Kyse mun ystävästä, aivan parhaasta ja läheisimmästä sellaisesta.
Tutustuttiin niihin aikoihin kun aloin seurustella mun miehen kanssa ja näin tätä ystävää paljon vaikka meillä miehen kanssa oli "alkuhuuma" meneillään ja oltiin niiiiiin rakastuneita
Kyläiltiin tän ystävän kanssa puolin ja toisin, pidettiin ruuanlaittoiltoja, viininmaisteluiltoja, kunnon bileiltoja, leffailtoja, shoppailtiin, puhuttiin usein puhelimessa... Oltiin (ollaan?) tosi läheisiä.
Mun ystävä erosi sittemmin todella raskaasta suhteestaan ja muutti omilleen ekaa kertaa elämässään. Se oli ihan hullua biletystä ja reissaamista se aika -siinä määrin mitä mä omalta parisuhteeltani pystyin, mutta usein silti. Ja siltä ajalta on ihan mielettömiä muistoja
Jossain kohtaa mua sitten alkoi tökkiä se jatkuva meneminen kun enää ei pelkkä leffailta riittäny kun piti olla aina kuoharia ja kauhee meininki (siis viikonloppusin, kumpikin ollaan työssä ma-pe).
Mun ystävä sit välillä harmistui kun en aina lähtenytkään, mutta ymmärsi silti.
Sitten tää ystävä tapasi miehen. Vuoden sisään he menivät kihloihin, saivat vauvan ja menivät naimisiin ja ostivat talon.
Ja tadaa, enää mun ystävästä ei kuulu mitään ellen minä soitan.
Kun soitan niin on vaan ns.varjo entisestään, puhelut on hänen puoleltaan tosi vaitonaisia ja mulle tulee sellanen tunne, että se ajattelee siellä et "plaaplaaplaa" kun puhun asioistani ja kun kyselen hänen asioistaan niin vastaa hyvin lyhyesti.
Ollaan tavattu enää harvakseltaan, silloin kun mä menen sinne käymään.
Enää ei pidetä leffailtoja eikä mitään muutakaan kun mun ystävälle ei sovi kun tarvii olla perheen kanssa.
Sen yhden ainoan kerran kun sain ystäväni ylipuhuttua ulos syömään et päästään pitkästä aikaa päivittämään ajan kanssa kaikki jutut, niin paikanpäällä huomasin et oli ottanut miehensä mukaan...... Oli meillä silti ihan ok ilta, mutta aivan eri asia kun oltais oltu kaksin -mikä kyllä oli mun mielestä erittäin selkeä aikomus alunperin....
Mua surettaa ja mulla on niin ikävä.... Tää mies on tosi mukava, kiva, kiltti, tekee kotitöitä, ei ryyppää jne ja ystävä on ihan korviaan myöten rakastunut, mutta.....
Mä ymmärrän et tää kaikki on niin uutta mun ystävälle ja kaikki on tapahtunut niin äkkiä, mutta mä en enää jaksa olla se joka soittelee ja ehdottelee näkemistä ja kahvittelua ja tapaamista.
Olen tavallaan onnellinen toisten puolesta, mut tavallaan en ja tavallaan mua vituttaa ja tavallaan ei....
Mulla on muitakin ystäviä ja omakin perhe ja parisuhde, siitä ei ole kyse, että roikkuisin toisessa epätoivon vimmalla kun hukkuva oljenkorressa, mutta jotenkin mulla on kauheen epäreilu olo et mä oon kuitenkin ollut aina saatavilla ja valmis kuuntelemaan surut ja murheet ja ilot ja homma ei enää toimikaan toisinpäin kun hänellä on perhe...
Tiedättekö mitä tarkotan, saako tästä mitään tolkkua?
Pelkään et meidän ystävyys on kuihtumassa pois...
Tutustuttiin niihin aikoihin kun aloin seurustella mun miehen kanssa ja näin tätä ystävää paljon vaikka meillä miehen kanssa oli "alkuhuuma" meneillään ja oltiin niiiiiin rakastuneita
Kyläiltiin tän ystävän kanssa puolin ja toisin, pidettiin ruuanlaittoiltoja, viininmaisteluiltoja, kunnon bileiltoja, leffailtoja, shoppailtiin, puhuttiin usein puhelimessa... Oltiin (ollaan?) tosi läheisiä.Mun ystävä erosi sittemmin todella raskaasta suhteestaan ja muutti omilleen ekaa kertaa elämässään. Se oli ihan hullua biletystä ja reissaamista se aika -siinä määrin mitä mä omalta parisuhteeltani pystyin, mutta usein silti. Ja siltä ajalta on ihan mielettömiä muistoja
Jossain kohtaa mua sitten alkoi tökkiä se jatkuva meneminen kun enää ei pelkkä leffailta riittäny kun piti olla aina kuoharia ja kauhee meininki (siis viikonloppusin, kumpikin ollaan työssä ma-pe).
Mun ystävä sit välillä harmistui kun en aina lähtenytkään, mutta ymmärsi silti.
Sitten tää ystävä tapasi miehen. Vuoden sisään he menivät kihloihin, saivat vauvan ja menivät naimisiin ja ostivat talon.
Ja tadaa, enää mun ystävästä ei kuulu mitään ellen minä soitan.
Kun soitan niin on vaan ns.varjo entisestään, puhelut on hänen puoleltaan tosi vaitonaisia ja mulle tulee sellanen tunne, että se ajattelee siellä et "plaaplaaplaa" kun puhun asioistani ja kun kyselen hänen asioistaan niin vastaa hyvin lyhyesti.
Ollaan tavattu enää harvakseltaan, silloin kun mä menen sinne käymään.
Enää ei pidetä leffailtoja eikä mitään muutakaan kun mun ystävälle ei sovi kun tarvii olla perheen kanssa.
Sen yhden ainoan kerran kun sain ystäväni ylipuhuttua ulos syömään et päästään pitkästä aikaa päivittämään ajan kanssa kaikki jutut, niin paikanpäällä huomasin et oli ottanut miehensä mukaan...... Oli meillä silti ihan ok ilta, mutta aivan eri asia kun oltais oltu kaksin -mikä kyllä oli mun mielestä erittäin selkeä aikomus alunperin....
Mua surettaa ja mulla on niin ikävä.... Tää mies on tosi mukava, kiva, kiltti, tekee kotitöitä, ei ryyppää jne ja ystävä on ihan korviaan myöten rakastunut, mutta.....
Mä ymmärrän et tää kaikki on niin uutta mun ystävälle ja kaikki on tapahtunut niin äkkiä, mutta mä en enää jaksa olla se joka soittelee ja ehdottelee näkemistä ja kahvittelua ja tapaamista.
Olen tavallaan onnellinen toisten puolesta, mut tavallaan en ja tavallaan mua vituttaa ja tavallaan ei....
Mulla on muitakin ystäviä ja omakin perhe ja parisuhde, siitä ei ole kyse, että roikkuisin toisessa epätoivon vimmalla kun hukkuva oljenkorressa, mutta jotenkin mulla on kauheen epäreilu olo et mä oon kuitenkin ollut aina saatavilla ja valmis kuuntelemaan surut ja murheet ja ilot ja homma ei enää toimikaan toisinpäin kun hänellä on perhe...
Tiedättekö mitä tarkotan, saako tästä mitään tolkkua?
Pelkään et meidän ystävyys on kuihtumassa pois...
