Yksinelävät naiset - oletteko onnellisia?

[Jäämätti n k y j ii]

Haparoin kahden vaiheilla sen suhteen, haluanko olla ollenkaan parisuhteessa. Nyt olen kai siinä tasaisimmassa mahdollisessa, mitä minulle on koskaan tarjolla. Silti arveluttaa, onko tämä riittävästi.

Mitään ei sinänsä puutu, ja silloin kun kykenen rakkauteen, rakastan miestä kyllä. Hänkin osoittaa minulle rakkautta niin hyvin kuin osaa, tai sitten ei todellakaan oikeasti enää rakasta minua. Uskoisin, että kyse on noiden välimuodosta - arkisesta haalistumisesta, joka saa hänet olemaan oma itsentä, mikä tarkoittaa, että ylettömiä rakkaudentunnustuksia tai hellyydenpuuskia on harvassa.

Tässä ei ole kysymys niinkään yksittäisen miehen teoista tai tekemättä jättämisistä, vaikka parisuhteissa aina puutteensa onkin, jos niitä etsimällä etsii. Tässä on miehen puolelta vähänlaisesti, ja on ovat lopulta merkityksettömiä.

Meillä ei ole lapsia tai taloudellisia riippuvuussuhteita toisiimme. Olemme vapaita eri teille heti, kun yhteinen vuokrasopimus on päättyy. Syyt tähän mietiskelyyn löytyvät siitä, etten ole varma hyväksynkö (tai oikeastaan kestänkö) miehen mielenkiinnonkohteita, elämäntapaa ja osaamista. En siis osaa olla hänen kanssaan onnellinen, koska tunnen jatkuvaa riittämättömyydentunnetta.

Saattaa olla, että tuo tuonne on minussa niin syvään juurtuneena, että se tulee aina varjostamaan parisuhteita. Itsetunto-ongelmat ovat omiani, samoin valtaisa itsekriittisyyteni. Kun vihaan itseäni perusteellisesti, haluan olla yksin. Siksi miehen läsnäolo saa minut tuolloin vihaiseksi.

Haluaisin siis kuulla ilman miestä tai yleensä kumppania eläviltä naisilta miten olette sopeutuneet valintaanne? Oletteko onnellisia? Onko elämänne tylsää? Mielipiteenne lasketaan, olipa teillä lapsia tai ei. En koe välttämätöntä tarvetta lisääntyä, mutta en näe yksinhuoltajuutta ehdottomana einäkään, mikäli lapsen joskus kuitenkin päätyisin hankkimaan - ilman parisuhdetta.

Minun on tietenkin lopulta tehtävä ratkaisut omista lähtökohdistani, mutta haluasin kartoittaa niitä tekijöitä, joita tuosta yksinäisyydestä väistämättä nousee esille, mutta joita en osaa itse ennakoida.

 

[Keittiönoita]

Olen onnellinen, vaikka en nyt varsinaisesti yksin eläkään. Kuopus (22 v) asuu vielä toistaiseksi kanssani. Siskoni asuu naapuritalossa, samoin vanhempani. Tyttäreni puolisoineen puolentoista kilometrin päässä ja siskoni poika puolisoineen 5 km päässä. Ja on mulla koira ja kaksi kissaakin.

Mun ei ole tarvinnut "sopeutua" valintaani. Tarkoitan, että jos jotain valitsen ja päätän, niin silloinhan mä olen halunnut sitä. En mä ravintolassakaan joudu sopeutumaan siihen, että tilasin argentiinalaista punaviiniä australialaisen sijasta Mä en ole missään vaiheessa elämääni päättänyt, että "ei koskaan enää parisuhdetta". Tunnen itseni ja tiedän, että parisuhteeseen ryhtyäkseni miehen pitäisi olla melkoinen Batman. Ja mä taas en ole enää mikään Kissanainen, joten ..... Mutta never say never.

