Yhdessä erillään?

[äiti]

Teimme miehen kanssa radikaalin päätöksen muuttaa erillemme, mutta yrittää silti pysyä yhdessä. Päädyimme ratkaisuun siksi, että minä olen ollut vuosia yksinhuoltajana ja mies vuosia sinkkuna, joten yhteiselämä tökkii jonkin verran. Yksi yhteinen lapsi meillä on, mutta minä hoidan hänet pääsääntöisesti. Olemme asuneet vasta pari vuotta yhdessä ja melkoisen takkuista on ollut. Mies on jatkuvasti menossa, mutta rakastan häntä ja tiedän hänen tarvitsevan vapautensa. Minä taas haluan takaisin oman elämäni hallinnan ja enemmän aikaa lasteni kanssa. Onko kukaan muu tehnyt vastaavaa ratkaisua ja miten on mahtanut toimia?

 

[viima80]

miehes on kakara. itse en tuollaista jaksais katsella.

 

[Hipsu]

Omakohtaista kokemusta ei ole, mutta kolme tuttavapariskuntaa elää noin. Äiti lapsen kanssa ja isä erillään. Tuntuvat kaikki olevan onnellisia tilanteeseen ja hyvin sujuu. Ei kyllä tainnu Sua paljon auttaa!!

 

[Kowalski]

Varmaan erittäin loistava ratkaisu. Omakohtaista kokemusta ei tosin ole.

Minä henk.koht. en oikein ymmärrä tätä vallitsevaa "pakko asua yhdessä jos kerran seurustellaan/ollaan naimisissa"- periaatetta. Pariskunta, ja perhekin, voi vallan mainiosti asua eri kattojen alla. Jopa eri maissa! Ja silti homma toimii oikein hyvin.

Mielummin toimiva parisuhde eri osoitteissa, kuin pakkopullaa saman katon alla koska sen mukamas kuuluu mennä niin.

 

[Timangi-]

Veikkaan, että ap:n suhde kariutuu kokonaan. (joko muihin naisiin tai miehiin)

 

[Kowalski]

Veikkaan, että ap:n suhde kariutuu kokonaan. (joko muihin naisiin tai miehiin)

Tai sitten ei.

Mun tuntema tällainen pariskunta on ollut "yhdessä erillään" jo 9½ vuotta. Hyvin menee, mutta eivät aio kuulemma koskaan muuttaa yhteen.

Samaan tapaanhan se "normaali" suhde, missä asutaan saman katon alla, voi kariutua toisiin naisiin tai miehiin.

 

[vieras]

Mekin asutaan eri osoitteissa ja hyvin toimii..

 

[HoitoonVaan]

Ystäväni vanhemmat ovat eläneet 40 vuotta kahdessa kodissa onnellisesti =)

 

[ap]

Niin minäkin uskon. Olen jotenkin kauhean herkkä luovuttamaan toiselle oman tilani ja hetken päästä ahdistun. Tuota ei varmaan kukaan ymmärtänyt. Tarkoitan, että luisun helposti saamattomuuteen, jos joku muu hössää asioiden kanssa ja arkiasioista nyt viimeisenä jaksan riidellä. Sitten saan älyttömän huonon omantunnon kun en ole kotona tarpeeksi tehokas jne. Eli siis hoidan kaikki asiat mielelläni yksin omien tapojeni mukaan. Mies on tähän saakka hoitanut lastamme kaikki ajat kun ei ole menossa, joten tiedän vauvan olevan hänelle todella tärkeä. Mutta niin on minulle myös hänen hyvinvointinsa. Olemme molemmat samanlaisia menemisten kanssa, mutta koska mulla on ikää enemmän kuin hänellä, niin minä olen jo osannut rauhoittua....tavallani. Tämä nuorimmainen on viimeinen muksu ja en halua olla hänen luotaan pois, joten luovun mielelläni menoistani. Mutta näin ei ollut vanhempien lasten kohdalla, vaan aina poltteli muutoshakuisuus. Ymmärrän siis mieheni halua mennä ja tehdä

