Vuosia suhteessa - ero monesti mielessä

[acu877]

Hei kaikki, olen kohta 23v mies ja seurustellut saman naisen kanssa jo yläasteelta lähtien. Monta monta vuotta on mennyt yhdessä, mutta jonkinsortin kriisejä on ollut jo muutama vuosi suhteen alusta asti. Meillä menee kihlattuni mukaan hyvin. Jos joku ystäväni kysyy miten teillä menee ja vastatessani 'hyvin' tunnen valehtelevani itselleni. Toki meillä on välillä hauskaa ja yhteisiä juttuja, mutta kihlatullani on paljon piirteitä, mistä en pidä enkä ole koskaan pitänyt. Itseasiassa minusta tuntuu että olen heittänyt lähes koko nuoruuteni hukkaan tässä suhteessa. Tai no ehkä kärjistän liikaa, mutta joskus olen kuvitellut näin. Olen aikonut erota muutaman kerran aiemmin ja ottanut asian puheeksi, mutta aina jostalin kummab syystä lopullista ratkaisua ei tehty. Hän alkaa itkemään hysteerisenä ja sääli valtaa minut. Jotrnkin minua säälittää myös se että hänellä on vähän kavereita, joita näkee vapaa-ajalla n. 1 kerran viikossa. Muuten hän on töissä ja loppupäivän kotona. Ei harrasta mitään eikä tapaa ystäviä. Itse tunnen olevani kuin täysi vastakohta. Asiaa ei auta se että olen ensimmäistä kertaa koko suhteen aikana ihastunut toiseen naiseen. Tämä tunne on jotain niin käsittämätöntä. Ikäänkuin kadonnutta elämää. Tämä ihastus on nykyiseni vastakojha. Hän on erittäin sosiaalinen, harrastaa ja osaa pitää hauskaa. En ole kertonut tunteistani kihlatulle enkä ihastukselle. Typerää ja vastuutonta olisi luikkia suinpäin uuteen suhteeseen ja pahinta viekä se että ihastuksen kohde ei olisi ollenkaan kiinnostunut minusta. Kihlattuni oli n. vuosi sitten ihastunut toiseen mieheen. Tämä selvisi minulle ihan itse ja kun kerroin asiasta hän taas itki ja itki, vakuutti rakastavansa ja tekevänsä mitä hyvänsä vuokseni. Ajattelin muutama päivä tpauksen jälkeen että helvetti olisi vaan antanut mennä. Omien johtopäätöksien mukaan kihlattuni rakastaa minua paljon mutta minun tunteeni ovat kyllä olleet aika matalalla jo pitkään. Tuntuu välillä että pidän täydellistä kulissia yllä ja valehtelen jopa itselleni. Pelottaa ajatus erosta ja siitä että jään yksin. Vaikka tunteenu ovat oienentyneet niin silti meillä on hauskoja juttuja ja tehdään asioita yhdessä ikäänkuin kavereina (minusta). Seksin määäräkään ei päätä huimaa, johtuu kyllä myös paljolti siitä että ei yksinkertaisesti huvita tehdä mitääb sen eteen. Mitähän helvettiä tässä oikein tekisi? Tuntuu että pitäs päästä ihan oikeasti puhumaan jollekkin. Pahoittelen kirjoitusvirheitä ja kappalejaon puuttumista.

 

[acu877]

Kommentteja saa kirjoitella mielelläni niitä luen. Kyllä tämä kirjoittaminen on terapeuttista. Unojhdin vielä mainita että en kavereideni kanssa kehtaa puhua edes näistä asioista, sillä olen ollut niin on/off tässä asiassa että haluanko olla vai en.

 

[eräs enkeli]

Sinun pitää tehdä niinkuin sydän sanoo.
Ei kannata tuhlata elämäänsä,jos on parempaa tiedossa.
Tsemppiä sinulle.

 

[murru]

Teille on kaiketi tapahtunut kuten niin monille nuorina seurustelun aloittaneille: olette kasvaneet erilleen. Se on yleistä ja luonnollista. Usein oma persoonallisuus alkaa olla kehittynyt vasta 25-30l vuoden iässä, jolloin suurin osa esimerkiksi teinivuosien itseen liittyvistä epävarmuuksista katoaa.

Vähintään tauko tekisi teille hyvää, jos varsinainen ero tuntuu vaikealta. Asumusero voisi myös auttaa oman persoonallisuuden ja tahdon vahvistumiseen.

