä mikä mulla on.

Ottaisit sitten vastuuta tekemistäsi.

Ensinnäkin, miehesi on selkeän isäpuolen asemassa pojallesi. Viet lapseltasi nyt isän samalla, sillä hänellähän ei ole eron jälkeen mitään oikeuksia lapseesi. Kuulostaa julmalta, varsinkin kun eron syynä on vain äidin omat kasvukriisit.

Ja tuo kuulostaa säälittävältä ja juuri siltä, ettet edelleenkään tiedä mitä haluat, jos lähdet vähän hengailemaan ja kokeilemaan välillä jotain seurustelua jonkun netistä tapaamasi miehen kanssa. Lapsellista. Hakisit vain itsetunnon kohotusta jonkun vieraan kautta.

Sinun kannattaisi mennä terapeutille ja puida omia tuntemuksiasi, elät tämän kriisin ohitse ja katsot sitten järkevimmin mielin haluatko erota vai et.
 
Paljonko sun äiti maksoi sulle että jätit lapsesi isän? Aiotko joskus kertoa lapsellesi syyn miksi jätit hänen isänsä, siksi kun mummu maksoi mulle ja halusin niitä rahoja enemmän kun isääs?
 
[QUOTE="Ehkä";27386764]Paljonko sun äiti maksoi sulle että jätit lapsesi isän? Aiotko joskus kertoa lapsellesi syyn miksi jätit hänen isänsä, siksi kun mummu maksoi mulle ja halusin niitä rahoja enemmän kun isääs?[/QUOTE]

Vähän epäoleellisesta tässä.
 
Osaisitko sä olla yhtään yksin? Etkö uskalla ottaa eroa ennen kun olet varmistanut itsellesi egonpönkittäjän odottamaan valmiina sun muuttokuormaa?

Jos et halua olla miehesi kanssa niin eroa vaan. Eron jälkeen keskity tukemaan lastasi ainoan tuntemansa isän menetyksessä, etkä etsimään itsellesi jotakuta nettituttua hokemaan että rakastanrakastan olet kaunis.
 
Vähän epäoleellisesta tässä.
Sä haluat keskustella millainen sinä olet ihmisenä, ja mitä sinä tarvitse, mitä ilman sinä olet jäänyt ja miten sinua on kohdeltu. Pitäisikö sun miettiä nyt hetki jotakuta muuta ihan asiallisesti, vaikka lastasi? Haluaisit hypätä uuden miehen syliin koska se kehuu sua, mites tuo lapsen ajatteleminen? Haluat miehen selän takana vehtailla nettimiehen kanssa koska se tuntuu SINUSTA hyvältä ja SINULLA on oikeus siihen koska äiti oli SINULLE ilkeä pienenä, entä teetkös nyt sittenkään oikein miestäsi kohtaan?

Vaikka minäminäminä on aika kiva keskustelunaihe, niin asiallisesti huomautan, että sinäsinäsinusta kertoo aika paljon se, että olit rahaa vastaan valmis rikkomaan ihmissuhteen. Sinäsinäsinun äitisuhteestasi taas kertoo se, että et oikeasti ole niin äitisi painostuksen alla kun haluat antaa ymmärtää, koska äitisi joutui turvautumaan rahaan houkuttimena. Ilmeisesti tunsi tyttärensä hyvin, koska tiesi mistä narusta vetää saadakseen tahtonsa läpi. Harva äiti edes yrittäisi saada rahalla tytärtään luopumaan lastensa isästä, koska tietäisi sen turhaksi.

Ehkä äitisi suostuisi maksamaan siitä että jäät nykyiseen liittoosi? Oletko kysynyt?
 

Yhteistyössä