S
superluuseri
Vieras
Mulla oli joskus unelmia, on niitä vieläkin. Mutta elämä ei tule koskaan olemaan samaa. Takana vuosien masennus, ahdistus, paniikkihäiriötä. Olen ollut jo vuosia työkyvyttömyyseläkkeellä.
Menin nuorena naimisiin unelmieni miehen kanssa. Kaiken piti olla ihanaa, mutta elämästä tulikin helvettiä. Masennus puhkesi ja itsetunto romahti täysin. En enää tuntenut itseäni. Ja pilasin avioliiton masennuksellani ja tulihan se erokin sitten. Ikuinen syyllisyys kaikesta.
Meni vuosia päästä jotenkin avioeron yli. En pääse siitä varmaan koskaan täysin yli. Meille ei onneksi tullut lapsia, tosin lapsettomuus (vaikka ei minusta johtuvaa) oli yksi kriisin paikka ja sitä tuskaa en unohda koskaan.
Avioeron jälkeen ajauduin suhteeseen eikä se ollut kauhean fiksu valinta. Tosin sitäkään en pysty katumaan, koska siitä syntyi kaksi ihanaa lasta. Pitäisi nyt olla niistä onnellinen ja olenkin.
Mutta syyllisyys kalvaa. Tuntuu etten koskaan riitä, en ole tarpeeksi hyvä, en tarpeeksi arvokas mihinkään. Haluaisin niin paljon enemmän, mutta en pysty antamaan koska masennus on vienyt voimia niin paljon ja vaikka olen ollut pääsemässä siitä yli, niin voimavarat eivät ole samat kuin joskus ennen.
Lasten isän kanssa on ollut vaikeaa. Meille tuli myöskin ero, minun syytä sekin. Sitten tuli muitakin kauheita asioita.
No, ajauduimme takas yhteen tai oikeastaan niin, että mies käy meillä mutta välillä se on sitten sitä että mennään hänen ehdoillaan. Silloin kun hänelle sopii. Elämä on kauhun kanssa tasapainottelua. Mutta en voi elääkään ilman tuota miestä. Se on kuitenkin lasten isä ja omassa voimavarattomuudessani korvaamaton apukin. Eli olen riippuvainen hänestä. Meillä on kyllä hauskaakin yhdessä, mutta arvomaailmat ei kohtaa, seksielämää ei ole jos ei jotain typeriä pikapanoja oteta lukuun. Romantiikkaa ei tule koskaan olemaan. Mutta en tiedä voinko koskaan edes rakastaa jotakuta todella. Eli olen tavallaan tyytynyt tähän, mutta en ole onnellinenkaan paitsi tietysti välillä kun kuvittelen kaiken olevan hyvin.
Miehen suku vihaa mua, hänen äitinsä ei halua kuullakaan minusta ja koittaa manipuloida miestä ottamaan lapset itselleen. Tämä ns. anoppi on pahin "noita-akka" jonka olen koskaan tavannut. Yritin hänen kanssaan hieroa sopua aikoinaan mutta ei kelvannut.
Ei tässä taloudellisestikaan hurrata. Asun vuokralla lasten kanssa ja tulojen perusteella pitäisi muuttaa pienempään asuntoon. Kerrostaloon ei voida muuttaa, koska on koirat enkä muutenkaan kerrostaloon sopeutuisi.
Ja toisaalta olen halukas aloittamaan osa-aikaisen yrittäjyyden ammatillisena kuntoutuksena että pääsisin elämässä eteenpäin. Siksipä tarvitsisin myös tilaa, joten pienempi asunto ei tule kysymykseen.
Ammattia en koskaan saanut opiskeltua loppuun, mutta taitoja on ja yrittäjyys on sitä mitä haluan. Omaan tahtiin sen mukaan mitä voimavarat antavat periksi.
Rakastan lapsiani yli kaiken ja haluan antaa heille hyvät eväät elämään ainakin sillä henkisellä tasolla jota en itse ole saanut lapsena. Masennuksesta huolimatta, olen ollut heille läsnä. Rasittavaa on ollut se, että olen joutunut niin paljon olemaan lasten isän ja lasten välissä se sovittelija ja puskuri, suojelija ja konfliktien selvittäjä. Oman hyvinvointini kustannuksella pidän aina lasten puolta ja yleensä se olenkin minä, joka selvitän lasten kiukut kun isänsä kehtaa lapsellisesti jopa "vittuilla" lapsille heidän kiukkunsa kustannuksella.