Ero ei ole koskaan helppoa, jos on joskus toisesta ihmisestä välittänyt. Eikä välittäminen ja edes rakkaus välttämättä katoa eron myötäkään. Ero sattuu aina ja siihen liittyvät tunteet kannattaa käsitellä ennen uutta suhdetta, etteivät ne tule kummittelemaan siihen.

Olette vielä nuoria. Säälistä ei kannata suhteeseen jäädä. Teet teille molemmille palveluksen, jos päätät erota. Voithan ehdottaa alkuun vaikka parin viikon taukoa ja jos se tuntuu hyvältä niin kannattaa tehdä siitä pysyvä tilanne. Pahimmassa tapauksessa jäät kitkuttamaan suhteeseen ja hukkaat vuosikymmeniä, kunnes lopulta kuitenkin huomaat, että olisi pitänyt lähteä jo aikaa sitten...

Itse ainakin olen kokenut, että siinä vaiheessa, jos tunteet ja suhde on on/off- hommaa, niin joka kerta ero on ollut oikea ratkaisu eikä ole jälkeenpäin tarvinnut katua.

 

[Yrtti]

Kuulostaa tutulta. Minä olen elänyt samanlaisessa suhteessa kohta 10 vuotta. Pikkuhiljaa meni pahemmaksi, mutta aina jaksoin uskoa parempaan, ajatella, että kun teen niin tai noin, niin kaikki muuttuu paremmaksi. Tuli lapsia, ostettiin asunto jne. Eroaminen muuttui aina vain vaikeammaksi ja vaikeammaksi. Samalla oma oloni paheni.

Nyt on niin, että olen ihan loppu. Itkuinen ja väsynyt. En jaksaisi mitään, tahdon oman elämän, vapaaksi tästä kaikesta. Mitään parisuhdetta ei ole. Ei ole rakkautta, on vain tottumus olla yhdessä. Koen, että mies vähättelee minua, ja itsetuntoni onkin nollassa. Seksiä ei ole juurikaan ollut koko aikana, ihme, että on lapsia tullut.

Olen omnesti tahtonut eroa, ja koittanut siitä puhua. Mies ei tahdo erota, hän ohittaa kaikki puheeni hiljaisuudella. Se on valtavan tehokas keino mitätöidä minut. Mitä ikinä sanonkin, on vain hiljaisuus. En tiedä, kuuliko hän edes. Normaaleista, päivittäisistä asioista puhumme kyllä.

Koska mieheni kanssa emme keskustele, minulle on esimerkiksi aivan ihmeellistä lukea sinun, miehen kirjoittamaa tekstiä! Olen hämmentynyt siitä, että joku mies ajattelee, puhuu tunteistaan ja miettii asioita. Olen unohtanut sellaista voivan ollakaan.

Itse kerään voimia repiä itseni tästä suhteesta irti. Se on vaikeaa, sillä mieheni on päällepäin aivan ihana, supliikki seuramies, komea ja charmantti. Olemme varmaan ulospäin täydellinen perhe, mutta todellisuus onkin sitten ihan muuta.
Niin paljon pahaa ne oman kodin seinät voivat kätkeä.

Minun neuvoni sinulle on siis, että lähde nyt, kun vielä voit!

 

[K Westerlund]

Jos suhteenne koossapitävä voima on säälin tunne, suosittelisin vakavasti harkitsemaan muita vaihtoehtoja. Eläte kumpikin ensimmäistä "vakavaa" suhdettanne, mikä sinänsä ei suinkaan ole este sille, etteikö suhde voisi olla hyvä ja kestävä - niitäkin on, vaikka käsittääkseni harvassa.

Teillä on välillä hauskaa ja yhteistä, sanot (ja joita ehkä vähän itseäsi hämätäksesi kahtaalla korostat?), mutta kihlatullasi on piirteitä, josta et pidä. Vaikuttaa juttua lukiessa kuitenkin siltä, että kirjoittaja olisi jumissa jossakin tavaksi muuttuneessa elämäntilanteessa, joka vähitellen on alkanut ahdistaa.

