Yksinäisyys ahdistaa taas niin paljon, että itkettää vaan.

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja "yks vaan"
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
Y

"yks vaan"

Vieras
Niin, mä siis koen itseni henkisesti niin yksinäiseksi, että pelkään kuinka kauan kestän tätä.
Mulla on perhe, mutta heidän kanssaan ei ole kovin läheistä yhteyttä, vaikka tekemisissä ollaankin. Soittelen äidilleni usein, mutta hän ei soita koskaan minulle..yritän jollain tapaa "roikkua" hänessä.
Perheenjäsenistä kukaan ei ole koskaan kysynyt, miten minulla menee, kukaan ei lohduta, kukaan ei halaa, ei ole mitään sellaista "turvaa" jota kaipaisin, vaan olen se pettymysten lapsi, musta lammas.

Ystäviä on pari, joista toinen asuu kaukana ja toisen kanssa nähdään suhteellisen usein, mutta molemmilla ystävillä omat perheet ja parisuhteet, joka tietysti vaikuttaa meidän ystävyyssuhteisiinkin. Tai heillä on sillä tavalla "omat elämät" (mikä on tietysti positiivinen asia), enkä mä kehtaa heillekään kaataa asioitani.
Joskus olen yrittänyt purkaa itseäni, mutta ei kukaan oikein ymmärrä, kuinka yksin olen ja kuinka hemmetin pahalta minusta tuntuu.
Ja muutenkin, kaipaisin sellaisia ihmissuhteita/ihmissuhteen joka jollain tapaa "kantaa", eikä tarvisi mennä aina siihen pisteeseen, että on vaan iso möykky sisällä jota purkaa jonnekin (kuten nyt tänne foorumille).

Nyt joulun aikaan tunne oikein korostuu, kun tuttavat viettävät aikaa perheidensä kanssa ja heillä on se yhteenkuuluvuudentunne, josta itse vain haaveilen.
Niin, minulla siis on aika laaja tuttavapiiri, mutta ei mitään yhteyttä oikein kenenkään kanssa. Yhden joulutoivotuksen sain, se vähän lämmitti mieltäni.
Haluaisin vaan, että mullakin olisi joskus sellainen elämä, että joku halaisi ja kysyisi, miten menee ja voitaisiin kertoa toisillemme, miltä milloinkin tuntuu ja se toinen ymmärtäisi.
Ja sellainen, että voisi viettää aikaa jossain läheisten kanssa ja olla ihan vapaasti, nauraa yhdessä ja tunnelma olisi sellainen lämmin.

Ahdistaa ja itkettää tämän hetkinen elämä ja pelottaa tulevaisuus, että tätäkö se aina on? Yksinäisyyttä vuodesta toiseen?
Tekisi mieli vaan luovuttaa, tuntuu niin surkealta.

Ja joo, tiedän itsekin, ettei minua voi auttaa, eikä tuollaisia ihmissuhteita oikein enää näin vanhana saa.
Ahdistaa silti tää irrallinen ja yksinäinen tunne, joka on lähes aina seuranani.

Mietin muuten välillä, että olenko itse kehinyt nämä asiat päässäni. Kuulostaako tämä teistä siltä, että nillitän ns. turhasta? Tai olen jossain itsesäälissä ja oikeasti kaikki on hyvin? Tai jotain vastaavaa...
Kiitos, jos viitsit lukea.
 
Menen kohta nukkumaan, mutta jollain lailla jäi mieleen että nuo jutut juontaa juurensa sun lapsuudenperheeseen. Ihan sillä, että kirjoitit että sun äitisi ei soita koskaan sulle.

Millainen äiti ei soittele koskaan lapselleen? Ovatko ne muutkin perheenjäsenet jotenkin etäisiä tai eivät osaa pitää lämpimiä välejä toisiinsa? Vai oletko sä vain se teidän perheestä johon ei pidetä yhteyttä?
 
