E
ev
Vieras
Sain lapset nuorena. Eka oli vahinko (pillerit petti), olin 18v. Toinen tehtiin tarkoituksella, olin 20v kun hän syntyi. Nyt esikoinen on 10, kuopus 8v. tähän saakka olen vaan nauttinut lapsista, kaikesta mitä tämä perhe-elämä on. Ja nautin edelleen, mutta on alkanut tulla ajatuksia.... Kuinka ihanaa olisi olla miehen kanssa vain kaksin... Tiedän että nämä ajatukset on ihan normaaleja mutta minulla on niistä huono omatunto. Tuntuu että se on väärin lapsiamme kohtaan että äiti jo ns odottaa aikaa ilman heitä.
Ristiriitaa ajatuksiini tuo se että sitten kun mietin oikeasti aikaa ilman lapsia, kun he on omillaan, minut valtaa tyhjyys. Pelko, että mitäs sitten. Osataanko edes olla kaksin miehen kanssa. Koko elämämme on ollut vaan lapsia, olimme niin nuoria ettei ehditty elää omillamme. Mieheni eleli yksinään pari-kolme vuotta ennen tapaamistamme, mutta minä en ole elänyt omillani KOSKAAN. Muutin mieheni luokse suoraan lapsuuden kodistani. Ja jotenkin kaikki on vaan mennyt miehen mukaan kaikkina näinä vuosina. Asutaan miehen lapsuuden kodissa, mies tulee rikkaasta perheestä, olemme saaneet helpolla kaiken. Minä olen alle 30v, mieheni on 33 ja olemme jo velattomia, on autot, on velaton koti, on mökki jne..
Ja nyt minua ahdistaa!!!! Minulla ei ole mitään. En saanut maksaa edes ajokorttiani itse, appi maksoi sen. Mietin "mitä jos ero tulee" (jota en kyllä usko, rakkautemme on jotain elämää suurempaa edelleen, kaikkien vuosien jälkeenkin).... Mitä minulle jää... Koko elämä kietoutuu tavalla tai toisella mieheeni. Olemme samassa työssä, mieheni perheen yrityksessä. Meillä ei ole avioehtoa muuta kuin perinnöille. No, ylläri, lähes kaikki isot on maksettu sillä perinnöllä....
En nyt osaa jäsentää ajatuksia tämän pidemmälle. Olen vaan alkanut miettiä mihin tämä elämä meni.... Huomaamatta. Nuorena.
Ristiriitaa ajatuksiini tuo se että sitten kun mietin oikeasti aikaa ilman lapsia, kun he on omillaan, minut valtaa tyhjyys. Pelko, että mitäs sitten. Osataanko edes olla kaksin miehen kanssa. Koko elämämme on ollut vaan lapsia, olimme niin nuoria ettei ehditty elää omillamme. Mieheni eleli yksinään pari-kolme vuotta ennen tapaamistamme, mutta minä en ole elänyt omillani KOSKAAN. Muutin mieheni luokse suoraan lapsuuden kodistani. Ja jotenkin kaikki on vaan mennyt miehen mukaan kaikkina näinä vuosina. Asutaan miehen lapsuuden kodissa, mies tulee rikkaasta perheestä, olemme saaneet helpolla kaiken. Minä olen alle 30v, mieheni on 33 ja olemme jo velattomia, on autot, on velaton koti, on mökki jne..
Ja nyt minua ahdistaa!!!! Minulla ei ole mitään. En saanut maksaa edes ajokorttiani itse, appi maksoi sen. Mietin "mitä jos ero tulee" (jota en kyllä usko, rakkautemme on jotain elämää suurempaa edelleen, kaikkien vuosien jälkeenkin).... Mitä minulle jää... Koko elämä kietoutuu tavalla tai toisella mieheeni. Olemme samassa työssä, mieheni perheen yrityksessä. Meillä ei ole avioehtoa muuta kuin perinnöille. No, ylläri, lähes kaikki isot on maksettu sillä perinnöllä....
En nyt osaa jäsentää ajatuksia tämän pidemmälle. Olen vaan alkanut miettiä mihin tämä elämä meni.... Huomaamatta. Nuorena.