 

[Mimosa]

Herää vaan kysymys että mihin se mies sitä vapautta parisuhteessa niin paljon tarvitsee? Jos mies on kokoajan menossa niin eikö ap:llä ole just silloin sitä aikaa olla lasten kanssa? Mä en usko että tuollainen voi toimia sillä tasolla kuin nainen kuvittelee. Jos mies tarvitsee oman asunnon ja vapautta niin ainoa asia joka tulee mieleen on se että mies haluaa vapauden nukkua kenen vieressä haluaa eli muita naisia. Jos se ap:lle on ok että miehellä on sellainen vapaus suhteessa eikä se häiritse niin mikäs siinä. Omalle kohdalle en todellakaan vois kuvitella moista.

 

[ap]

Edellinen nyt ei ymmärtänyt pointtia, mutta ei se mitään. Asian voi nähdä noin yksipuolisestikin. Entäpä jos vanhemmat laspet eivät tule toimeen nykyisen kanssa? Kyseessä on kuitenkin teinit, eivät pienet lapset. Vapaus on myös olotila, ei tekeminen

 

[vierailija]

Tämä on vanha keskustelu, mutta aihe on minulle juuri nyt ajankohtainen. Päädyimme miehen kanssa hetki sitten samaan ratkaisuun. Reipas vuosi yritettiin asua yhdessä, mutta ei saatu uusperhearkea toimimaan. Rakkaus meidän välillä ei kuitenkaan kuollut ja päätettiin yritää näin. Kuulisin mielelläni lisää mielipiteitä, että miten on toiminut. Onko joku saanut tällaisen tilanteen toimimaan, vai kaatuuko tämä omaan mahdottomuuteensä kun etäännytään vähitellen?

 

[.....]

Tämä on vanha keskustelu, mutta aihe on minulle juuri nyt ajankohtainen. Päädyimme miehen kanssa hetki sitten samaan ratkaisuun. Reipas vuosi yritettiin asua yhdessä, mutta ei saatu uusperhearkea toimimaan. Rakkaus meidän välillä ei kuitenkaan kuollut ja päätettiin yritää näin. Kuulisin mielelläni lisää mielipiteitä, että miten on toiminut. Onko joku saanut tällaisen tilanteen toimimaan, vai kaatuuko tämä omaan mahdottomuuteensä kun etäännytään vähitellen?

Ei ole kokemusta, mutta miksi ei toimisi. Etenkin jos molemmilla on lapsia, voi olla ihan fiksua asua erillään ja vain kyläillä toisten luona.

 

[vierailija]

No ukolla on kyllä sängyn lämmittäjä heti kun sellaisen löytää. Suosittelisin tunnekeskeistä parisuhde terapiaa, ennenkuin on liian myöhäistä

Teimme miehen kanssa radikaalin päätöksen muuttaa erillemme, mutta yrittää silti pysyä yhdessä. Päädyimme ratkaisuun siksi, että minä olen ollut vuosia yksinhuoltajana ja mies vuosia sinkkuna, joten yhteiselämä tökkii jonkin verran. Yksi yhteinen lapsi meillä on, mutta minä hoidan hänet pääsääntöisesti. Olemme asuneet vasta pari vuotta yhdessä ja melkoisen takkuista on ollut. Mies on jatkuvasti menossa, mutta rakastan häntä ja tiedän hänen tarvitsevan vapautensa. Minä taas haluan takaisin oman elämäni hallinnan ja enemmän aikaa lasteni kanssa. Onko kukaan muu tehnyt vastaavaa ratkaisua ja miten on mahtanut toimia?

 

[vierailija]

Niin, joka toinen viikko asutaan yhdessä, kun lapset ovat exillä ja sitten jokatoinen viikko erillään. Jotenkin nuo viikot erossa vaan tuntuvat niin pitkille...