Mulle ei ole päätösten tekeminen tuottanut koskaan vaikeuksia. Ainakaan kovin suuria vaikeuksia. Sen sijaan inhoan kompromisseja. Kompromissihan on ratkaisu, joka on osapuolille siedettävä, mutta kukaan ei ole tyytyväinen. Yksin eläminen vapauttaa kompromissien tekemisen pakosta. Tosin lasten kanssa on pakko tehdä kompromisseja, mutta lapset on eri juttu.

Mä en oikein tiedä, mitä tarkoitat "yksinäisyydestä väistämättä esille nousevilla tekijöillä". Uskoisin, että kyse on hyvin pitkälle luonteesta. Jos kuulut ihmisiin, jotka kaipaavat toisilta huolenpitoa, ei ehkä ole järkevää jäädä yksin. Jos taas olet se, joka yleensä huolehtii muista ja vastaa asioiden sujumisesta, yksin eläessäsi "työtaakkasi" on pienempi.

 

["vierailija"]

Kaipaan kovasti miestä rinnalleni, mutta joudun olemaan yksin tällä hetkellä. Joskus tuntuu ihan kestämättömältä tää tilanne.

 

["joku vaan"]

Olen kahden lapsen yh ja olen tahtomattani yksin. Kaipaan siis miestä rinnalleni mutta tähän päivään mennessä ei ole löytynyt sopivaa. Entisen kanssa olin naimisissa ja vaikka riideltiin ja oli vaikeaa, kaipaan sitä aikaa silti. Oli joku jonka kanssa jakaa arki, lasten asiat, kotityöt, raha-asiat....kaikki. Nyt pitää huolehtia ihan kaikesta yksin eikä ole ketään jakamassa mitään. Paitsi perhe ja ystävät, mutta se nyt ei ole sama asia.

 

[Mythago]

En ole ikinä asunut kenenkään kanssa ja olen melkein 40. En ole tehnyt tietoista päätöstä asua yksin, ei vaan ole ollut kumppani jonka kanssa muuttaa yhteen. Yksinasuminen ei ole tehnyt minusta onnetonta, kyllä ajoittainen onnettomuuteni on johtunut muista syistä. Tällä hetkellä olen onnellinen.

 

["Sirkkeli"]

Mä olen niin erakkoluonne, etten kestä olla parisuhteessa. Paitsi jos se mies olisi sellaisessa ammatissa, että olisi todella harvoin himassa.
Musta on tosi kivaa olla iteksiään(tai no on mulla lapsi ja koira), saan olla ja tehdä ihan mitä lystää. Siivota silloin kun huvittaa, syödä mitä huvittaa ja milloin huvittaa jne.
Mun ex oli ilmeisesti niin riittoisa paska-aivo, että siinä oli mulle parisuhdetta koko loppuelämäksi En oikeastikaipaa ketään vierelleni.

 

[Jäämätti n k y j ii]

Kiitos vastauksista!

Ehkä hain tässä jotakin sellaista, jota (enemmän vapaasta valinnasta kuin silkasta sopivan/kelvollisen miehen löytämättömyydestä) yksinelävät naiset eivät tunne, mutta jota itse pelkäisin tuntevani.

Arvon nyt siis lähinnä sitä tuntisinko kuitenkin itseni lopulta yksinäiseksi ja tarvitsisinko kumppania, jos minulla ei sitä olisi. Minulla on hyvä parisuhde alla, mutta oma pääni on jonkus niin kimurantti, että arvelen sen kanssa elämisen olevan pääasiassa helpompaa yksin.

Ehkä avain on se, että on ihmisiä ympärillä. Rakkaita, tärkeitä. Luultavasti haluaisin jossakin vaiheessa lapsia, tai sitten työni saa muuttua niin paljon mielenkiintoisemmaksi, että saan hukattua siihen tarmoni ja kunnianhimoni. (Tosin, kunnianhimo taitaa olla aika huono peruste lisääntymiselle?)

Sain vähän näkökulmaa kuitenkin noista kirjoituksista. En tarvitse ketään vastaamaan arjen asioista, vaan koen niiden hoitamisen olevan helpompaa, jos ei tarvitse neuvotella kenenkään kanssa. En sitten tiedä tekisikö se elämästä liiankin helppoa?