Kyllä sä voit edelleen saada kavereita vanhempanakin. :)
Oletko töissä tai opiskeletko?
Parisuhdekin voisi olla se kantava voima, mutta tottakai sun täytyy myös itse tulla toimeen itsesi kanssa eikä laittaa kaikkea sen varaan, että joku toinen parantaa sun elämän.
 
Muu perhe on "yhtä", mä olen tiettyjen valintojeni takia ulkona (uskonnollisia juttuja).

Voin mä saada kavereita ja voin saada parisuhteenkin, mutta tiedän sen kylmän totuuden, että ainakaan parisuhteeseen ei ole hyvä lähteä tällaisen ihmisen kanssa.
Sitähän on kamala taakka sille toiselle osapuolelle, jos ja kun on tällainen irrallinen pala kuten minä.

Tuli muuten tuosta kamalasta taakasta mieleen, että mulla on tapana pitää itseäni jotenkin "taakkana" muille ihmisille.
Ihanaa, että jaksatte vastailla, tämä on oikeasti todella tärkeää. Kiitos.
 
[QUOTE="yks vaan";29375153]Muu perhe on "yhtä", mä olen tiettyjen valintojeni takia ulkona (uskonnollisia juttuja).

Voin mä saada kavereita ja voin saada parisuhteenkin, mutta tiedän sen kylmän totuuden, että ainakaan parisuhteeseen ei ole hyvä lähteä tällaisen ihmisen kanssa.
Sitähän on kamala taakka sille toiselle osapuolelle, jos ja kun on tällainen irrallinen pala kuten minä.

Tuli muuten tuosta kamalasta taakasta mieleen, että mulla on tapana pitää itseäni jotenkin "taakkana" muille ihmisille.
Ihanaa, että jaksatte vastailla, tämä on oikeasti todella tärkeää. Kiitos.[/QUOTE]

Tulee mieleen joku lestadiolaisperhe...
 
Millainen äiti ei soittele koskaan lapselleen? Ovatko ne muutkin perheenjäsenet jotenkin etäisiä tai eivät osaa pitää lämpimiä välejä toisiinsa? Vai oletko sä vain se teidän perheestä johon ei pidetä yhteyttä?

Mulle on ihan mysteeri, miksi mun aiti ei koskaan soita. Asun ulkomailla ja naen vanhempiani 1-3 kertaa vuodessa. Jos en itse soita, niin en tieda, koska aiti soittaisi. Kerran ajattelin, etta nyt annan menna niin kauan etta soittaa. 2 kuukauden kohdalla sorruin soittamaan. Meidan koko suku on tuollaista. Minulla on 10 sisarusta ja kenenkaan kanssa en ole yhteyksissa saannollisesti. Yhden siskon kanssa jonkun verran ja sekin on lahinna seuraavan matkan suunnittelua. Matkustelemme yhdessa.

Minun vanhempani eivat ole yhteyksissa omiin sisaruksiisna. Paitsi jos joku on todella sairas tai jonkun puoliso kuolemassa. Eli ehka tama on sitten suvussa kulkeva opittu kayttaytymismalli.

Itsea vahan harmittaa. Jotenkin karua, etta minulla ei oikein ole minkaanlaisia siteita kotimaahani. Olen asunut ulkomailla 10 vuotta ja kayn Suomessa vain siksi, etta tunnen velvollisuudekseni kayda vanhempieni luona. He muuten eivat ole koko 10 vuoden aikana kayneet kertaakaan minun luonani.

Kovasti rakkaita ovat silti.
 
Mulla on sama tilanne, olen se musta lammas. Äidin kanssa juttelut loppui 15 vuotta sitten. En aina halunnut olla se, joka soittaa. Läheisriippuvuus on kamala tauti ja paraneminen kestää kauan.

Mulla on erinäisiin traumoihin auttanut EMDR-terapia (silmänliike). Muutenkin käyn terapiassa juttelemassa asioistani.
 
Tulee mieleen joku lestadiolaisperhe...

