yksin lasten kanssa, ahdistaa

[nuorimummo]

Auttakaa, pelkään että minulla on taas masennus puhkeamassa kun ahdistaa koko ajan. Olen kahden pienen lapsen yh-äiti. Lasten isä on säännöllisesti kuvioissa mukana, ottaa lapset joka viikonloppu yökylään. Tiedän että olen erittäin onnekas, mutta nyt lasten isä matkusti ulkomaille ja aikoo viipyä ehkä 2 kuukautta. Ahdistaa valmiiksi kun tiedän että joudun olemaan ihan yksin tämän ajan lasten kanssa. Tiedän että tämä ei kuulosta kovin pahalta, mutta ongelma on se että tämä ei ole ensimmäinen kerta kun ex-mieheni jättää minut lastemme kanssa yksin. Kun olimme vielä yhdessä, hän matkusteli paljon, oli ulkomailla yhteensä noin 6 kuukautta vuodesta. Jouduin olemaan kaikki nämä kuukaudet yksin pienen uhmaikäisen ja vauvan kanssa, ilman apuja. Tähän liittommekin lopulta kaatui. Exän edellisestä reissusta on aikaa 1,5 vuotta, ja tuntuu että en ole tuosta toipunut vieläkään. Sen kesän 2007 kun exä oli poissa, jaksoin sen kesän masennuslääkkeillä, rauhoittavilla ja alkoholilla. Siis päivittäin, lasten aikana.

Lasten kanssa yksin oleminen ajoi minut niin hirveään uupumukseen, että en enää koskaan halua/pysty tuota käymään läpi uudestaan. Mutta nyt exä taas teki sen, hän matkusti ennalta varoittamatta taas, ei häntä huolestuttanut kuinka jaksan lastemme kanssa.

Voi kuulostaa pelkältä valitukselta, kun exän lähdöstäkin on vain vajaa viikko. Mutta en voi mitään tälle suurelle ahdistukselle, kun tiedän mitä on edessä. Tiedän että en ole äitityyppiä, haluaisin vain olla vapaa menemään ja tulemaan. Nauttisin kyllä lapsistani, jos minulla olisi aina joku joka voisi tulla tarvittaessa auttamaan. Pelottaa myös se, kun tiedän että rakkaus lapsiin häviää kun joudun olemaan heidän kanssaan ilman apuja, koska uuvun helposti ja uupumus vie kaikki positiiviset tunteet. Tiedän, että pystyn olemaan hyvä äiti, kunhan vain saan yhden vapaan vuorokauden viikossa. Välillä kaduttaa lasten hankinta, ja mietin jo etukäteen kuinka koko elämä on pilalla, kun en voi toteuttaa haaveitani. (Kaikkeen on kysyttävä exän lupa, esim lasten passeihin). Tällä hetkellä minulla on poikaystävä, ja haluaisin viettää hänen kanssaan kahdenkeskistä aikaakin. Poikaystäväni kanssa meillä on niin ihanaa, kun vietämme kahden aikaa. Toki lapsetkin ovat toisinaan tervetulleita, mutta kahden kesken hänen kanssaan tunnen olevani jälleen nuori, oma itseni. Lasten kanssa olen niin kiukkuinen ja stressaantunut koko ajan, ja äksyilen poikaystävälle joka ei voi ymmärtää. Pelkään että hän jättää minut, ja etten ikinä löydä uutta miestä, lasteni takia.

Kaipaisin lohdutusta, vertaistukea, käytännön neuvoja. Ihan mitä vaan!

 

[jill]

No voi jösses, en paremmin sano.Kaikkia sitä maa päällään kantaa, ja kaikki ne ääneen puhuu.

 

[vieras]

Ekaks lääkitys kohdilleen. Miten vanhat lapset? Saatko kunnalta apua? Ja sitte: jäi vähän kaivamaan toi loppuosa..... Jos seukkaat yhteinen tulevaisuus mielessä, siihen kuulunevat myös sun lapset. Et sä kai voi jatkaa loputtomiin tota "teinimäistä" menoa uuden miehen kanssa? Ymmärrän että omaa aikaa tarvitsee ja aluaa ja varsinkin uuden kumppanin kanssa. Mut omista lapsistasi sulla on kuitenkin 100% vastuu.