Jokaisessa suhteessa lienee hiertäviä juttuja, ja jokaisessa löytyy vähemmän mieluisia ja ärsyttäviäkin piirteitä. Suhde on pitemmän päälle aina jonkinmoista tasapainoilua hyvien ja huonojen kokemusten ja elämysten välillä. Joskus tuntuu, että saa olla onnellinen, jos omasta suhteesta ollenkaan löytyy niitä "yhteisiä juttuja" - täytyy aina punnita hyvät ja huonot asiat keskenään. Mitään jatkuvaa hekumaa suhde ei kuitenkaan yleensä voi olla, ihmisiä olemme kaikki, muutumme, mielemme ailahtelee ja tykkäämisemme vaihtuvat. Paras suhde lienee sellainen, jossa kaksi toisilleen ystävällistä yksilöä osaavat suhteuttaa oman yksilöllisyytensä kumppaninsa yksilöllisyyteen niin arjen touhuissa kuin erikoisten hetkien hehkussakin.

Kovin erilaiset henkiset olemukset eivät helposti jaksa ylläpitää syvempää yhteyttä elämän heittelyssä.

Jos kokee olevansa suhteensa vanki, ei suhteeseen edes välitä satsata, se ahdistaa. Nämä ovat asioita, joita jokaisen tulee harkita sisimmässään, kukaan muu ei valmista vastausta voi tarjota. Jos vieressäsi on kumppani, joka viihtyy seurassasi ja jota itsekin osaa arvostaa - vikoineenkin - voi suhde olla työstämisen ja satsaamisen arvoinen.

Itselleen ei kuitenkaan pidä valehdella - kuten ei kumppanilleenkaan. Se johtaa vain tielle, joka on päättyvä hankaluuksiin, ennemmin tai myöhemmin. Acu 877, vaikutat nuoresta iästäsi huolimatta kypsältä ja ajattelevalta kaverilta, ja sinulla lienee sanoisinko "isällisiä" tunteita herkänpuoleista kihlattuasi kohtaan. Kummatkin olette vähän "hakusessa", päätellen suhteenne ulkopuolisista ihastuksista. Se ei ole hyvä merkki: kumpikin tuntuu kaipaavan jotakin, mitä teillä ilmeisesti ei toisissanne ole?

Kannattaisiko ottaa asia aikuismaisesti ja pehmeästi puheeksi kihlattusi kanssa? Teillä tuntuu kuitenkin olevan niin hyvä keskinäinen "kaveruussidos" (mikä joka tapauksessa mielestäni on hyvän parisuhteen perusedellytyksiä!), että voisitte yhdessä alkaa pohtia tilannettanne ja työstää tulevaisuuttanne - oli se sitten yhteinen tai ei.

Taukokin on tavallaan hyvä keino, vaikka se toisaalta ei yleensä auta lähentämään ihmisiä vaan päinvastoin houkuttelee juuri ottamaan siivet alleen. Usein tämä onkin paras ratkaisu, mutta kuten sanoin, teillä tuntuisi olevan sen verran vahva yhteys, kaikesta huolimatta, että itse ainakin etenisin varovasti ja lähtisin liikkeelle siitä, mitä teillä jo on kasassa. Jos vuorovaikutteinen puhuminen onnistuu, suhteella on vankka pohja, jolle rakentaa vahvempaa yhteyttä.

Toivotan teille onnea!

 

[acu877]

