Voisiko jo valottaa vähän? En ymmärrä.

[Pesky Pixie]

Vähän rohkeutta kerättyäni sanoin miehelle juuri, että en halua enää huutoa, en jaksa. Haluan apua ja jos mies ei voi antaa kuin huutoa, en jaksa sitä tällä hetkellä.
Sain kuulla kunniani, kuinka olen itsekäs diktaattori, joka vain yrittää tuhota miehen ja hänen elämänsä. Ja niin on taas vaikeaa pitää itseäni kasassa...

Mies manipuloi. :| Älä mene siihen mukaan. Ajatteles nyt järjellä; ei siinä ole mitään diktaattorimaista, jos sinä sanot, ettet jaksa kuunnella huutoa.

 

[vieras]

Kun jokaisesta omasta toiveesta ja avunpyynnöstä haukutaan ja syyllistetään, niin aina vain yrittää mennä itseensä ja muuttua. Nyt vain tuntuu, että olen tullut pisteeseen, jossa en näe mitään mahdollisuuksia omaan muuttumiseeni enää eikä mulla ole voimiakaan enää miettiä minkälaisena kelpaisin. Kun tämän kerron miehelle, saan kuulla olevani diktaattori ja se tuntuu järjettömän pahalta. Itsestäni ei tunnu siltä, vaan että olen olosuhteiden uhri, mutta haluan tästä päivästä ja huomisesta paremman. Koen kuitenkin, että mies ei yritä samaa täysillä, kuten minä, vaan vetää syvyyksiin jatkuvasti. On vaikeaa olla sen tietoisuuden kanssa, että mies ei ymmärrä eikä hyväksy minua ja käytöstäni, tarvettani laittaa rajat jaksamiselleni ja suojella lapsia.

Mulla on kokemusta vähän samantyylisestä miehestä (seksikuvioita myöten, meillä mies syytti kaikkia ongelmia ja käytöstään siitä, etten anna tarpeeksi seksiä, seksiä oli pakko saada vaikka olisin ollut miten ahdistunut ja itkenyt samalla). Näin jälkeenpäin ajatellen (siis muunkin käytöksensä perusteella) hänen täytyi olla jollainlailla persoonallisuushäiriöinen, vaikka suhteen aikana miehen kaikkien haukkujen ja lyttäämisen seurauksena syytin itseäni hänen käytöksestään. Mikä sinällään oli aivan irrationaalista, koska hänen käsityksensä minusta oli täysin päinvastainen sille, mitä esim. kaikki edelliset poikaystäväni ja ystäväni olivat minusta sanoneet. Mutta kun päivittäin kuulee jotain asiaa joka tilanteessa, siihen on vaikea olla uskomatta. Jo jatkuva henkisen väkivallan pelko alkaa musertaa ihmisen todellisuudentajua.

Kilttiä, muiden hyvää ajattelevaa ihmistä on kamalan helppoa manipuloida syyttämällä itsekkääksi, se oli minunkin ongelmani ja sai pysymään suhteessa niin pitkään. Yritin aina olla vielä kiltimpi, joustaa ja ymmärtää miestä siinä toivossa, että se auttaisi

Minusta sinun ei kannata odottaa mieheltä hyväksyntää tai ymmärrystä. Hän on sairas ja näkee asiat omalta kannaltaan värittyneesti, hän tuskin kykenee normaaliin empatiaan ainakaan tällä hetkellä. Itseäni auttoi suhteesta irti se, kun tajusin, etten voi odottaa mieheltä normaalia aikuisen, vastuullisen ja rakastavan ihmisen käytöstä. Hän tuskin koskaan kykenisi sellaiseen, vaikka tekisin mitä, meille ei tulisi normaalia parisuhdetta, jossa minullakin olisi tilaa olla kokonainen ihminen tunteineen. Silloin kun oli pakko olla tekemisissä, aloin suhtautua häneen kuin edesvastuuttomaan lapseen, jolta ei voi odottaa normaalia käytöstä. Ei hän pahuuttaan niin käyttäytyny, vaan sairauttaan.

Luonnollisesti noista lähtökohdista suhteeseen jääminen ei kuitenkaan ollut mikään vaihtoehto. En olisi kestänyt sellaista elämää enää montaa vuotta, nyt selvisin suhteesta "pelkällä" masennuksella.