 

[Tämä ei kyllä lohduta,]

mutta tuli todella paha mieli lastesi takia. Millaiset vanhemmat. Miten lasten isä voi noin vain matkustaa pois ja äitikin haikailla vain vapautta?

Ota yhteyttä lastensuojeluun. Ehkä saisit lapset välillä viikonloppuhoitoon lastenkotiin/vastaanottokotiin.

 

[vieras]

Isovanhemmat avuksi?

Pidemmän päälle huoltajuus miehelle?

 

[vieras]

Ihan ymmärrettävää että sua ahdistaa...varmaan alitajuisesti pelkäät mitä tulossa, kun jouduit ennen olla pitkiä aikoja yksin. Mulla on ollut samansuuntaisia ajatuksia, välillä uupuneena miettinyt miten saatoin hankkia lapseni...jotka kyllä on suurinta mitä mulla on tai tulee koskaan olemaan. Pystyisitkö hankkia lastenhoitoapua omaisiltasi tai ystäviltä? Eikö isovanhemmat voisi auttaa?

 

[bdt]

Ymmarran milta sinusta tuntuu, olen itsekin hoidellut leikki-ikaista ja vauvaa, pahimmillaan pari kolme kuukauttakin yksin. Mutta sain kylla pahimpiin hetkiin apua aidilta, ystavilta ja oli mahdollisuus palkata lastenhoitajakin esim MLLsta. Keskity siihen etta aika on kaksi kuukautta , suhteellisen lyhyt aika kuitenkin. Ja hienoa etta lasten isa on yleensa mukana noin saannollisesti kuvioissa. Parjaat kylla kun paatat niin. Masennuksesi saattaa johtua ihan muista syista kuin pelkastaan lapsista, kantsii varmaan kayda sen vuoksi puhumassa ammattilaisille jotka saattavat pienilla nikseilla opastaa sinut jalleen tasaiselle tielle. Voimia ja yrita keskittya nakemaan ne kaikki hyvat asiat. Voit luottaa minuun kun sanon etta ei aikaakaan kun sinulla on sita omaa aikaa. Jalkikateen ajateltuna, nyt teini=ikaisten lasten aitina kaipaan joskus sita hullua aikaa... kun ei saanut hetken rauhaa . Voimia sinulle, ota selvaa mista saat apua ja hae sita. Pikku hiljaa hyva tulee. Ja onnea poikaystavan johdosta, sekin on yksi iloinen asia elamaan lisaa. Niita tulee enemmankin kun olet positiivisin mielin ja alat luottaa itseesi.

 

[hmm]

Ymmärrän hyvin tunteesi.Älä välitä tuomitsijoista,eivät ole olleet sinun tilassasi.Myös äiti tarvitsee omaa aikaa.Niinkuin neuvolan täti joskus sanoi:äiti on perheen aurinko ja sen tulisi aina paistaa.Harmi kun varmaan asustat kaukana,olisin valmis joskus hoitamaan että pääsisit vapaalle.nimim.sama tilanne

 

[emo]

rankkaa. voima jaksamiseen täytyy etsiä ja löytää itsestä. tulet aina tuntemaan tyhjyyttä jos henkinen tasapainosi on aina riippuvainen toisesta ihmisestä ja toisen uhrauksesta sinulle. uskon kyllä että osaat ja annat itsekin, mutta sinulta puuttuu varmuus itseesi. sun kannattaa hakea apua arkeen ja juttuseuraa pahimman "etsikko aikasi" ohi ja pikkuhiljaa opetella muuttamaan ajatusmaailmaasi. opetella huomaamaan että pärjäät. jos kukaan koskaan laittaa sinut valitsemaan itsensä ja lastesi välillä, ei hän ole sinua varten. rakkaus lapsiin on usein kullattu puheissa. on lähes kiellettyä sanoa ääneen että pelkää rakkautensa loppuvan, vaikka sitä tosiaan välillä pelkää. vastuu uuvuttaa ja saa haikailemaan "menetetyn" nuoruuden tai vapauden perään. kuitenkin rakastuminen ja yhdessä olo pohjimmiltaan tähtää lisääntymiseen ja perheen rakentamiseen. sulla on jo lapsia. yritä ajatella että olet saavuttanut jo jotain sen sijaan että olisit menettänyt vapautesi.