Voi kiitokseia paljon näistä vastauksista. Arvostan todella paljon, että jotkut edes viitsivät lukea koko tekstin. Tuosta säälintunteesta voisin sanoa, että tosissaan ollaan oltu eron partaalla muutaman kerran minun puoleltani ja täysin samoista syistä: kiinnostukseni laskee ja tulee houkutus elä omaa elämää yksin. Näist asioista kun on juteltu nja vaikka suhteen aikana sydän ja järki sanoo että pitäisi lähteä, niin kuitenkin aina ollaan päädytty jatkamaan. Tämä tosin johtuu ssuurimmaksi osaksi siitä että kihlattuni on pakottanut minut keskustelemaan, eikä mikään ole kelvannut hänelle eron syyks. Hän on itkenyt ja luvannut tehdämitävain että homm jatkuisi.. Silloin kun näen hänen itkevän ja anelevan jatkoa ja asioiden selvittämistä, niin järki sumenee ja sydän sanoo että jatketaan. En vain kestä sitä surun katsomista. Nyt taas tuntuu että minua ikänkuin huijattiin jatkamaan. Voivoi. On se kummallista tämä elämä. T. Pitäisiköhän minun kertoa ihastuksestani? Se olisi kyllä loukkaavaa, mutta ehkä hän vihdoin ja viimein ymmärtäisi. Kiiitos vastauksesta myös Westerlund. On totta että tämä on molempien ensimmäinen vakava suhde. Minä haluaisin kokeilla elämistä yksin. Kihlatulle tunnun riittävän vain minä. Laskin juuri että hän näki viimeksi ystäväänsä vapaa-ajalla 14 päivää sitten. Kihlattu väittää että hän ei ole läheisriippuvainen mutta kyllä tämä siltä minusta vaikuttaa. Mietin josko ottaisin asian puheeksi (taas) ja veisin päätöksen loppuun asti. Minulla on ystäviä, jotka auttavat tarvittaessa mutta kihlatusta en ole varma. En halua tuntea huonoa oloa yli puolta ajasta tässä suhteessa. En minä tunne haluavani edes naimisiin hänen kanssaan. Kiitos vielä vastaajille. Lisää kommebtteja jos löytyy luen mielelläni. ps. pahoittelen taas kappalejaon uupumista ja kirjoitusvirheitä. Ei ole hyvä kirjoittaa padilla

 

[olen]

21v nainen. ollut 4 vuotta parisuhteessa. En tee muuta ku sanoa kavereille älkää missään nimessä menkö vakavaan parisuhteseen missä on yhteinen kämppä ja yhteinen elämä. Taloudellisesti hyvä vaihtoehto mutta henkisesti murhaat ittesi.

Minusta aina tuntuu siltä että olen yhdessä vain sen takia koska meillä on ihana yhteinen asunto, ja kovaa työtä ollaan jouduttu tekemään että saatiin tällainen vuokrakämppä.

Minulla on täydellinen poikaystävä mutta meistä näkee kuinka väsähtäneitä ollaan. Itse ollut pahasti ihastunut pari kertaa. Ja itkenyt että jo en seurustelisi olisi ollut paljon hauskempaa, varsinkin kun vastaan on kävellyt oikein älyttömän hyvänäköisiä ja kivoja miehiä mistä olen aina pitänyt.

Olet kuin vanki et voi tehdä mitään, jos haluaa yksin tehdä hölmöjä juttuja, matkustaa mennä muiden kavereiden kanssa joudut aina kantaa huolta siitä että seurustelet et ole täysin vapaa. Jos tekee mieli lähteä Aasiaan huomenna et voi.

Joko olet iloinen yhteisestä tuttu ja turvallisesta elämästä tai sitten eroot ja hankit seikkailua. Miks ei vois olla molemmat?


Itse olen niin kuollut henkisesti tuntuu siltä että olen eläkeläinen. Toinen kaveri erosi 6 vuoden suhteesta, menetti ihan kaiken. Joutui muuttaa takasin vanhempien luona ja lähti takasin kouluun. Mutta silti en ole ikinä ennen nähnyt sitä noin hehkuvana ja iloisena. Kait sit ero teki sille hyvää, vaikka silläki oli ylitäydellinen parisuhde!!

 

[millac]

Olen itse 26 vuotias nainen ja tilanteeni on ollut samanlainen kuin sinulla, muutama vuosi sitten. Mietin eroa päivittäin, mutta en vain uskaltanut... Yhdessä oltiin oltu reilut neljä vuotta, 18 vuotiaasta asti. Kun sitten lopulta erosimme, niin alkujärkytyksen jälkeen elämä alkoi näyttää paremmalta. Minulla meni varmasti vuosi, ennen kuin todella toivuin erosta kokonaan, mutta silti elämä hymyili jo paljon aikaisemmin. Kun käytännön asiat saa hoidettua ja tuntee tunteitansa, niin elämä on helpompaa. Ja jos eron pystyy hoitamaan hyvin ja kunnioittavasti toista kohtaan, niin vielä parempi. Älä kerro uudesta ihastuksestasi, jos ei ole aivan pakko.