 

[astrolabe]

Ollessani kahden koululaisen yh riitti aikaa ja rahaakin oikeastaan kaikkeen mitä mieleen sattui. Elämä oli helpompaa ja mutkattomampaa, mutta myös kaikki ikävät kohdat piti selvittää yksin. Jos parisuhde on vuoristorata niin yksineläminen on maisemajuna.

 

[Criminal Mind]

Olen onnellinen. Asun siis kyllä lasteni kanssa ja välillä koirakin liittyy sakkiin. Arvostan äärettömästi niitä oman rauhan hetkiä kun pojat on isällään. Välillä tosin kaipaan ihan seksiä (sitä tarjoaa toy boy). Viime aikoina olen myös herkutellut ajatuksesta toisesta aikuisesta. Se vain tyssää siihen että pelkään että en löydä niin aikuista miestä rinnalleni jos ta voisi tulla arjen toinen vastuunkantaja. Pikkaisen olen sitä mieltä että miehet on ikuisia lapsia ja taakkoja

odotan että joku tulee ja yllättää :heart:

 

["Sirkkeli"]

No mulla tämä sinkkuus on kyllä oma valinta. Menee kaikki asiat jouhevasti, kun ei tarvitse toisen kanssa neuvotella mistään, vaan tiedät että hommat hoituu, kun yksin olet vastuussa niistä. Ja tosiaan saat päättää aivan kaiken keskenäs, tämä on tosi hyvä juttu

Joskus olo on yksinäinen, mutta sitä voi kokea parisuhteessakin. Ja vaikka olisi kavereiden ympäröimänä. Että ei välttämättä johdu siitä, ettei ole seurustelukumppania.

Elämä liian helppoa? Sitä se ei ole ikinä.

 

[kiiski]

En ole nainen.

 

[Moraalinvartija]

Saattaa olla, että tuo tuonne on minussa niin syvään juurtuneena, että se tulee aina varjostamaan parisuhteita. Itsetunto-ongelmat ovat omiani, samoin valtaisa itsekriittisyyteni. Kun vihaan itseäni perusteellisesti, haluan olla yksin. Siksi miehen läsnäolo saa minut tuolloin vihaiseksi.

Jos ymmärrän oikein, olet valmis itse elämään noiden ongelmiesi kanssa mutta jotenkin se mies ei istu siihen kuvioon? Yksinäisyydessä, kuten parisuhteessakin, tärkeintä on tulla itsensä kanssa toimeen ja olla itselleen riittävä. Sitä aukkoa ei voi kukaan toinen täyttää vaikka hakisi kuun taivaalta.

Minä elän "yksin" lasten kanssa. Kai tämä on valinta, koska en ole yrittänyt enkä halunnut löytää kumppania. Tosiasiassahan en tietenkään tiedä, kelpaisinko kenellekään joka kelpaa minulle.

Olen onnellinen. Tietenkin joskus on vähän haikeaa, ja toisinaan yksinäistä. Mutta parisuhteessa taas kaipaisin enemmän omaa tilaa melko usein, joten en usko että se tällä mittarilla olisi minulle parempi vaihtoehto. Kun kaipaan kumppania, huomaan kaipaavani oikeastaan vain tunnetta siitä että olisin jollekin tärkeä ja rakas, joku ajattelisi minua kun olen matkalla ja että olisin jollekin se oikea vikoineni päivineni. Mutta haaveet ovat haaveita, kaikkia niistä ei voi tai kannata toteuttaa.

"Yksinäisyydestä väistämättä esille nousevia tekijöitä" ovat nimenomaan ne omat ongelmat ja riittämättömyydet, joita on ehkä aiemmin ollut helpompi projisoida siihen puolisoon. Sitten ei ole ketään, vain sinä ja pääkoppasi. Joutuu kohtaamaan itsensä ihan alasti yön pimeinä tunteina ilman peiliä tai likasankoa johon kaataisi pahan olonsa. Minusta se on ennen kaikkea hyvä asia, mutta ei se suinkaan aina miellyttävää ole.