 

[Mummy Sunshine]

Tukiperheet on tällasia tapauksia varten. Paha mieli kyllä tulee tällasta lukiessa, vaikka väsymys onkin ihan ymmärrettävää, jos lapset on vielä pieniä ja haastavassa iässä.

 

[bdt]

No voi jösses, en paremmin sano.Kaikkia sitä maa päällään kantaa, ja kaikki ne ääneen puhuu.

etta sitako pitaisi vaan vaientaa sydamensa aani ja pimahtaa sitten yksi paiva ihan totaalisesti. kylla noita ajatuksia voi tulla kenen tahansa tielle.

 

[jill]

Jos tämä teksti olisi hivenen lyhyempi,saattaisin väittää provoksi, mutta tuskin kukaan jaksaa noin pitkään sepustaa olemattomia. Joten ap on oikeasti-hmm..tosissaan..
Jos noin vähän piittaa lapsistaan, olisi paras ratkaisu jo lasten ollessa pieniä luovuttaa ne jollekkin viisaammalle. Kun kerran jo kaduttaakin lasten teko, niin tossa hommassa ei kohta hyvä laula.Oikeasti. Älä kosta pienille ihmisen aluille omaa tyhmyyttäsi.Jos et voi heille tarjota parempaa itse, tee heille palvelus ja anna jonkun toisen kasvattaa heidät.

 

[muori]

oletko kysynyt tukiperheestä ? ja onko sinulla yhteyksiä esim. perheneuvolaan tai sossuun ? jos ei ole, niin nyt kipinkapin hakemaan apua, kyllä nykypäivänä saa uupunut äiti apua ja tilanteesi kuulostaa siltä, että tarvitsisit tukea ehdottomasti. Huomena soitat heti aamusta ja alat vaatimaan apua itsellesi ja ennenkaikkea lapsillesi !
Selviät kyllä tuosta ja pääset jaloillesi ja jaksat sitten lastesi kanssa huomattavasti paremmin. MUTTA, sun täytyy itse haluta apua ja tukea tarpeeksi paljon jotta teet sen, että soitat ja vaadit sitä. Älä vaan jää sinne paikoillesi murehtimaan. Kyllä se aurinko paistaa vielä, usko vaan.

 

[emo]

aina pelottavaa lukea äidistä jonka voimat loppumassa, hirveä huoli lasten hyvinvoinnista ja tulee mietittyä että onkohan jälkikasvu hankittu vähän liian aikaisin. ei ole äiti ihan ehtinyt kasvaa aikiseksi ja tarvitsis vielä itsekin syliä. mutta kun kerran itse aloitit keskustelun, uskon että osaat toimia oikein ja hakea tukea ja apua jaksamiseen. toivotan voimia sydämeni pohjasta.

 

[Miehenpuolikas]

Anteeks mutta kuulostat tosi naivilta.Olet ÄITI ja tässä tapauksessa YH.Olisitte miettineet miehen kanssa erotessanne selvät sävelet sosiaalitätin luona lasten hoidoista niin saisit sitä tukea mieheltäsi ihan laillisestikin.Ja odellakin LAPSET kuuluu siihen pakettiin jos alat seurustelemaan uuden miehen kanssa.Elät mielestäni jotenkin ruusunpunaisessa epärealistisessa maailmassa tämän uuden kanssa.Mutta älä missään nimessä hanki lisää lapsia!!

 

[mamma ja pojat]

Jos et muualta saa apua niin puhu tuosta neuvolassa tai sit soitat sossuun niin järjestävät perhetyöntekijän auttamaan.