Voin luvata sinulle, että kannattaa ottaa se askel, että lähtee omaan suuntaansa, jos tilanne on tuollainen ja ero jatkuvasti mielessä. Ja nimenomaan kannattaa elää sen jälkeen vähän aikaa yksin, että joutuu käymään ne kipeät eron tunteet lävitse. Itse en pystynyt heti eron jälkeen exavopuolisostani puhumaan, mutta parin kuukauden jälkeen olin valmis käsittelemään ja jauhamaan asioita ystävieni kanssa. Auttaa valtavasti. Tsemppiä tilanteeseen, ole rohkea oman itsesi ja elämäsi takia. Ja teet palveluksen loppuen lopuksi naisellesikin - hän joutuu itsenäistymään, tajuaa, ettei mikään ole itsestänä selvyys ja joutuu kasvamaan. Jos pystytte hoitamaan eron hyvin ja kasvavaan henkisesti sen pakosta, mistä sitä tietää, jos vuosien päästä taas päädytte toisienne luo. Sitä ei kannata mitenkään odottaa tai olettaa, mutta saattaahan ajatus auttaa, jos muuten on niin kiinni siinä yhdessä olemisessa tavan vuoksi. Voimia, elä omaa elämääsi, kun noin nuori olet (eikä ole vielä lapsia tms. suuria velvoitteita).

 

[Itsenäistymään]

Silmiinpistävin asia ap:n kirjoituksissa on, jotta kumpikaan heistä ei ole koskaan päässyt aikuistumaan ja itsenäistymään. Koko nuori aikuisuus, aika jolloin tuon olisi pitänyt tapahtua, on oltu yhdessä. Siksi te nyt roikutte suhteessa.

Ihastumiset teillä kummallakin suhteenne ulkopuolelle kertovat, jotta olisi aika uskaltaa irrottautua. Sääli ja tottumus ovat kovasti huonoja perusteita yhteiselle elämälle.

Sinä vastaat itsestäsi ja tyttöystäväsi itsestään. Myös selviämisestään erosurusta. Se on normaalia elämään kuuluvaa asiaa, varsinkin iässänne ja vaiheessa, jolloin ei ole muita kuin te kaksi ilman virallisia sitoumuksia. Kihlaus on koeaikaa, ei vielä onneksi loppuelämäksi tarkoitettu sitoumus.

Sinä tunnut sisimmässäsi tietävän, jotta tämä parisuhde on loppuun käyty. Pitkittäminen ei vähennä ongelmia, päinvastoin tuo lisää - varsinkin, jos tyttöystäväsi päättää tehdä kuprun ja pitää sinut väkisellä - vihoviimeisellä ja typerällä tempulla hankkiutua raskaaksi.
Sinulla on oikeus päättää suhde. Ole kuitenkin sen verran viisas, jotta elelet yksin jonkin aikaa ja aikuistut omaksi itseksesi. Sitä et ainakaan koskaan kadu.

 

[Tunteellinen Nainen]

21v nainen. ollut 4 vuotta parisuhteessa. En tee muuta ku sanoa kavereille älkää missään nimessä menkö vakavaan parisuhteseen missä on yhteinen kämppä ja yhteinen elämä. Taloudellisesti hyvä vaihtoehto mutta henkisesti murhaat ittesi.

Minusta aina tuntuu siltä että olen yhdessä vain sen takia koska meillä on ihana yhteinen asunto, ja kovaa työtä ollaan jouduttu tekemään että saatiin tällainen vuokrakämppä.

Minulla on täydellinen poikaystävä mutta meistä näkee kuinka väsähtäneitä ollaan. Itse ollut pahasti ihastunut pari kertaa. Ja itkenyt että jo en seurustelisi olisi ollut paljon hauskempaa, varsinkin kun vastaan on kävellyt oikein älyttömän hyvänäköisiä ja kivoja miehiä mistä olen aina pitänyt.

Olet kuin vanki et voi tehdä mitään, jos haluaa yksin tehdä hölmöjä juttuja, matkustaa mennä muiden kavereiden kanssa joudut aina kantaa huolta siitä että seurustelet et ole täysin vapaa. Jos tekee mieli lähteä Aasiaan huomenna et voi.

Joko olet iloinen yhteisestä tuttu ja turvallisesta elämästä tai sitten eroot ja hankit seikkailua. Miks ei vois olla molemmat?


Itse olen niin kuollut henkisesti tuntuu siltä että olen eläkeläinen. Toinen kaveri erosi 6 vuoden suhteesta, menetti ihan kaiken. Joutui muuttaa takasin vanhempien luona ja lähti takasin kouluun. Mutta silti en ole ikinä ennen nähnyt sitä noin hehkuvana ja iloisena. Kait sit ero teki sille hyvää, vaikka silläki oli ylitäydellinen parisuhde!!