 

[Ap]

Minulle todellisuus ja "normaali" elämä on tätä. Mies kertoo minulle, mitä olen, mihin musta on, mihin ei ja tosiaan kuinka olen syyllinen kaikkeen ja kuinka - lähes liioittelematta - teen kaiken väärin. Joskus herään katsomaan tätä ulkopuolisen silmin ja hetkellisesti ymmärrän, että minäkin voisin saada edes jotakin, edes huudottoman elämän tai vähän ymmärrystä. Sitten hän taas huutaa itsekkääksi yksinvaltiaaksi ja kuinka tahallaan kaivan esiin ongelmia, kuinka tahallani yritän saada hänet suuttumaan ja pysymään poissa, jotta voisin tavata sivusuhteitani (joita ei tietenkään ole!!).

 

[vieras]

Toivon, että saisit jostain voimia repäistä itsesi irti tuosta kuviosta.

Muistan miten taivaalliselta tuntui erilleenmuuton jälkeen olla omassa kotona ihan rauhassa, tarvitsematta pelätä koko ajan huutoa ja raivoamista tai sitä että tekee jotain väärin. Yölläkin sai nukkua rauhassa, ei tarvinnut pakottaa itseään seksiin toivoen, että mies pysyisi sitten ehkä vähän paremmalla tuulella. Meillä siis mies saattoi alkaa huutaa vaikka siitä, että katson väärällä tavalla tai minulla on vääränlainen ilme tai äänensävy kun puhun hänelle. Oli ihmeellistä, kun eron jälkeen tutustuinkin ihmisiin, jotka kohtelivat minua myönteisesti, kohteliaasti ja kunnioittavasti.

 

[Ap]

Niin. Pitkään tosiaan yritin seksiäkin, koska sen piti olla hänelle autuaallista ja voimaannuttavaa. Kävin seksuaaliterapeutillakin, mutta enhän minä yksin mitään muuttaa voi. Seksi synnyttää hänessä vain halun saada lisää, eikä paranna hänen mieltään kuin sen pienenpienen hetken.

Minä tunnen tekeväni ja sanovani kaiken väärin. Aina hän raivostuu. Minusta tilanteet ovat sellaisia, että niistä pitäisi selvitä ihan normaalilla keskustelulla tai on paljon myös raivostumisia, joissa en edes tajua syytä vaikka kuinka yritän ymmärtää. Viime aikoina hän on jo paiskannut minut rajusti sängylle ja lähtenyt ajamaan autolla, vaikka olen juttelemassa oven "välissä". Aiemmin äkkipikaisuus on rajoittunut tavaroiden hajottamiseen. Hän kuitenkin saa kaiken käännettyä siihen, kuinka minä sitä kerjäsin, en osannut lopettaa ajoissa olla ärsyttävä
Olen hyväksynyt sen, että hän on työtön, rahaton, veloissa ja voimaton, joista syistä hän potee muualla ja olen jäänyt kaiken kanssa yksin. Olen ajatellut, että kaikki vielä joskus on paremmin. Mutta sitä en hyväksy, että hän huutaa minulle lähes kaikesta mahdollisesta, eikä auta tosissaan juuri koskaan. Viimeiseen kahteen vuoteen olen esim. yksin päässyt kävelylle kerran, ystäviä tapaamaan kaksi kertaa muutamaksi tunniksi laitettuani ensin lapset nukkumaan jne.

 

[LisaMarie]

Minulle todellisuus ja "normaali" elämä on tätä. Mies kertoo minulle, mitä olen, mihin musta on, mihin ei ja tosiaan kuinka olen syyllinen kaikkeen ja kuinka - lähes liioittelematta - teen kaiken väärin.

Yksi läheisriippuvaisen tunnusmerkki on, että kun on tarpeeksi pitkään elänyt jonkun sellaisen asian vaikutuspiirissä, jota on mahdoton käsitellä, alkaa epänormaali tuntua normaalilta ja tisaalta normaali eänormaalilta. Ei oikein enää tiedä mikä on totta ja kaikki aika menee siihen, että olettaa ja arvaa mitähän tuo toinen minusta tahtoo.
Etsi tietoa läheisriippuvuudesta, se auttaa sinua hyväksymään sen, että nyt sinun on pakko tavalla tai toisella irtaantua miehestäsi.
Mulla on kokemusta alkoholistin rinnalla elämästä ja tunteesi ja miehesi käytös ovat juuri sellaisia, mitä elämä alkoholisti perheessä on, seuraus tuosta on sama läheisriippvuvuus, vaikka aiheuttaja olisi joku muu ongelma.
Ensimmäinen askel on, että uskaltaa tunnustaa tilanteensa juuri sellaisena kuin se on, nähdä itse totuuden. Silloin uskaltaa ruveta puhumaan asiasta ihan oikeasti ja se taas auttaa toipumisessa monella tavalla, esim. siten, että huomaat että saman kokemuksen omaavia ihmisiä on paljon!

