yksinäisiä äitejä..

[yks äiti vaan..]

onko täällä muita oikeasti yksinäisiä äitejä? mies tekee 6 päivästä työviikkoa ja päivät venyy lähes poikkeksetta 12h...
asumme maalla, neljä lasta, mies ja minä sekä muutama koira.. lähellä asuu muutama kaveri joita näen harvakseltaan ja tavallaan vaikka ovat kavereita ovat sellasia moikkailu kavereita.
tuntuu että olen aina yksin lasten kanssa.menempä minne hyväänsä olen yksin, mummojen luona käydessäkin tuntuu että olen yksin koska aina jouduin tekemään kaiken yksin lasten kanssa..pienin kulkee myös kyläillessä esim vessassa mukana koska on todella kiinni minussa...huoh.. en oikein saa näitä tunteita edes sanoiksi puettua.
en jaksa tehdä lasten kanssa mitään extraa koska teidän joutuvani koko hössäkän hoitamaan yksin, on niin turhauttavaa.
ja siis selvennykseksi pienin on reilu vuotinen todella vaativa tapaus. kotona rauhallista aikaa on pienimmän päiväunet jotka tuhrautuu tiskien ja pyykkien laitossa ja nelivuotiaan unille laitossa.
suunnitelmana oli olla kotona kolme vuotta mutta en jaksa olla aina yksin, töitä olen hakenut ja nyt pelkään etten saa töitä mistään, et pääsisin kotoa pois.lastenvahtia on mahdoton saada emme käy miehen kanssa missään yhdessä siis ei missään! tai saatikka minä yksin...
nyttenkin olisi juhlat tulossa ja voi helvetti sentään mikä puristus rinnassa kun kaikki on tehtävä tuon takiaisen kanssa yksin..
mistä saada voimia nauttia tästä ajasta kun lapset pieniä??? tuntuu että olen kotona vankina kaikkien kotitöiden ja lastenhoidon saartamina...

 

[Onhan]

heitä mutta ei ole kato kauhean " trendikästä" nykypäivänä myöntää noin rehellisesti ja suoraan yksinäisyyttä, esitetään vaan facebookissa että voi kun mulla on paljon tuttuja.. huokaus..

 

[yks äiti vaan..]

niin se taitaa olla...olenkin tuolla FB:ssa seurannu muutamia tuttujani et miten heillä voi olla satoja ystäviä kerätäänkö niitä siihen listalle vaan sen takia et uskotellaan itselleen ja muille et hei mulla on ihan hirveesti niitä ystäviä vai mikä idea...itselläni on siellä vain todella läheisiä tuttavia ja sit sukulaisia...

 

[Äitikäinen]

Täältä löytyy toinenkin erittäin yksinäinen äiti. Mies tekee paljon töitä ja olen itse kotona neljän lapsen kanssa. Kaksi lapsista koululaisia ja pienemmät 3v ja 6kk. 3-vuotiaalla on aivan järkyttävä uhmaikä menossa ja päivät on yhtä kiukkua ja raivoa. Vauva taas on tosi huono nukkumaan. Valvottaa yöt ja päiväunensa nukkuu pienissä pätkissä. Asumme maalla ja minulla ei ole 100 km säteellä yhtään kaveria. Olen muuttanut tälle kylälle aikoinaan miehen perässä ja täällä on niin sisäänpäin lämpiävää, etten ole onnistunut löytämään ystäviä. Päivät ollaan lähes aina kotona, silloin tällöin käydään kirjastossa ja kaupassa. Kirkonkylälle on 8km, mutta onneksi on auto käytössä. Miehen kanssa emme mekään tee mitään yhdessä. Olen joskus koettanut houkutella häntä esim elokuviin, ravintolaan syömään, yöksi hotelliin tms ja olisi järjestetty lapsille hoitaja siksi aikaa, mutta mies ei ole halunnut. Hän ei koe tarvetta ns. "suhteen hoitamiselle", koska hänen mielestään avioliitossa pitää kestää tätä tavallista arkea. Oma henkireikäni on liikunta, mutta sekään ei vie minua kovin kauas kotoa. Joko juoksen tai sitten poljen tv:n edessä crosstraineria tai kuntopyörää. Yritän saada 5-6 kertaa viikossa järjestettyä edes 30-60min tuolle liikunnalle ja sen ajan mies katsoo vauvaa ja 3-vuotiasta. Muuta omaa aikaa minulla ei ole. Välillä todella tuntuu, että seinät kaatuu päälle ja tuntuu, että vihaan omaa elämääni, joka on pelkkää lastenhoitoa ja kotitöitä. Mies ei tajua, miksi itken yksinäisyyttä, kun minulla on koko ajan lapset seuranani. Olen yrittänyt selittää, että vaikka lapsiani rakastankin, eivät he korvaa aikuista seuraa ja keskustelukumppania.

 

[yks äiti vaan..]

me taas kyllä mentäs jos vaan saatas lastenvahti..meillä on taas reilu 30 kilsaa lähimpään kaupunkiin / kaupoille matkaa... olen sanonutkin et jos edes asuttas kaupungissa niin pääsis puistoon ja krijastoon pikkasen helpommalla vaivalla..mut ei kuulemma mies halua..on kait se lastenkin takia turvallisempaa maalla mut oma pää vähä kärsii.....
en jaksas odottaa siihen et joo kyllä tämä helpottaa kun lapset kasvaa mut haluun nauttia elämästä nyt en viiden vuoden päästä... mummot ovat juurikin kovia tuota hokemaan et kyllä se siitä... plääh... kohta pitäs lähteä kaupunkiin mut kun tietää mikä itku potku raivari odottaa ennen lähtöä niin eipä oikein natsaa... ja saatikka se kaupassa käynti...

 

[äiti kans]

tosin minulla ei edes ketään ketä odottaa töistä kotiin..
Meinaa todellakin pää alkaa seota, viimeisen kk aikana olemme käyneet vain kaupassa, kirjastossa ja muutaman kerran kylässä äidilläni.
Nyt on olemme molemmat sairaita, eli nyt vasta ainakin vangittuja kotiin..
En ole masentunut mutta itken silti usein tätä yksinäisyyttä ja tyhjyyttä.
Kukaan ei jaa kanssani arjen pieniä asioita jne.
Yksin ei enää oikeen huvita lähteä minnekään..
Eikä minulla ole jaksamista nyt alkaa seurustella sitä paitsi ruokakaupassako seuraa pitäisi hakea..