Kämpän takia ei kannata yhdessä olla, jos on tuollaiset fiilikset. Olet vain kerran nuori, elä elämääsi, lähde Aasiaan ja seikkaile. Tuollainen suhde johtaa eroon ennemmin tai myöhemmin.

Jos et halua eroa heti. lähde kavereittesi kanssa Aasiaan ja mietiskele onko suhde säilyttämisen arvoinen sellaisenaan. Voisittehan jatkaa kavereina eron jälkeenkin.

Kämppä on materiaa, elämä ei. Et saa yhtäkään päivää takaisin ja elämä menee vinhaa vauhtia.

 

[Tunteellinen Nainen]

Tämä tosin johtuu ssuurimmaksi osaksi siitä että kihlattuni on pakottanut minut keskustelemaan, eikä mikään ole kelvannut hänelle eron syyks. Hän on itkenyt ja luvannut tehdämitävain että homm jatkuisi.. Silloin kun näen hänen itkevän ja anelevan jatkoa ja asioiden selvittämistä, niin järki sumenee ja sydän sanoo että jatketaan. En vain kestä sitä surun katsomista. Nyt taas tuntuu että minua ikänkuin huijattiin jatkamaan. Voivoi. On se kummallista tämä elämä. T. Pitäisiköhän minun kertoa ihastuksestani? Se olisi kyllä loukkaavaa, mutta ehkä hän vihdoin ja viimein ymmärtäisi. Kiiitos vastauksesta myös Westerlund. On totta että tämä on molempien ensimmäinen vakava suhde. Minä haluaisin kokeilla elämistä yksin. Kihlatulle tunnun riittävän vain minä. Laskin juuri että hän näki viimeksi ystäväänsä vapaa-ajalla 14 päivää sitten. Kihlattu väittää että hän ei ole läheisriippuvainen mutta kyllä tämä siltä minusta vaikuttaa. Mietin josko ottaisin asian puheeksi (taas) ja veisin päätöksen loppuun asti. Minulla on ystäviä, jotka auttavat tarvittaessa mutta kihlatusta en ole varma. En halua tuntea huonoa oloa yli puolta ajasta tässä suhteessa. En minä tunne haluavani edes naimisiin hänen kanssaan. Kiitos vielä vastaajille. Lisää kommebtteja jos löytyy luen mielelläni. ps. pahoittelen taas kappalejaon uupumista ja kirjoitusvirheitä. Ei ole hyvä kirjoittaa padilla

Hiukan vaikuttaa siltä, että tyttö manipuloi sinua itkullaan eikä hänen tarvitsekaan "hyväksyä eron syytä". Mielestäni hänellä on erittäin itsekäs suhtauminen asiaan, jos hän mitätöi sinun tunteesi ja tarpeesi noin. Sinä et ole vastuussa hänen tunteistaan etkä voi uhrautua siksi että tyttö pakolla riippuu sinussa.

Mielestäni voisit jämäkästi ilmoittaa, että haluat elää yksin ja voitte olla ystäviä jatkossakin.
Tuollainen pakolla riippuminen toisessa ei ole normaalia käytöstä. Parisuhteessa molemilla on tarpeensa ja molempien on kuunneltava toisiaan. Tyttö ei halua kuunnella sinua vaan manipuloi sinua tuntemaan sääliä. Elämään kuuluu myös tuska, et voi tyttöä siltä säästää.

Kun eroatte, hän räpistelee aikansa, mutta selvinnee kuiville.

 

[Itsenäinen]

Kuulostaa tutulta. Minä olen elänyt samanlaisessa suhteessa kohta 10 vuotta. Pikkuhiljaa meni pahemmaksi, mutta aina jaksoin uskoa parempaan, ajatella, että kun teen niin tai noin, niin kaikki muuttuu paremmaksi. Tuli lapsia, ostettiin asunto jne. Eroaminen muuttui aina vain vaikeammaksi ja vaikeammaksi. Samalla oma oloni paheni.

Nyt on niin, että olen ihan loppu. Itkuinen ja väsynyt. En jaksaisi mitään, tahdon oman elämän, vapaaksi tästä kaikesta. Mitään parisuhdetta ei ole. Ei ole rakkautta, on vain tottumus olla yhdessä. Koen, että mies vähättelee minua, ja itsetuntoni onkin nollassa. Seksiä ei ole juurikaan ollut koko aikana, ihme, että on lapsia tullut.

