Yhteisöllisyys tulisi yhteiskunnalle halvemmaksi meidänkin tapauksessa

[epäsuosittu]

Hoidan kotona erityislasta, joka käy kuntoutuksen vuoksi päivähoidossa säännöllisesti. Olen hänen omaishoitajansa ja yhteiskunta maksaa minulle pientä palkkiota siitä hyvästä + kuukaudessa on muutama vapaapäivä. Saamme lisäksi apua ja tukea kuntoutukseen mm. toimintaterapian muodossa. Olen näistä kiitollinen, mutta ajattelinpa samalla seuraavanlaista...

Vaikka lapseni onkin erityislapsi ongelmiensa vuoksi, hän ei ole varsinaisesti vammainen. Hän pystyy aikuisen tuella selviytymään askareistaan ihan mukavasti pääosin itse, on toki jatkuvasti vahdittava ja tuettava siinä samalla tarvittaessa. Kun lähdin vuosia sitten kartoittamaan apukeinoja/tahoja, hämmästyin siitä miten vähän kunta on halukas tarjoamaan ns. matalan kynnyksen apua: esim. tukihenkilöä emme saaneet, mutta lastensuojelu olisi tarjonnut kokonaisen tukiperheen jos olisimme heidän asiakkaitaan. Jos meillä olisi ollut vauva talossa, hänelle olisi saanut kodinhoitajan mutta erityislasta ulkoiluttamaan ei löytynyt ketään. Päiväkotiin haettu avustaja jäi vain haaveeksi, mutta nyt omaishoitajuuden kautta sellainen on mahdollista pyytää avuksi säännöllisesti. Jne.

Sen lisäksi että nämä palvelut ovat paitsi välttämättömiä, ovat ne myös kalliita. Joku varmasti ihmettelee, eikö meillä ole sukulaisia tai ystäviä jotka voisivat auttaa. Kyllä on- mutta esim. isovanhempia kiinnostaa enemmän puutarhansa tai uusi nuoruus kuin siteen luominen esikoislapsenlapseensa. Eräs sukulainen otti lasta hoitoon joskus tämän ollessa pienempi, nykyään asuu 800km päässä. Toki jokainen on vastuussa vain omasta elämästään ja muuttaa saa koska vain, mutta kaikella on sitten kääntöpuolensakin: me olemme yksin sellaisen lapsen kanssa, jota ei yksi tai kaksi ihmistä kasvata ilman että jaksaminen loppuu kesken jossain vaiheessa. Sen jälkeen lapsemme paikka onkin joku koti tai palvelulaitos- paljonko tämä tulee maksamaan yhteiskunnalle?

Yhteiskuntaa on helppo huutaa apuun, mutta pitäisi muistaa kenestä se lopulta koostuu: meistä kaikista ihmisistä. Mielestäni jotain on pielessä, kun esim. mekin saamme kalliita palveluita työkseen hoivatyötä tekeviltä, eivätkä omat sukulaisemme tahdo auttaa. Jos oma perheemme tukisi ja auttaisi, emme varmaan tarvitsisi kuin neljäsosaa nykyisistä palveluistamme. Jos minä tai mieheni sairastuu, en edes uskalla ajatella sille hintalappua...jo nyt minä olen työtön lapsemme vuoksi.

 

["vieras"]

Niin, samahan koskee nykyään sellaisiakin perheitä joilla ei ole erityislastakaan.
Jos vaikka on yh ja sairastuu niin, ettei pysty hoitamaan lasta ei ole ketään jolta pyytää apua jos ei ole sukulaisia tai ystäviä jotka auttaisivat.
Joskus oli sentään kunnan ja kaupungin kodinhoitajia, jotka tulivat auttamaan ihan arjen asioissa. Hoisivat lapsia, tekivät ruokaa, jopa siivosivat jos oli tarvis.

Jos tällaista apua ihan arjen jaksamiseen olisi vieläkin, moni perhe välttyisi ajautumasta ihan lopulliseen väsymys- ja loppuunpalamiskierteeseen, joka sitten johtaa pahimmassa tapauksessa vielä pahimpiin ongelmiin.

Mutta sitähän nämä päättäjät eivät tajua kun kaikesta vaan pitää säästää ja ne säästöt aina kohdistetaan sinne, mistä ei missään nimessä saisi säästää yhtään enempää.
Lapsiin, nuoriin, perheitten jaksamiseen.

Kyllä tämä nykyinen touhu on niin hullua.

 

[Keittiönoita]

En oikein tiedä, milloin muutos alkoi tapahtumaan. Siis se, että ihmissuhteet muuttuivat avohuollon tukitoimiksi. Vuosikymmeniä siitä kuitenkin jo on ja aika harva enää hoitaa dementoitunutta vanhenpaansa tai appivanhempaansa.