Köyhiähän me ollaan, mutta lapsilla on paljon vaatteita ja kaikkea. Haalin niitä kirppiksiltä ja paljon ollaan saatukin. Joten ei heidän tarvitse puutteessa elää.
Itsestäni en sitten jaksakaan pitää huolta. Ei varmaan ole koskaan varaa ostaa itselle kunnon talvivarusteita ulkoiluun.
Vanhempani mitätöivät taitojani mutta toisaalta kyllä tukevatkin. Eli ristiriitainen suhde siinäkin. Äitini on sellainen peruspessimisti, joka saa monesti sanoa epäonnistumisten jälkeen että "mitäs minä sanoin", "arvasin sen" eli tyyliin " ei siitä mitään kuitenkaan tule"... Kuitenkin pitäisi olla kiitollinen kaikesta avusta vaikka sen päälle saan itselleni pahan mielen.
Olen vain niin loppu ja umpikujassa. Tuntuu että olisi helpompi kun vedettäis kunnolla turpaan, että voisi näyttää mustelmansa muillekin. Henkinen pallottelu on niin paljon pahempaa, kun ei ole näyttää kellekään että noin se teki taas. Kaikki kääntyy lopulta minun syykseni.
En halua olla marttyyri ja jokainenhan tiensä "valitsee". Mutta olen vain niin voimaton etten tiedä mitä tässä voi tehdäkään. Kuin vanki joka odottaa tuomiotaan ja on toisten armoilla.
Nyt sataa varmaan tuomioita ja hyviä neuvoja, ei sen väliä. Kukaan joka ei ole ollut pattitilanteessa, ei voi ymmärtää. En tiedä miksi tänne valitan, halusin vain kerrankin purkaa itseäni, koska tuntuu että olen jo niin lukossa etten osaa kellekään sanoa miten huonosti voin.
Kiitos ja kumarrus ja ihanaa joulunaikaa kaikille kuitenkin!
Menin nuorena naimisiin unelmieni miehen kanssa. Kaiken piti olla ihanaa, mutta elämästä tulikin helvettiä. Masennus puhkesi ja itsetunto romahti täysin. En enää tuntenut itseäni. Ja pilasin avioliiton masennuksellani ja tulihan se erokin sitten. Ikuinen syyllisyys kaikesta.
Meni vuosia päästä jotenkin avioeron yli. En pääse siitä varmaan koskaan täysin yli. Meille ei onneksi tullut lapsia, tosin lapsettomuus (vaikka ei minusta johtuvaa) oli yksi kriisin paikka ja sitä tuskaa en unohda koskaan.
Avioeron jälkeen ajauduin suhteeseen eikä se ollut kauhean fiksu valinta. Tosin sitäkään en pysty katumaan, koska siitä syntyi kaksi ihanaa lasta. Pitäisi nyt olla niistä onnellinen ja olenkin.
Mutta syyllisyys kalvaa. Tuntuu etten koskaan riitä, en ole tarpeeksi hyvä, en tarpeeksi arvokas mihinkään. Haluaisin niin paljon enemmän, mutta en pysty antamaan koska masennus on vienyt voimia niin paljon ja vaikka olen ollut pääsemässä siitä yli, niin voimavarat eivät ole samat kuin joskus ennen.
Lasten isän kanssa on ollut vaikeaa. Meille tuli myöskin ero, minun syytä sekin. Sitten tuli muitakin kauheita asioita.