Kyllä.
Ja lisättäköön nyt vielä, ettei mua ole varsinaisesti hyljätty, mutta henkisesti olen ulkona, enkä voi koskaan olla täysin vapaasti lapsuudenkodissa/sukulaisten kanssa.
Saati sitten, että voisi vaan kertoa asioitaan, itkeä ja heittäytyä syliin tai jotain..mitä siis kaipaan. Mä en jaksa aina vaan olla vahva ja yksin.
 
[QUOTE="northern soul";29375200]Mulle on ihan mysteeri, miksi mun aiti ei koskaan soita. Asun ulkomailla ja naen vanhempiani 1-3 kertaa vuodessa. Jos en itse soita, niin en tieda, koska aiti soittaisi. Kerran ajattelin, etta nyt annan menna niin kauan etta soittaa. 2 kuukauden kohdalla sorruin soittamaan. Meidan koko suku on tuollaista. Minulla on 10 sisarusta ja kenenkaan kanssa en ole yhteyksissa saannollisesti. Yhden siskon kanssa jonkun verran ja sekin on lahinna seuraavan matkan suunnittelua. Matkustelemme yhdessa.

Minun vanhempani eivat ole yhteyksissa omiin sisaruksiisna. Paitsi jos joku on todella sairas tai jonkun puoliso kuolemassa. Eli ehka tama on sitten suvussa kulkeva opittu kayttaytymismalli.

Itsea vahan harmittaa. Jotenkin karua, etta minulla ei oikein ole minkaanlaisia siteita kotimaahani. Olen asunut ulkomailla 10 vuotta ja kayn Suomessa vain siksi, etta tunnen velvollisuudekseni kayda vanhempieni luona. He muuten eivat ole koko 10 vuoden aikana kayneet kertaakaan minun luonani.

Kovasti rakkaita ovat silti.[/QUOTE]

Tuo se varmaan on se syy. Mutta silti, karua. :(
 
Jos ja kun välisi perheesi kanssa on etäiset valintojesi takia, niin sitten sun täytyy vaan sopeutua tilanteeseen. Ei se ole sinun vikasi jos he eivät ymmärräja sun täytyy ymmärtää, että vika on heissä, ei sinussa. Mä lopettaisin soittamasta äidillesikin. Ei se ole sinun velvollisuutesi huolehtia teidän suhteestanne.

Netti on muuten oiva paikka ystävystyä ja päästä keskustelemaan oikein kunnolla. Mullakin on ihan täältä pasltalta yksi ihminen, jolle coin kirjoittaa mitä tahansa ja hän ymmärtää. Sama tietty päinvastoin.

Kirjoitit että etäiset välit perheesi kanssa johtuu uskontojutuista. Vaikka en asiasta tarkemmin tiedä, niin voisinpa kuvitella, että saman kokeneita ihmisiä kyllä löytyy. Nyt vaan etsimään foorumi, josta mahdollisesti löytyy kohtalotovereita. Hyvässä lykyssä joku asuu vielä lähellä voitte tavata. Kunhan ensin tutustutte netin kautta.

Ystäviä voi löytyä mistä vaan ja milloin vaan. Etkä sinä ole riippa tai taakka kenellekään. Sinä olet täydellinen kumppani jollekin ja täydellinen ystävä jollekin. Vähän toki täytyy nähdä vaivaa, että heidät löytää, mutta toisaalta säästät energiaa siinä kun lopetat väkisin pitämästä siteitä äitiisi.
 
[QUOTE="yks vaan";29375206]Kyllä.
Ja lisättäköön nyt vielä, ettei mua ole varsinaisesti hyljätty, mutta henkisesti olen ulkona, enkä voi koskaan olla täysin vapaasti lapsuudenkodissa/sukulaisten kanssa.
Saati sitten, että voisi vaan kertoa asioitaan, itkeä ja heittäytyä syliin tai jotain..mitä siis kaipaan. Mä en jaksa aina vaan olla vahva ja yksin.[/QUOTE]

Vaikka ei joku perheestä jakaisikaan uskonasioita niin se ei saa vaikuttaa välien läheisyyteen tai viileyteen. Ja tuo uskonsuunta ei muutenkaan ole terveimmästä päästä (sori lestat), terveempiäkin uskonsuuntia ja porukoita on olemassa...