 

[nuorimummo]

On ihan totta että lapset tuli hankittua liian aikaisin. Mutta olen myös tilanteen hyväksynyt, ja rakastan lapsiani yli kaiken. Kunhan vain saan apua ja kunhan en pääse uupumaan liikaa. Ex-miehellä on outo tapa näyttää välittämistään lapsista. Ottaa kyllä lapsia usein, mutta kuitenkin ne omat menot ovat hänelle aina tärkeimpiä. Lasten syntymästä asti hoito- ja kasvatusvastuu on sysätty minulle. Mies oli ulkomailla esimerkiksi silloin kun kuopus syntyi. Sitten kun matkustelut alkoivat, pari vuotta jaksoin sinnitellä, kunnes viimein kesällä 2007 "pimahti päässä". En ole siitä vieläkään täysin toipunut, ja siksi tarvitsisin todellakin tukea tähän lapsiperheen arkeen. Nyt kun ex-mies yhtäkkiä taas matkusti viikon varoitusajalla, tuntuu että mun elämä romahti taas. Uusi poikaystävä kyllä tykkää lapsistani, siitä ei ole kyse. Haluaisin vain nauttia tästä uudesta rakkaudesta, tehdä asioita hänen kanssaan, joita ex-mies ei koskaan halunnut tehdä minun kanssani (esim. shoppailu, ravintolassa syöminen). Olisi ihanaa kun voisi tutustua uuteen poikaystävään ilman että lapset koko ajan pyörivät jaloissa. En ole huono äiti, jouduin vain liian lujille muutaman viime vuoden, enkä ole vieläkään toipunut, enkä siksi kestä enää yhtään. Mulla on koko ajan paha olla ja ahdistaa, mutta yritän jaksaa olla positiivinen sen aikaa kun lapset ovat kanssani (päiväkodin jälkeen ennen nukkumaanmenoa). Sen jälkeen kun lapset nukkuvat, puran pahaa oloani juomalla ja itkemällä. Yritän olla mahdollisimman lämmin ja rakastava äiti heille, koska en halua siirtää omaa pahaa oloani heihin. Ongelma onkin tämä kova ahdistus minun sisälläni.

Lapset ovat 2 ja 4 vuotiaat. Ja tosiaan, en todellakaan ole hankkimassa lisää lapsia. Näitäkään en olisi hankkinut, jos olisin tiennyt että joudun ne yksin kasvattamaan. Ja tiedän myös, että kuulostan naiivilta, mutta ehkä siksi että kirjoitan suoraan sydämestäni.

 

[yksäitivaan]

mä en voi uskoo et tollasii tampioita on tän maan päällä. No ei muuta kuin onnee vaan, toivottavasti muksusi ei päädy huostaan..

 

[hmmmmm]

Jos taloudellisesti varaa niin palkka hoitaja kerran viikossa päiväksi, säännöllisesti. Hae neuvolan kautta apua. Ymmärrän jos ihminen on masentunut mutta juominen on paskinta mitä voit tehdä. Se joka juo syyttää aina muita, vaikka lapsiaan.

 

[as]

puolipäivähoito voisi olla asiaa.

 

[hei]

:hug:

 

[Mahza]

:hug:
Samansuuntaisia ajatuksia on itselläni välillä. Mä hain apua, ihan terveyskeskuksen kautta, ja odottelen että psykiatri soittelis mulle.
Mä kaipaisin kanssa omaa aikaa, mennä ja tehdä ilman vastuuta. Mutta, mä tiedän että sellasta ei tapahdu, ainakaan ihan heti, joten on opittava ottamaan ilo irti jotenki muuten. Joka päivä helpottaa, kun lapset kasvaa.
Mulla kans on uus poikaystävä, ja se yhteisen ajan vähyys raivostuttaa. Varsinkin, kun meillä on yhteistä aikaa vaan viikonloppusin, enkä saa lähes koskaan lapsia viikonlopuksi hoitoon. Mutta sillekään ei voi mitään.

Paljon jaksuja sulle vaikeeseen tilanteeseen. Hae apua itsellesi. Olet jo ensimmäisen askeleen ottanut tunnustamalla väsymyksesi. :hug:

 

[Mamma]

mä en voi uskoo et tollasii tampioita on tän maan päällä. No ei muuta kuin onnee vaan, toivottavasti muksusi ei päädy huostaan..

Itse olen joutunut oppimaan äitiyden todella vaikean polun kautta ja tänä päivänä 4 ja 6 vuotiaiden äitinä voin sanoa nauttivani äitiydestä!