Olen omnesti tahtonut eroa, ja koittanut siitä puhua. Mies ei tahdo erota, hän ohittaa kaikki puheeni hiljaisuudella. Se on valtavan tehokas keino mitätöidä minut. Mitä ikinä sanonkin, on vain hiljaisuus. En tiedä, kuuliko hän edes. Normaaleista, päivittäisistä asioista puhumme kyllä.

Koska mieheni kanssa emme keskustele, minulle on esimerkiksi aivan ihmeellistä lukea sinun, miehen kirjoittamaa tekstiä! Olen hämmentynyt siitä, että joku mies ajattelee, puhuu tunteistaan ja miettii asioita. Olen unohtanut sellaista voivan ollakaan.

Itse kerään voimia repiä itseni tästä suhteesta irti. Se on vaikeaa, sillä mieheni on päällepäin aivan ihana, supliikki seuramies, komea ja charmantti. Olemme varmaan ulospäin täydellinen perhe, mutta todellisuus onkin sitten ihan muuta.
Niin paljon pahaa ne oman kodin seinät voivat kätkeä.

Minun neuvoni sinulle on siis, että lähde nyt, kun vielä voit!

Niin ei se lähteminen ole helppoa, mutta miksi sen pitäisi ollakaan? Monet silti pystyvät siihen ja pystyt sinäkin, jos tarpeeksi haluat. Kannattaa miettiä missä haluaa olla 10 vuoden kuluttua.

Lapsista ja omaisuudesta huolimatta asiat yleensä järjestyvät.

Jos miehesi on komea suopliikkimies hän löytää rinnalleen uuden naisen pikaisesti.

Mieti kestätkö sen? Jos kestät, olet kyprä eroon. Anna miehellesi vapaus liiton kahleista (ts. voi mennä toisia naisia vapaasti katselemaan) jo nyt, niin hän ei pelkää jäävänsä yksin vaan päästää sinutkin helpommin eroamaan.

 

[eroa]

Kuten jo moni on sanonut, säälistä ei kannata olla yhdessä. Teet palveluksen molemmille, jos eroatte. Tyttöystäväsi ei tietysti näe sitä niin nyt, mutta hänelläkin on mahdollisuus sitten löytää joku joka oikeasti rakastaa häntä, koska sinä siihen et pysty. Saatte molemmat mahdollisuuden elää vielä nuoruutta vapaina, ja sitten etsiä sen oikean kumppanin. Kyllä tyttöystäväsi viimeistään sitten kun löytää uuden kumppanin, huomaa että sinä teit oikein kun halusit erota. Hänellä ei vain ole tällä hetkellä mitään mihin verrata. Harmi tosiaan ettette eronneet silloin kun tyttöystäväsi oli ihastunut.

Ja todellakin, jos nyt eroatte niin älä hyppää heti uuden ihastuksesi kelkkaan (äläkä pelkää yksinjäämistä tai yksinoloa vain siksi että olet ollut koko elämäsi tähän asti sidottu). Vapaa nuoruus on todellakin kokemisen arvoinen asia!

 

[Varjotar]

Mulla oli suht vastaava juttu. Aloin seurustelee ennenkuin muutin omilleni ja siinä jäi sitten suhteen alle kaikki oma kasvaminen ja itsenäinen elämä. Toine oli siinä vierellä koko ajan, eikä omaa aikaa ns. ollut ollenkaan.

Sitä helpompaa se on, mitä aikaisemmin päästää irti, vaikka se kuinka sattuu, mutta se avaa tien vapauteen.

Kerää voimia, kasaa itsesi ja perustele tyttöystävällesi miksi te molemmat tätä tarvitsette. Älä mene retkuun, kun tulee lohduttoman säälittävän hysteerine itkukohtaus. Hän on oppinut jo, että tällä tavoin sinut saa pidettyä vierellään eikä asioita, niitä pelottavia tarvitse kohdata.

Itse keräsin voimani ja itseni hyvän ystävän avulla ja erosin. Ei olisi ollut kertakaikkiaan mitään tulevaisuutta sellaisen ihmisen kanssa, jonka kanssa ei ollut lopulta mitään yhteistä.

Voimia!