Milloin ne sun valinnat ovat vaikuttaneet heihin niin että ovat jättäneet sut ulkopuolelle, lapsena nuorena, aikuisena? Mietin vaan että milloin on syntynyt sulla se kyvyttömyys luoda läheisiä ihmissuhteita?
 
Turklimas, kiitos viestistä!

Asiaa muuten, mutta mä en oikein halua hakeutua saman kokeneiden seuraan. Siis tavallaan on lohdullista tietää, että meitä on muitakin, mutta mä en halua vatvoa niitä asioita, kaipaan kaikista eniten sellaista "normaalia", ettei tarvitsisi muistella noita asioita.
Perheeseen väkisin siteitä pitäminen on tavallaan ehkä kuluttavaa, mutta toisaalta mä välitän niistä tosi paljon, vaikka mä joudunkin "roikkumaan" niissä.
Eihän mulla ole oikein muutakaan.

Tuo ystävyys- ja parisuhdejuttu on vähän mutkikas, kun toisaalta sellasilla asioilla ois positiivinen vaikutus minuun, mutta onko minulla antaa samaa takaisin?
Toisaalta taas, en usko näiden asioiden vaivaavan mua, jos olisi niitä turvallisia ihmissuhteita, joiden kanssa voi olla ihan "auki", eikä tarvitsisi olla "jotain" ja varpaillaan.
Onhan niitä välillä sellaisia hetkiä, kun pääsee jonnekin tuttavapiirin bileisiin vaikka..en mä siellä synkistele, vaan olen oikeasti onnellinen ja nautin yhdessäolosta niiden ihmisten kanssa.

Eli kuvittelisin, etten ihan totaalinen murheenkryyni ole siis sillä tavalla, että kulkisin tuolla masentamassa muidenkin mielialoja ja kaatamassa asioitani muiden harteille..oikeastaan päinvastoin.

Kiitos taas teille ihanista viesteistä. :)
Northern soul, mä niin ymmärrän sua...ja itsekin pidän perhettäni tosi rakkaana, mutta samalla tuntuu kauhealta, ettei ole sellaista lämpöä meidän välillämme.
 
Vaikka ei joku perheestä jakaisikaan uskonasioita niin se ei saa vaikuttaa välien läheisyyteen tai viileyteen. Ja tuo uskonsuunta ei muutenkaan ole terveimmästä päästä (sori lestat), terveempiäkin uskonsuuntia ja porukoita on olemassa...

Milloin ne sun valinnat ovat vaikuttaneet heihin niin että ovat jättäneet sut ulkopuolelle, lapsena nuorena, aikuisena? Mietin vaan että milloin on syntynyt sulla se kyvyttömyys luoda läheisiä ihmissuhteita?

Ei sen pitäisikään vaikuttaa, mutta ainakin kyseisellä lahkolla on niin erilaista se elämä ja tietty paheksunta muita kohtaan, että väkisilläkin se jossain näkyy - tai lähinnä tuntuu, sillä ei niitä asioita suoraan näytetä, vaan henkisellä tasolla ovat.

Mulla alkoi tää ulkopuolisuus aika nuorena, sillä alle 13-vuotiaana olin "tavisten" joukossa erilainen vl-perheeni vuoksi ja tämä rajoittikin kaveruutta heidän kanssaan, sillä ei saanut esimerkiksi yöpyä "epäuskoisten" luona, eikä "epäuskoiset" saaneet olla liian läheisiä kavereita. Kaveruus piti siis jättää lähinnä koulukaveruudeksi.
Samalla olin vl-piireissä se "paha lapsi", jota kiusattiin ja joka ei sopinut joukkoon, koska olin aika pienestä sellainen vilkkaampi, enkä osannut noudattaa heidän sääntöjään kovinkaan..saatoin siis esimerkiksi kuunnella radiosta musiikkia tai tanssia.
Joskus siinä 13-14-vuotiaana kerroin perheelleni, etten jaa heidän näkemystään uskostaan ja siitä alkoikin raju eristäminen "taviksista", eli käytännössä en saanut käydä missään muualla kuin koulussa.
Täysi-ikäistyttyäni olinkin jo äiti ja kaukana lapsuusmaisemista, ja siinä vaiheessa olikin jo hieman vaikeampi jostain vain "repäistä" kaveriporukkaa, mihin integroitua.
 
