mäpäs kerron oman kokemukseni. Oltiin ukon kanssa seurusteltu kolme vuotta, ja suhde ajautumassa kriisiin. Selvitettiin vielä asiat mutta mulla ei hirveesti ollu toivoa että suhde jatkuis kovin pitkään. Ehkäisy petti ja mulle tuli shokki. Ensimmäinen ihminen joka sai tietää raskaudestani oli mun isosisko, jolle soitin itkua tuhertaen ja kerroin nyt ymmärtäväni kaikki itkunpuuskat ja aamuisen huonon olon, oksensin hampaita harjatessa. Ennen testin tekemistä -venytin sitä ehkä viikon- toki epäilin, mutta mulla on ollu jostain ihmeen syystä sellanen kutina etten voi tulla raskaaksi, vaikkei siihen kai mitään syytä ollut, muuta kuin että mulla on joskus ollu klamydia joka SAATTAA aiheuttaa lapsettomuutta. En ikinä ole osannut olla vauvojen kanssa rennosti. Isommat lapset on kivoja, ja hoidin mielelläni aina siskon taaperoa. Silti en ikinä ole haaveillut omasta lapsesta, joten tää tuli ihan puun takaa. Mä mietin ja pähkäilin onko musta tähän, äidiksi. Kävin mielessä adoptiota ja aborttia ja yritin kuvitella itseni äitinä. Mies sanoi heti, että kyllähän sen voi pitää, itse en ollut heti niin varma. Lopulta tulin siihen tulokseen, että kävi suhteelle miten kävi, mä selviän tästä vaikka yksin ja haluan tätä.
Raskausaikana fiilikset oli vaihtelevat ja kävin terapeutilla purkamassa oloani. Kuitenkin, mitä pidemmälle raskaus eteni, sitä enemmän tiesin olevani valmis. Ja raskauden edetessä sain myös kuulla, että matkalaisia oli kaksi! No pojat on ihania, oikeita mussukoita vaikka esi uhmaa on havaittavissa. En silti ole katunut ja rakastan heitä ja näytän sen. Mutta ilman miehen apua en ehkä sittenkään olisi jaksanut tätä rumbaa, ja siksi olen nyt ahdistavassa tilanteessa, koska meidän välit eivät ole parhaimmat, en haluaisi erota ettei pojat joudu kulkemaan noin pieninä (1v) kahden kodin väliä, mutta en myöskään halua antaa heillä näin tulehtunutta parisuhteen mallia. Me tiuskitaan, paiskotaan ovia ja ollaan muutenkin helvetin epäkypsiä tapellessamme. Ei tapella jatkucvasti, muuten oltas jo eri osotteet kateltu mutta olen huomannu että tää suhde masentaa mua vietävästi. Joo, pikkulapsi vaihe on rankka, mutta kun meilä oli rankkaa jo aiemmin niin en usko kipinän enää löytyvän. Nyt mun pitäs näyttää itselleni, että pärjään yksinkin niinkun sillon uhosin, mutta yhtäkkiä olen ruennut epäilemään itseäni. Myös mies saa minut välillä tuntemaan itseni jotenkin huonoksi, eli tässä sitä nyt ollaan. Mutta lapsia en kadu, en todellakaan suren etukäteen sitä, että joudun heistä olemaan erossa aina, kun ovat isällään. Onneksi mies on hyvä isä, ei varmasti erotessa hylkäis poikia. Näihin mietteisiin vaikuttaa myös se tässä taannoin ylen aamu tv:ssä tullut, "alle 3v lasten vanhempien ei tulis erota.." seki on kyllä niin tapauskohtanen juttu. Tää meni ihan off topic mutta olipa kiva purkautua!