No, ajauduimme takas yhteen tai oikeastaan niin, että mies käy meillä mutta välillä se on sitten sitä että mennään hänen ehdoillaan. Silloin kun hänelle sopii. Elämä on kauhun kanssa tasapainottelua. Mutta en voi elääkään ilman tuota miestä. Se on kuitenkin lasten isä ja omassa voimavarattomuudessani korvaamaton apukin. Eli olen riippuvainen hänestä. Meillä on kyllä hauskaakin yhdessä, mutta arvomaailmat ei kohtaa, seksielämää ei ole jos ei jotain typeriä pikapanoja oteta lukuun. Romantiikkaa ei tule koskaan olemaan. Mutta en tiedä voinko koskaan edes rakastaa jotakuta todella. Eli olen tavallaan tyytynyt tähän, mutta en ole onnellinenkaan paitsi tietysti välillä kun kuvittelen kaiken olevan hyvin.
Miehen suku vihaa mua, hänen äitinsä ei halua kuullakaan minusta ja koittaa manipuloida miestä ottamaan lapset itselleen. Tämä ns. anoppi on pahin "noita-akka" jonka olen koskaan tavannut. Yritin hänen kanssaan hieroa sopua aikoinaan mutta ei kelvannut.
Ei tässä taloudellisestikaan hurrata. Asun vuokralla lasten kanssa ja tulojen perusteella pitäisi muuttaa pienempään asuntoon. Kerrostaloon ei voida muuttaa, koska on koirat enkä muutenkaan kerrostaloon sopeutuisi.
Ja toisaalta olen halukas aloittamaan osa-aikaisen yrittäjyyden ammatillisena kuntoutuksena että pääsisin elämässä eteenpäin. Siksipä tarvitsisin myös tilaa, joten pienempi asunto ei tule kysymykseen.
Ammattia en koskaan saanut opiskeltua loppuun, mutta taitoja on ja yrittäjyys on sitä mitä haluan. Omaan tahtiin sen mukaan mitä voimavarat antavat periksi.
Rakastan lapsiani yli kaiken ja haluan antaa heille hyvät eväät elämään ainakin sillä henkisellä tasolla jota en itse ole saanut lapsena. Masennuksesta huolimatta, olen ollut heille läsnä. Rasittavaa on ollut se, että olen joutunut niin paljon olemaan lasten isän ja lasten välissä se sovittelija ja puskuri, suojelija ja konfliktien selvittäjä. Oman hyvinvointini kustannuksella pidän aina lasten puolta ja yleensä se olenkin minä, joka selvitän lasten kiukut kun isänsä kehtaa lapsellisesti jopa "vittuilla" lapsille heidän kiukkunsa kustannuksella.
Köyhiähän me ollaan, mutta lapsilla on paljon vaatteita ja kaikkea. Haalin niitä kirppiksiltä ja paljon ollaan saatukin. Joten ei heidän tarvitse puutteessa elää.
Itsestäni en sitten jaksakaan pitää huolta. Ei varmaan ole koskaan varaa ostaa itselle kunnon talvivarusteita ulkoiluun.
Vanhempani mitätöivät taitojani mutta toisaalta kyllä tukevatkin. Eli ristiriitainen suhde siinäkin. Äitini on sellainen peruspessimisti, joka saa monesti sanoa epäonnistumisten jälkeen että "mitäs minä sanoin", "arvasin sen" eli tyyliin " ei siitä mitään kuitenkaan tule"... Kuitenkin pitäisi olla kiitollinen kaikesta avusta vaikka sen päälle saan itselleni pahan mielen.
Olen vain niin loppu ja umpikujassa. Tuntuu että olisi helpompi kun vedettäis kunnolla turpaan, että voisi näyttää mustelmansa muillekin. Henkinen pallottelu on niin paljon pahempaa, kun ei ole näyttää kellekään että noin se teki taas. Kaikki kääntyy lopulta minun syykseni.
En halua olla marttyyri ja jokainenhan tiensä "valitsee". Mutta olen vain niin voimaton etten tiedä mitä tässä voi tehdäkään. Kuin vanki joka odottaa tuomiotaan ja on toisten armoilla.
Nyt sataa varmaan tuomioita ja hyviä neuvoja, ei sen väliä. Kukaan joka ei ole ollut pattitilanteessa, ei voi ymmärtää. En tiedä miksi tänne valitan, halusin vain kerrankin purkaa itseäni, koska tuntuu että olen jo niin lukossa etten osaa kellekään sanoa miten huonosti voin.
Kiitos ja kumarrus ja ihanaa joulunaikaa kaikille kuitenkin!