[QUOTE="yks vaan";29375153]Muu perhe on "yhtä", mä olen tiettyjen valintojeni takia ulkona (uskonnollisia juttuja).

Voin mä saada kavereita ja voin saada parisuhteenkin, mutta tiedän sen kylmän totuuden, että ainakaan parisuhteeseen ei ole hyvä lähteä tällaisen ihmisen kanssa.
Sitähän on kamala taakka sille toiselle osapuolelle, jos ja kun on tällainen irrallinen pala kuten minä.

Tuli muuten tuosta kamalasta taakasta mieleen, että mulla on tapana pitää itseäni jotenkin "taakkana" muille ihmisille.
Ihanaa, että jaksatte vastailla, tämä on oikeasti todella tärkeää. Kiitos.[/QUOTE]

Kun tapasin mun nykysen mieheni, niin mulla oli alla kammottava suhde, josta erosin saman vuoden kevät talvella ja kesällä siis tapasimme mun nykysen mieheni kanssa. Vannoin samaisena iltana mun kahdelle ystävälle, että mun elämään ei enää tuu miehiä, että nyt keskistyn siihen, että saan itseni ja elämäni raiteilleen. Vaan kuinkas kävikään, tapasin mieheni baaritiskillä ja seuraavana päivänä istuttiin kahvilla ja siitä se lähti. Silti kannoin sisälläni raskasta taakkaa ja pelkäsin, että kuinka mies reagoi kun kerron siitä. Tuli shokkina, kun nykyinen mieheni ehdotti, että muutetaan yhteen. Säikähin ja korvissa tuntu huminaa, vatsaa väänsi ja tuntu huimausta, koko suhde exään vilisi silmieni editse ja ne kauheet tilanteet, kun petti mua ja jäi kiinni ja se, kuin ite reagoin niissä ja se tuska ja hirveen pahaolo. Exäni oli väkivaltanen, käytettiin molemmat paljon alkoa ja exäni käytti myös silloin tällöin huumeita ja erilaisia lääkkeitä, joita ei olis saanu käyttää alkon kanssa. Toi oli, niin hirveetä aikaa mun elämässä, että ihmettelen sitä, että selvisin siitä hengissä ja melko täyspäisenä. Mä en exästä päässy enää muulla tavalla eroon, kuin pettämällä ja senkin jälkeen jakso kyttäillä ja terrorisoida. Aijemmin suhteen aikana pakkasin tavarat ja häivyin ja exä haki seuraavana päivänä takasin.

Nykyselleni kerroin tuon kaiken ja sanoin, että pelkään muuttaa yhteen, kun tausta jo on se, mikä on ja on yks epäonnistunu suhde takana, josta jäi kammottavat painajaiset. Sanoin, että pelkään sitä, että taas tapahtuu pettämistä ja mä annan nöyränä anteeks ja hajotan taas itteni, että mulle valehdellaan ja mua vedätetään kaikessa, nöyryytetään ja arvostellaan, niin että kadotan itsetuntoni jne. Nykyinen mieheni ton jälkeen ymmärsi mua omien sanojensa mukaan pirun hyvin. Sano, ettei hän halua satuttaa mua ja sen takia sovitaan suhteelle pelisäännöt ja haluaa mut kaikin tavoin. Autto ja tuki, koska en ollu tota eroa käsitelly ihan sen takia, koska painajaiset piinas öisin ja päivisin olin noitten painajaisten takia melki vainoharhanen. Mieheni silti tuki, rakasti ja kunnioitti, kiros exäni joka oli aiheuttanu mulle tollasta ja uhku vihaa exääni kohtaan ja ihmetteli, miten kukaan voi mun kaltasta ihmisitä satuttaa. Koin itseni taakaks miehelleni, mutta mieheni sano, että siinä kohtaan hänen rakkautensa testattiin ja katsottiin, kuin hyvin sietää jo alkumetreillä paineita. Mieheni sano, että noi paineet jo alkuvaiheessa teki meistä hyvän parin. Mieheni puhalsi muhun uuden elämän ja näytti, mitä oikea rakkaus on ja vähitellen itsetuntokin alko nousemaan. Nyt oon aivan erilainen ja ihan sen takia, koska oon saanu itsetuntoni takasin, pitkään se kesti, mutta on paljon ehjempi ja vahvempi olo ja nautin kaikesta aivan eritavalla :).