 

[Gluteus maximus]

Siis onko jonkun elämä tuollaista, että joku ukonretale elelee vanhemmillaan ja tulee kun huvittaa. Kyllä olisin muuttanut jo timbuktuun tuollaisesta ukosta!

 

[Meillä vähän samoin]

Miehesi sysää koko vastuun onnestaan ja hyvinvoinnistaan sinun niskoillesi. Älä ihmeessä ota sitä taakkaa vastaan.

Luulen, että tarvitset apua, jotta pystyisit taas näkemään kaiken normaalisti.

Älä ota yhteyttä mieheesi. Hänen äitinsä on luultavasti koko ongelman takana: anna hänen nyt hoitaa poikansa.

 

[Lili77]

Laita miehelle rajat, koskee kyllä hänen vanhempiaankin. Mies harrastaa sinun avullasi egotrippailua, vastuusta viis kunhan on hauskaa. Muita peesaten: pelasta itsesi ja lapsesi. Liika yrittäminen ja ymmärtäminen vaan edesauttaa miehen vastuutonta elämää. Ei seksiä, rahaa, ruokaa tms. ennenkuin hakeutuu hoitoon ja alkaa antaa vähän vastinetta. Muuta helpompaan asuntoon. Sinä olet sairastunut jaksamiseen.
Voimia!

 

[**]

Sori jos luki jo jossain, mut miksi AP et eroa miehestä?

 

[vieras]

Siis onko jonkun elämä tuollaista, että joku ukonretale elelee vanhemmillaan ja tulee kun huvittaa. Kyllä olisin muuttanut jo timbuktuun tuollaisesta ukosta!

Tätä minäkin ihmettelen. Eläisin mieluummin loppuelämäni yksin (tai lasten kanssa) kuin katselisin tuollaista ukkelia enää päivääkään. En ole ikinä tajunnut näitä "arkipäivän martyyreitä"... kannattaako se ainoa, ainutlaatuinen elämä tuhlata tällaiseen kun voisi tehdä siitä melkein mitä vain?

Oikeasti AP toivon, että alkaisit arvostaa itseäsi ja omaa elämääsi sen verran, ettet antaisi kenenkään tuhota sitä. Kai onnellinen vanhempi (edes toinen!) olisi lastenkin kannalta parempi kuin tuo teidän kieroutunut systeemi? Tsemppiä, ihan oikeasti. Sinä päätät omasta elämästäsi.

 

[Ap]

Jotenkin hän on niin vahvasti sysännyt vastuun onnestaan ja onnettomuudestaan minulle, joten en uskalla erota. Hän on antanut ymmärtää, että joskus vielä kaikki olisi paremmin...

Mitä työlääseen asumismuotoon tulee, talo on vanha ja pankin kanssa ostettu. Niin paljon on mies aloittanut remppaa ja jättänyt ihan kesken, ettei tätä saa myytyä kenellekään edes purkukuntoisena :/ Toisaalta kyllä viihdymme maalla, työtä vain on paljon! Mieheen uppoaa rahaa, mutta hän ei saa autettua eikä hyväksy sitä, että täällä kävisi joku maksettuna auttamassa. Rahaa ei paljoa ole, mutta elämme yksinkertaisesti, emmekä juuri kuluta - paitsi mies, jos hän saa rahaa jostakin :/

 

[Meillä vähän samoin]

Ap on sellaisessa tilanteessa, että sellaiset vastaukset kuin "miksi et eroa" ja "miksi menit tuollaisen kanssa naimisiin" ja "minä olisin jo lähtenyt" voivat tuntua hänestä tosi syyllistäviltä. Riittää että mies kohtelee huonosti - pitäisikö siitä vielä kokea huonommuutta? Tuommoiset tilanteet tulevat hiipimällä, eikä niihin osaa varautua, ennen kuin on menty jo liian pitkälle ja todellisuudentaju on hämärtynyt.

Pelkäätkö miestäsi? Ajattelin vain, että turvakodeissa on sellaista henkilökuntaa, joka osaisi käsitellä ongelmia kanssasi. Omat silmäsi aukeaisivat, ja mies asetettaisiin seinää vasten: joko hoidat itsesi kuntoon tai jäät sinne äidin kainaloon loppuiäksesi.

 

[Ap]

Pelkään kyllä. Olen pelännyt jo hyvin kauan. Pelkään huutoa, äkkipikaisuutta, vihan hallitsemattomuutta, arvaamattomuutta. Mies ei jostakin syystä ainakaan myönnä käsittävänsä asioita, joita hänessä pelkään. Hän ei kuulema koskaan ole ollut pelottava. Olen vain hullu, kun koen asiat miten koen. Jos olen puhunut pelosta, on hän, jälleen kerran, saanut hirveän kohtauksen ja hän aina nälvii sillä, että pelkään häntä, mitä pelkäämistä hänessä muka on.