Yllä olevat kommentit saattavat pahimmillaan antaa masentuneelle ja väsyneelle äidille oikeutuksen olla vaan tampio ja olla huolehtimatta lapsistaan. Mielestäni on todella mielen köyhyyttä arvostella ihmistä, joka avaa sydämmensä ja pyytää apua. Sekin on jo suuri saavutus!

Kaikilla vanhemmilla ei todella ole isovanhempia tai ketää auttamassa, niinkuin tämän "tampio" kommentin kirjoittajalla ilmeisesti on!

Toivon kaikkea hyvää ja tukea väsyneille äideille! Valoa on tunnelin päässä kun vaan jaksaa tarpoa eteenpäin. Lapset on lahja, ja vielä suurempi lahja kun sen ymmärtää vaikeuksien kautta!

 

[hmmm]

1. Lastenhoito on helvetin kovaa ja vastuullista duunia 24/7. Vapaahetkiä 1 lapsen kanssa on välillä, pienen vauvan kanssa aika paljonkin koska nukkuu paljon. kahden pienen lapsen kanssa lähes koko päivä on jo täynnä perushoitoa ja askartelua isomman kanssa, jälkien siivousta jne. Yhtään vapaahetkeä ei tule ennen iltaa, kunnes on jo rättipoikki.

2. Työ ilman lepoa uuvuttaa jokaisen.

3. SAmasta syystä johtuvat usein rakentamisen jälkeen/aikana syntyneet erot. Äiti uupuu totaalisesti lastenhoitotaakan alle.

4. Sellaisten ei kannata haukkua eikä kommentoida, jotka eivät ole hoitaneet yksin (ilman mummojen tai isän apua) lapsiaan puolesta vuodesta eteenpäin.

5. Et ole mitenkään outo tai erilainen. Lähes joka ainoa meistä sekoaa/uupuu, jos on vastuussa yskin lapsistaan ilman lepohetkeä, jonka mahdollistaa lasten isä tai lasten mummo tai palkattu apu tai ystävien vastavuoroinen apu.

6. hae apua tilanteeseen.

 

[Uskalla hakea apua!]

Voi mulle tuli todella sääli ap:tä sekä hänen lapsiaankin! Yhtään noita inhottavia kommentteja et ota itseesi!

Itsellä on ollut hieman samantyyppinen tilanne, joskaan uupumus ei ole vielä koskaan päässyt noin pahaksi kuin sulla. Mies ei matkustele, mutta tekee aina joka toinen viikko lähes ympärivuorokautista vuoroa töissä (ja lopun aikaa tietysti nukkuu). Noina viikkoina tunnen olevani yh ja varsinkin viime talvena kun kuopus syntyi meinasi loppuminen olla todella lähellä! Tuntuu muutenkin, että mies on/oli (olemme eronneet kuukausi sitten) niin tottunut siihen ajatuksen, että minä hoidan kodin/perheen/kasvatuksen, ettei sitten vaivautunut tekemään mitään asian eteen niinäkään viikkoina kun olisi ollut aikaa. Viime keväänä oli sitten eräs episodi, jolloin aloin tosissaan miettimään että lähtisin vaan pois... Se oli todella rankkaa! Pieni vauva, esikoinen alle 2vuotta, mies omilla teillään eikä apua saanut mistään muualta. Huusin esikoiselle, itkin kaikki illat (jos olisi ollut rahaa olisin varmaan nauttinut unilääkkeeksi alkoholia), kuopus huusi kaikki yöt! Se ei ollut kaunista katsottavaa... Sain itseni silloin kuntoon omin avuin, mutta pelottaa että olen kohta samassa jamassa kun mies ei ole näitä lapsia nyt juurikaan tavannut saatikka sitten ottanut yöksi! Pitänee puhua itsekin asiasta neuvolassa...

Ymmärrän ap, olosi (ja se on todennäköisesti vielä pahempi kuin mulla ikinä). En osaa antaa muuta neuvoa kuin että uskalla hakea apua! Soita vaikka neuvolaan ja kerro ihan rehellisesti tilanteesi! Hirveästi voimia!!!!