Silloinkun joku sua aidosti rakastaa, niin se ei sua taakkana pidä, kun kerrot asioista suoraan, mitkä on sua satuttanu. Se antaa sulle jotain, nimittäin tukea, turvaa ja samalla puhaltaa suhun uutta elämää ja energiaa. Mutta, on noita asioita hyvä käydä itsekseenkin läpi ja miettiä, kuinka niitä vois korjata tai jonkin ammattiauttajan kanssa, joka vois antaa ohjeita kuinka lähteä sitä vyyhtiä purkamaan. Säkin ansaitset olla ehjä, teitpä sitten, mitä valintoja tahansa.
 
[QUOTE="yks vaan";29375297]Ei sen pitäisikään vaikuttaa, mutta ainakin kyseisellä lahkolla on niin erilaista se elämä ja tietty paheksunta muita kohtaan, että väkisilläkin se jossain näkyy - tai lähinnä tuntuu, sillä ei niitä asioita suoraan näytetä, vaan henkisellä tasolla ovat.

Mulla alkoi tää ulkopuolisuus aika nuorena, sillä alle 13-vuotiaana olin "tavisten" joukossa erilainen vl-perheeni vuoksi ja tämä rajoittikin kaveruutta heidän kanssaan, sillä ei saanut esimerkiksi yöpyä "epäuskoisten" luona, eikä "epäuskoiset" saaneet olla liian läheisiä kavereita. Kaveruus piti siis jättää lähinnä koulukaveruudeksi.
Samalla olin vl-piireissä se "paha lapsi", jota kiusattiin ja joka ei sopinut joukkoon, koska olin aika pienestä sellainen vilkkaampi, enkä osannut noudattaa heidän sääntöjään kovinkaan..saatoin siis esimerkiksi kuunnella radiosta musiikkia tai tanssia.
Joskus siinä 13-14-vuotiaana kerroin perheelleni, etten jaa heidän näkemystään uskostaan ja siitä alkoikin raju eristäminen "taviksista", eli käytännössä en saanut käydä missään muualla kuin koulussa.
Täysi-ikäistyttyäni olinkin jo äiti ja kaukana lapsuusmaisemista, ja siinä vaiheessa olikin jo hieman vaikeampi jostain vain "repäistä" kaveriporukkaa, mihin integroitua.[/QUOTE]

Sut eristettiin uskonyhteisöstä mutta sitten kiellettiin muutkin ihmissuhteet...ja mitä aikaisemmassa vaiheessa se ulkopuolisuuden tunne on lapsella tullut niin sitä syvemmin se vaikuttaa.

Hurjaa että sua kiusattiin vl-piireissä vilkkauden takia. Vaikka vanhempi olisi kuinka uskossa niin hänen pitää ymmärtää että lapsi on lapsi ja rasavilli, ne lapsen omat uskonvalinnat tulevat myöhemmin jos ovat tullakseen. Ja usein lapsella/nuorella itsellään on hyvä herätä se kiinnostus uskonasioihin oma-aloitteisesti eikä niin että häntä pidetään aikuiseksi asti tynnyrissä ja erossa maailman jutuista, se kun ei usein tehoa ja aiheuttaa enemmän kapinaa.
 