 

[LisaMarie]

Mies ei jostakin syystä ainakaan myönnä käsittävänsä asioita, joita hänessä pelkään. Hän ei kuulema koskaan ole ollut pelottava.

Tää on niin yleistä!
Muo aina ihan oikeesti niin tökkii, kun yski ihminen kertoo, miten hän ei ole koskaan ollu paha ja uhkaava perheelleen ja samaan syssyyn puhuu miten on ulkona ammuskellu ristiinrastiin ja saunanseinästä läpi ja missähän se perhe mahtoi olla |O
Tosiasia vaan on, että ihminen ei näe, että hänen käyttäytymisensä pelottaa toista, jos hän ei kohdista sitä agressiota suoraan toiseen. Mä haluaisin joskus kysyä tältä, että miten hän luulee, että vaimo saattoi olla varma ettei hän tule sisälle ammuskelemaan tai ole vaaraksi perheelle, kun itsetuhoisena räiskii pitkin pihaa :|

 

[Anne]

Jotenkin hän on niin vahvasti sysännyt vastuun onnestaan ja onnettomuudestaan minulle, joten en uskalla erota. Hän on antanut ymmärtää, että joskus vielä kaikki olisi paremmin...

Mitä työlääseen asumismuotoon tulee, talo on vanha ja pankin kanssa ostettu. Niin paljon on mies aloittanut remppaa ja jättänyt ihan kesken, ettei tätä saa myytyä kenellekään edes purkukuntoisena :/ Toisaalta kyllä viihdymme maalla, työtä vain on paljon! Mieheen uppoaa rahaa, mutta hän ei saa autettua eikä hyväksy sitä, että täällä kävisi joku maksettuna auttamassa. Rahaa ei paljoa ole, mutta elämme yksinkertaisesti, emmekä juuri kuluta - paitsi mies, jos hän saa rahaa jostakin :/

Et uskalla erota, herää nainen, sinähän elät jo nyt yksinhuoltajan elämää, mutta pelossa ja ahdistuksessa.

Ajattele miltä tuntuisi elää lastenkanssa ilman miestä. Rauhassa ilman ahdistusta ja onnellisena.

Sinä et ole vastuussa miehestäsi. Miehesi on aikuinen ja hänellä on vanhempansa huolehtimassa kun lähdette lasten kanssa, joten ei tarvi sitäkään miettiä.

Mitä taloon tulee niin kyllä te aina jonkinlaisen hinnan siitä saatte, kun myytte tee itse miehelle.
Se on vain rahaa, mielenterveys ja lasten onnellisuun ovat tärkeämpiä.

Mutta jos haluat elää kynnysmattona ja ruikuttaa surkeaa elämääsi, niin kaikin mokomin jää sinne ja tee lastesikin elämästä helvettiä.

Kyllä sinä lasten kanssa kaupungilta asunnon saat ja lapsilisät ja yhteiskunnan tuet.
Enää sinun tarvitsee vain häipyä sieltä jos rakastat lapsiasi teet sen.

 

[Ap]

Alkuperäinen, eikä muukaan tarkoitus ole ruikuttaa, vaan kysellä uusia näkökulmia elämääni, jota itse katson "liian sisältä" ja koska olen liian kauan ollut liian yksin. Käsitän tottakai myös, että tämä on vain minun puoleni tarinasta, mutta toisaalta tämä on totisinta totta minulle. Olen yrittänyt nähdä asioita useista eri vinkkeleistä omasta mielestäni ja yrittänyt muuttua - tuloksetta.

Toisaalta nämä kommentit ovat huojentavia, koska saan vahvistusta siihen, ettei tämä ole normaalia, vaikka mies minua hulluksi,synnynnäiseksi valittajaksi kutsuukin. Toisaalta on myös suru, koska kohtalotoverit ketjussa uskovat, ettei muutosta tosiaan voi tullakaan. Siihen päätelmään olen vähitellen kyllä tulossa itsekin.

Vanhemmat eivät miehestä huolta pidä, koska hän ei kuulema ole heidän vastuualueensa enää. En kyllä käsitä, kuinka hän sitten on täysin minun vastuullani sitten? Aikuinen ihminen! Minulla on vastuullani kolme oikeasti avutonta,pientä ihmistä ja se mulle riittää! Aikuista kaipaisin tähän rinnalle, en taakaksi!

