J
Jäämätti n k y j ii
Vieras
Haparoin kahden vaiheilla sen suhteen, haluanko olla ollenkaan parisuhteessa. Nyt olen kai siinä tasaisimmassa mahdollisessa, mitä minulle on koskaan tarjolla. Silti arveluttaa, onko tämä riittävästi.
Mitään ei sinänsä puutu, ja silloin kun kykenen rakkauteen, rakastan miestä kyllä. Hänkin osoittaa minulle rakkautta niin hyvin kuin osaa, tai sitten ei todellakaan oikeasti enää rakasta minua. Uskoisin, että kyse on noiden välimuodosta - arkisesta haalistumisesta, joka saa hänet olemaan oma itsentä, mikä tarkoittaa, että ylettömiä rakkaudentunnustuksia tai hellyydenpuuskia on harvassa.
Tässä ei ole kysymys niinkään yksittäisen miehen teoista tai tekemättä jättämisistä, vaikka parisuhteissa aina puutteensa onkin, jos niitä etsimällä etsii. Tässä on miehen puolelta vähänlaisesti, ja on ovat lopulta merkityksettömiä.
Meillä ei ole lapsia tai taloudellisia riippuvuussuhteita toisiimme. Olemme vapaita eri teille heti, kun yhteinen vuokrasopimus on päättyy. Syyt tähän mietiskelyyn löytyvät siitä, etten ole varma hyväksynkö (tai oikeastaan kestänkö) miehen mielenkiinnonkohteita, elämäntapaa ja osaamista. En siis osaa olla hänen kanssaan onnellinen, koska tunnen jatkuvaa riittämättömyydentunnetta.
Saattaa olla, että tuo tuonne on minussa niin syvään juurtuneena, että se tulee aina varjostamaan parisuhteita. Itsetunto-ongelmat ovat omiani, samoin valtaisa itsekriittisyyteni. Kun vihaan itseäni perusteellisesti, haluan olla yksin. Siksi miehen läsnäolo saa minut tuolloin vihaiseksi.
Haluaisin siis kuulla ilman miestä tai yleensä kumppania eläviltä naisilta miten olette sopeutuneet valintaanne? Oletteko onnellisia? Onko elämänne tylsää? Mielipiteenne lasketaan, olipa teillä lapsia tai ei. En koe välttämätöntä tarvetta lisääntyä, mutta en näe yksinhuoltajuutta ehdottomana einäkään, mikäli lapsen joskus kuitenkin päätyisin hankkimaan - ilman parisuhdetta.
Minun on tietenkin lopulta tehtävä ratkaisut omista lähtökohdistani, mutta haluasin kartoittaa niitä tekijöitä, joita tuosta yksinäisyydestä väistämättä nousee esille, mutta joita en osaa itse ennakoida.
Mitään ei sinänsä puutu, ja silloin kun kykenen rakkauteen, rakastan miestä kyllä. Hänkin osoittaa minulle rakkautta niin hyvin kuin osaa, tai sitten ei todellakaan oikeasti enää rakasta minua. Uskoisin, että kyse on noiden välimuodosta - arkisesta haalistumisesta, joka saa hänet olemaan oma itsentä, mikä tarkoittaa, että ylettömiä rakkaudentunnustuksia tai hellyydenpuuskia on harvassa.
Tässä ei ole kysymys niinkään yksittäisen miehen teoista tai tekemättä jättämisistä, vaikka parisuhteissa aina puutteensa onkin, jos niitä etsimällä etsii. Tässä on miehen puolelta vähänlaisesti, ja on ovat lopulta merkityksettömiä.
Meillä ei ole lapsia tai taloudellisia riippuvuussuhteita toisiimme. Olemme vapaita eri teille heti, kun yhteinen vuokrasopimus on päättyy. Syyt tähän mietiskelyyn löytyvät siitä, etten ole varma hyväksynkö (tai oikeastaan kestänkö) miehen mielenkiinnonkohteita, elämäntapaa ja osaamista. En siis osaa olla hänen kanssaan onnellinen, koska tunnen jatkuvaa riittämättömyydentunnetta.
Saattaa olla, että tuo tuonne on minussa niin syvään juurtuneena, että se tulee aina varjostamaan parisuhteita. Itsetunto-ongelmat ovat omiani, samoin valtaisa itsekriittisyyteni. Kun vihaan itseäni perusteellisesti, haluan olla yksin. Siksi miehen läsnäolo saa minut tuolloin vihaiseksi.
Haluaisin siis kuulla ilman miestä tai yleensä kumppania eläviltä naisilta miten olette sopeutuneet valintaanne? Oletteko onnellisia? Onko elämänne tylsää? Mielipiteenne lasketaan, olipa teillä lapsia tai ei. En koe välttämätöntä tarvetta lisääntyä, mutta en näe yksinhuoltajuutta ehdottomana einäkään, mikäli lapsen joskus kuitenkin päätyisin hankkimaan - ilman parisuhdetta.
Minun on tietenkin lopulta tehtävä ratkaisut omista lähtökohdistani, mutta haluasin kartoittaa niitä tekijöitä, joita tuosta yksinäisyydestä väistämättä nousee esille, mutta joita en osaa itse ennakoida.