huh ja ?-nimimerkkiä käyttävän kommentit tuntuvat niin tarkoituksenhakuisen ilkeiltä ja peittelemättömän katkerilta, että on vaikeaa kuvitella, etteikö kysessä olisi joku, tai sanoisinko suorastaan eräs joka on perheellemme hyvin läheinen ja joka ilmeisesti kuvittelee elämämme tuntevansa. Jos kyseessä on joku ventovieras, voin vain ihmetellä, mistä lähteestä on peräisin sellainen kateus ja hyökkäyshalukkuus, kun ihan erikseen vaaditaan keskustelua ja uhkaillaan aivan oman ketjun aloituksella, jos keskustelua minun elämäntavastani ei synny.
Minä olen todellakin hoitanut kaksi lastani yksin. Siitä asti kun kuopus syntyi, hoidin kotonani kahta alle kaksivuotiasta ja yhtä lähes kolmikymppistä lasta. Jokainen juttujani seurannut tietää, kuinka vaikeissa olosuhteissa tuo hoitaminen piti tehdä. Sitä kesti alle puoli vuotta, ja sitten minä lähdin. Siksi sanonkin, että mielestäni ruikuttamaan jääminen huonossa parisuhteessa on typerää. Jos mies ei tosiaankaan tee muuta kuin makaa, ja se ei rouvalle sovi, niin ovessahan on saranat. Ei kun menoksi vaan. Jos perheessä on alkoholismia, päihteidenkäyttöä tai väkivaltaa, suosittelen sitä hartaasti. Jos ei, suosittelen keskustelemaan ja sopimaan asioista. Olen taipuvainen kyllä ymmärtämään niitä raskasta työtä tekeviä miehiä, jotka haluavat lauantai-aamuna levätä. Kaiken kaikkiaan: kyse on valinnanvapaudesta, jokaisella on mahdollisuus lähteä jos ei koe parisuhdettaan tyydyttäväksi. Uhrin asemaan ja marttyyrimaisten huomautusten viljeleminen ei auta yhtään ketään.
Sinä, "huh", kritisoit voimakkaasti minua. Minä olen lapsieni kanssa kahden 24/7. Eläkeläisisäni ulkoiluttaa koirani kolmena päivänä viikossa aamuisin. Tämä siksi, ettei minun tarvitsisi kahden pienen lapsen kanssa lähteä ulos ennen aamukahdeksaa tai ottaa vanhaa koiraa mukaan mm. muskarikuljetuksiin. Se on sekä koiran, lapsien, isäni että minun etuni. Ennen kaikkea halusin tätä järjestelyä alunperin siksi, että lapseni saavat kokemuksen tutusta ja turvallisesta miehestä, joka saapuu kuin kello, eikä koskaan petä. Sellaisia kokemuksia heillä ei omasta isästään ole.
On erikoista väittää, että vietän muihin yksinhuoltajiin verrattuna etuoikeutettua elämää. Lapsiani ei kukaan muu ole koskaan lääkärissä käyttänyt. Lapseni eivät ole koskaan ole olleet hoidossa minun ollessani lääkärissä. He ovat elämässään kerran olleet yöhoidossa, eivätkä siis koskaan viikonloppua pois kotoa. Varsin monet yh:t saavat nauttia näistä vapaaviikonlopuista, minä en koskaan. Mutta en minä sellaisia viikonloppuja ole keneltäkään pyytänytkään. Riippumatta siitä, vienkö roskat, menenkö gynelle, käynkö kaupassa vai lähdenkö kaupungille shoppailemaan, lapset kulkevat lähes aina mukanani. Jos eivät kulje, minä olen se, joka järjestää hoidon, ja varsin harvoin se on vanhempieni luona. Pidän kuitenkin yllä läheisiä suhteita vanhempiini, enkä ymmärräkään, miksi siinä olisi jotain hävettävää. Lapsille tämä tarkoittaa kahta aikuista lisää heidän pieneen elämäänsä. Rakkautta ja turvaa tarjoavia läheisiä ei koskaan voi lapsilla olla liikaa. On totta, että asun samalla paikkakunnalla vanhempieni kanssa. Tämä on tietoinen valinta, jonka arvostelu tuntuu sekin kummalliselta. Kun avioliitto hajosi, olin täysin yksin, ilman ainuttakaan ystävää. Ko. paikkakunnalla ei ollut yhtään ovea, johon olisin voinut mennä soittamaan ovikelloa hädän tullen. Tällä paikkakunnalla asuu palljon ystäviäni ja myös nuo vanhempani. Kenenkäänhän ei ole pakko asua kaukana läheisistään, jokaisella on se mahdollisuus muuttaa takaisin. Niin minä tein, ja hetkeäkään en ole katunut.
Mikäli toisella lapsella on neuvola, molemmat kulkevat mukana. Lapseni kulkevat viitenä päivänä viikossa harrastuksissa ja kerhoissa, nämä kuljetukset toimivat poikkeuksetta niin, että sekä molemmat lapset, että yleensä tuo koirakin, ovat mukana, ja kuljemme bussilla. Tämän kaiken olen tehnyt yksin, ilman apua jo kahden vuoden ajan.
Arvelusi eron syistä menivät pieleen. Ero tuli koska mies loi kotiimme täysin turvattomat ja kaikin tavoin kaoottiset olosuhteet, jotka olisivat johtaneet nopeassa tahdissa sekä lapsien että minun vakavaan henkiseen oirehtimiseen tai jopa jonkun kuolemaan.
Kuten chef aikaisemmin sanoikin, elän kotihoidontuella. Se ei tosiaankaan takaa väljää asumismuotoa ja huoletonta rahatilannetta, kuten väität. Siitäkään en jaksa kuitenkaan nurista, onhan kotiin jääminen oma valintani. Se takaa juuri ja juuri sen elintason, että se ruoka saadaan ostettua ja that's it. Vanhemmiltani olen saanut viimeeksi rahaa ollessani alle18-vuotias. Vanhempani eivät koskaan ole tehneet töitäni, eivät koti eivätä muitakaan töitäni. Lapsia ei kuljeteta mökille eikä heitä kovin usein hoidetakaan. Kun lapset menevät mummilaan, minä olen lähes poikkeuksetta mukana.
Kaiken tämän jälkeen, kerrohan minulle, mikä nyt on se ylellinen elämäntyyli, ja yksinhuoltajalle poikkeuksellinen huolettomuus, josta minua syytät?
No ei tosiaankaan asu mun äitini saman katon alla. 