 

[Anne]

Kuka on sanonut, että miehesi on sinun vastuullasi.
Miehesi on täysi-ikäinen ja vastuussa itsestään.

Voi olla, että lähtemisesi vetää miehen pohjalle, mutta sieltä on tie ylöspäin ja voipi olla, että kaiken menettäneenä miehesi pakon edessä hakee apua itselleen, mutta se ei ole sinun päänsärkysi.

Sinun tärkein tehtävä on antaa lapsille turvallinen koti ja elämä.
Sitä et voi antaa olemalla miehesi kanssa.

Mene sosiaalitekijän kanssa juttelemaan tai puhu neuvolantädille, puhu jollekulle ammattilaiselle ja kysy miten ja mistä saat apua lähtmiseen ja asunnonhankkimiseen ja kaikkeen.
Soita maanantaina vaikka neuvolaan, niin asiat lähtevät eteenpäin ja saat sieltä numeron josta tavoitat ihmisen joka voi auttaa sinua.

Voi olla, että jonain päivänä vielä löydät rinnallesi miehen joka rakastaa sinua oikeasti.

 

[ii]

Ap, tilanteesi ei todellakaan ole normaali. Miehesi ei ole normaali. Sinä olet vahva nainen, kun olet jaksanut näin pitkään ja nyt olet huomannut rajat. Jaksat olla vielä niin vahva, että revit itsesi irti tilanteesta ja miehestä. Hae apua! Jätä tuo mies. Ei siinä miehen kanssa puhumiset enää auta, sillä hän on aivan selvästi häiriintynyt. Pelasta itsesi ja lapsesi!

 

[Ap]

On jotenkin lopullista ja surullista ajatella miehen olevan häiriintynyt ja sairas, koska hän ei hae ja tuskin koskaan hakeekaan apua minkäänlaista. Siksi ainoa mahdollisuus yhteiseen parempaan olisi se, että minä olisin ainoa sairas. Itse haen apua, keskustelen, olen avoin niissä rajoissa, jotka mies hyväksyy (asioistamme ei saa puhua, ei mielellään edes ammattiauttajille). Jos syy olisi mahdollisimman paljon minussa, voisin itseäni työstämällä saada homman toimimaan. Minusta vain alkaa tuntua, etten vain kerta kaikkiaan jaksa enää. Mieheltä en saa mitään voimaa takaisin, mutta hän imee energiaani valtavia määriä ja hänellä on todella kyky hajottaa minut.

 

[Taasko täällä]

Olet kirjoittanut monta kertaa tuosta miehesi arvaamattomuudesta ja äkkipikaisuudesta. Nyt on vaarana se, että joku kerta hänellä todella naksahtaa raivostuessaan ja me saamme lukea lehdistä taas perheväkivaltaan kuolleesta naisesta :'(
Siis ihan oikeasti! Ei ole sinun velvollisuutesi huolehtia miehestä vaan itsestäsi ja lapsistasi.
Muut ovat kommentoineet niin hienosti tekstejäsi, etten osaa lisätä mitään muuta järkevää. Hae apua, eroa, itsenäisty miehestäsi, varmasti kannattaa. Voimia!

 

[Hei]

On jotenkin lopullista ja surullista ajatella miehen olevan häiriintynyt ja sairas, koska hän ei hae ja tuskin koskaan hakeekaan apua minkäänlaista. Siksi ainoa mahdollisuus yhteiseen parempaan olisi se, että minä olisin ainoa sairas. Itse haen apua, keskustelen, olen avoin niissä rajoissa, jotka mies hyväksyy (asioistamme ei saa puhua, ei mielellään edes ammattiauttajille). Jos syy olisi mahdollisimman paljon minussa, voisin itseäni työstämällä saada homman toimimaan. Minusta vain alkaa tuntua, etten vain kerta kaikkiaan jaksa enää. Mieheltä en saa mitään voimaa takaisin, mutta hän imee energiaani valtavia määriä ja hänellä on todella kyky hajottaa minut.

Miehesi on häiriintynyt ja sairas. Sinä et voi parantaa sitä vaikka muuttaisit itsesi vappupalloksi !

Miehesi ei voi sanella mitä sinä saat puhua ja kenelle. Kuinka sinua voitaisiin auttaa jos et kerro sitä todellista tilannetta?
Miehesi hajottaa sinua vain niin kauan kuin annat sen jatkua, eli niin kauan kuin olet hänen kanssaan tekemisissä. :/
Lähde turvakotiin niin sinua autetaan uuden elämän alkuunsaamisessa.

 

[Hei]

Mikäs tilanne ap:llä nyt?

 

[hei]

Ap: Huhuu?
Mitä kuuluu?