Kun vanhukset oli laitettu laitoksiin, eivät tietenkään ihmiset enää voineet ajatella, että hekään laitoksilta sitten aikanaan välttyisivät. Joten ilo irti elämästä niin kauan, kun vielä pystyy. Eläkeläiset olivat kiireisempiä kuin työssäkäyvät konsanaan.

Aika kului ja työelämä muuttui stressaavammaksi. Ylitöistä ei uskaltanut kieltäytyä työpaikan menetyksen pelosta. ILtaisin ei jaksattu muuta kuin harrastaa ja kärrätä teletappeja harrastuksiin. Viikonloput haluttiin viettää laatuaikaa oman ydinperheen kanssa ja siihen ei siskon tai veljen perheet lapsineen mahtuneet. Ystävistä ja kavereista puhumattakaan.

Subjektiivisen päivähoito-oikeuden myötä leikkipuistot ja taloyhtiöiden pihat tyhjenivät, koska kotona olevien vanhempienkin lapset vietiin päiväkotiin. Koska siellä oli virikkeet ja kaverit. Naapurissa saattoi olla äiti vauvansa kanssa, muttei kukaan ollut nähnyt koko ihmistä moneen viikkoon. Eikä ketään edes kiinnosta.

Niin, mihin katosi yhteisöllisyys? On sitä vielä. Tutkimusten mukaan erityisesti länsirannikon ruotsinkielisillä alueilla. Ja joissain perheissä ja suvuissa. Mutta valitettavan moni elää siinä ydinperheessään ilman ihmistä, joka tulisi tilapäisesti apuun. Yhteiskunta erilaisine palveluineen on korvannut sen, mitä ennen tehtiin naapuriapuna tai "veren velvoittamana".

 

[niinpä niin]

Kaipa tässä on vain tartuttava haasteeseen, ja alettava liittoutuminen omien kesken. Yyhoot kun ymmärtävät toistensa tuskan, niin auttakoot toisiaan ja vuorotellen voivat vahtia toistensa lapsia ja tehdä muutakin yhteistyötä. Vammaisjärjestöjen olisi aktivoiduttava järjestämään vuorovahdintarinkejä myös, jolloin vertaistuen saisi kaupan päälle, ja tietäisi että hoitaja tietää mitä tekee.

Ehkä sitten kun nämä vertaisverkostot saataisiin oikeasti toimimaan, sukua ja ystäviäkin olisi helpompi vetää auttamaan, kun heidän ei tarvitsisi pelätä tulevansa vedetyksi pinnan alle pienenkin avun annettuaan. Mutta paljon taitaa olla työtä tehtäväksi: ihmiset ovat niin pioneerihenkisiä ja yhteistyötaidottomia, että asenteiden kääntäminen ei tapahdu ihan helposti.

 

[astrolabe]

Omissa ympyröissäni verkostoituminen on toiminut ihan hyvin tähänkin saakka. Yyhoona mulla oli rinki muita yksinhuoltajia, vuorotellen annoimme toisillemne lapsivapaita ja olimme esmes tarhan varahakijoina. Suvussani vanhukset on hoidettu lähinnä kotioloissa, vuorotellen. Itsekin olin taas tällaisessa ringissä ja isoisäni luona olin hänen saadessa kohtauksen ja vaihdettiin vaatteet, kun kohtaus vei rakon hallinnan. Kummisetäni kuolinvuoteella olen sokeutuneen aivokasvaimesta kärsineen kättä pidellyt, ettei ole kokenut olevansa yksin viimehetkillä. Perheeni on tarjonnut apua ulospäinkin ja olen itse palkkiotta jeesannut lapsia vastaanottokodeissa ja lapseni ovat mm.olleet tarjoilemassa vanhainkodeissa pikkujouluissa ja käyneet muuten vain tapaamassa vanhuksia, joiden omat omaiset eivät vieraile. Olen hoitanut sukulaisten lapsia ja lahjoittanut ruokaa, rahaa, aikaani ja vaatteita tarvitseville mm.viemällä aikuisten vaatteita päihdeongelmaisten hoitokotiin, koska asiakkailla ei ole juurikaan omaa rahaa sellaisiin hankintoihin.

Kaikki lähtee yksilöstä ja omasta itsestä. Aika usein sitä kuulee sanottavan, ettei monikaan olisi valmis näihin pieniin juttuihin. Yhteisöllisyys ei tapahdu niin, että jokainen odottaa toisilta antamatta mitään itse.