Jos olet äiti niin onko sinulla puolisoa kenen kanssa tuntea yhteyttä?
Ikävää että olet noin yksin.
Ärsyttää kyllä että tehdään 10 lasta ja ei tietenkään siinä ehdi kaikille soitella.
 
Lestapiireissä kiusaaminen ja eristäminen on ihan yhtä yleistä kuin tavistenkin keskuudessa, jos ei satu sopimaan siihen tiettyyn muottiin (joka tosin lestoilla on hippasen ahtaampi, kuin muilla).
Ei ole puolisoa, eikä muitakaan sellaisia turvallisia ja läheisiä ihmissuhteita, mä olen sellainen irrallinen ja ylimääräinen palanen vähän joka paikassa.

Kiitos kun sain purkautua. Täytyy toivoa, että joskus tulevaisuudessa saisin elämääni niitä turvallisia ja lämminhenkisiä ihmissuhteita..eihän se VOI olla niin, että jonkun kohtalo on vaan elää aina yksin ja yksinäisyydessä?! Kauheata ajatella, että olisi niin.
 
Hei mutta sehän vaan helpottaa tilannetta jos ja kun et etsi kohtalotovereita. Laajentaa aika hurjasti potentiaalisten ystävien määrää :).

Ja pidä ihmeessä yhteyttä perheeseesi jos niin haluat. Muista vaan kuunnella itseäsi. Jos puhelun jälkeen on aina paha mieli, niin kannattaako soittaa? Jos taas soitosta tulee hyvä mieli, niin sitten kannattaa päättää, että sinä soitat, äitisi ei ja näin se vaan on. Siis hyväksyä tämä asia niin kuin se on. Vaikka sulla miten olisi paha mieli asiasta, niin äitisi käytös tuskin muuttuu. Etenkään jos et ole valmis hänelle kertomaan mielipahasta ja että toivoisit hänenkin soittavan sinulle edes joskus.
 
Missäpäin asustat ja kuinka vanha sitten olet jos muka "vanha"...muistaakseni ketjun alussa mainitsit sanalla vanha. Täällä olis yks pian 30v. kahden mukelon äiti jolla kyllä olisi aikaa olla läsnä mikäli vaan samaa aaltopituutta löytyisi. Minusta parasta on ystävyyssuhteet jossa voidaan olla vaan ilman pakkoa keskustella tai tehdä jotain. Paras ystäväni saattaa viettää meillä useamman viikonkin ollen mukana perheen arjessa ja molemmista se on oikein mukavaa ja antoisaa...ei ihme että on toisen lapseni kummi :) Mut miten täälä saa yhteyttä kehenkään....
 
Tiedän niin tuon yksinäisyyden tunteen!

En ole koskaan kuulunut porukkaan, perhe ei ole läheinen ja nyt jopa avioliitossa lasten kera olen yksinäinen. Mies viettää enemmän aikaa kavereidensa kanssa kuin kotona, jos nukkumista ei lasketa. Senkin ajan kuin on kotona, niin useimmiten juttelee kavereidensa tai perheensä kanssa puhelimessa/facebookissa.
 
Voin hyvin kuvitella tunteesi perhettä kohtaan. Olen itse myös luopunu samasta uskosta pari vuotta sitten. Alussa oli vaikeaa. Vieläkin tuntuu vaikealta mennä vanhemmilleni erityisesti jos siellä on kylässä uskovaisia. Se että miten nämä kohtelee minua on väärin. Olen miettiny paljon ennen että saanko koskaan sitä ihanaa miestä, joka voisi ymmärtää minua eikä ole heti ennakkoluuloinen taustani vuoksi. Nyt olen tutustunut ihmiseen joka ei ollut edes kuullut koko lahkosta. Epävarmuus kaivertaa kokoajan mieltäni. Ehkä vielä joku päivä olen varmempi ja taustani ei vaikuta suhteeseen.

Kaikkea hyvää sinulle! Voimia!
 

Yhteistyössä