Aurinkokunnalle ja miksei muillekin

[Lentokala]

Tällainen ajattelu on vaarallista. Ei lapsia tehdä sisaruksille kavereiksi jotta itse saa olla rauhassa.

Juuri tämän kuvan mäkin oon tässä saanut kun oon tätä ketjua lukenut ( ja tähän kirjoitellutkin )

 

[Mummeliisa]

Tällainen ajattelu on vaarallista. Ei lapsia tehdä sisaruksille kavereiksi jotta itse saa olla rauhassa.

Ei. Vaan lapselle annetaan sisaruksia, jotta lapsi saa olla myös rauhassa.
Plus tietenkin saa muutkin sisaruuteen liittyvät edut.

 

[pienissä perheissä]

Pienissä perheissä kasvaa keskimäärin tasapainoisempia lapsia, koska saavat huomiota vanhemmiltaan. Tunnen niin paljon näitä suurperheiden kasvatteja, että en voi muuta kuin sääliä sitä heidän elämäänsä, mitä ovat kokeneet. Edelleen kärsivät traumoista, kun eivät ole saaneet huomiota ja joutuneet elämään niukasti vanhempidensa typeryyden takia. Sillä typeryyttä on hankkia ja ahnehtia lapsia enemmän kuin kykenee hoitamaan.

 

[kamalaa]

Ei. Vaan lapselle annetaan sisaruksia, jotta lapsi saa olla myös rauhassa.
Plus tietenkin saa muutkin sisaruuteen liittyvät edut.

Eikö lapsi saa olla rauhassa jos tekee hänelle vaikka vaan yhden sisaruksen leikkikaveriksi? Oikeuttaako tällainen ajatus tekemään liudan lapsia, jotka kärsivtä huomionpuutteesta.

 

[Lentokala]

Ei. Vaan lapselle annetaan sisaruksia, jotta lapsi saa olla myös rauhassa.
Plus tietenkin saa muutkin sisaruuteen liittyvät edut.

Tähän ois mukava kuulla vähän lisää mielenkiintoisia perusteluja?

Varsinkin itseäni ainoana lapsena kiinnostaa nuo mahtavat edut, joista lienen jäänyt paitsi enkä tyhmänä osaa vieläkään niitä kaivata

 

["noh"]

No kyllä se on aika herkkua kasvaa perhessä, jossa lapsia 2 tai kolme kuin joutua jatkuvasti sisarústen jalkoihin. Jatkuvaa kilpailua vanhemman huomiosta. Sisarukset ovat lapsen luontaisia kilpailijoita. Sisaruuden hyvät puolet tulevat esiin myls pienissä perheissä, ei siihen vaadita monipäistä laumaa.

 

[Mummeliisa]

Pienissä perheissä kasvaa keskimäärin tasapainoisempia lapsia, koska saavat huomiota vanhemmiltaan. Tunnen niin paljon näitä suurperheiden kasvatteja, että en voi muuta kuin sääliä sitä heidän elämäänsä, mitä ovat kokeneet. Edelleen kärsivät traumoista, kun eivät ole saaneet huomiota ja joutuneet elämään niukasti vanhempidensa typeryyden takia. Sillä typeryyttä on hankkia ja ahnehtia lapsia enemmän kuin kykenee hoitamaan.

Ja minä tunnen pienissä perheissä kasvaneita traumatisoituneita lapsia.
Niin typerä en kuitenkaan ole että sen vuoksi kuvittelisin pienen perheen automaattisesti huonoksi kasvuympäristöksi.

Sen sijaan on eittämättä mielenkiintoista pohtia yleisiä linjoja erilaisten valintojen taustoilla ja toisaalta näiden valintojen seurauksia pitkällä tähtäimellä kaikille niiden vaikutuspiiriin kuuluville.
Ikävä että keskustelu niin nopsaan hyytyi persoonani ruotimiseksi, mutta jo hätä: joskus toiste toisessa yhteydessä ehkä isommalla sisällöllä ja laajemmalla pohjalla.

Nyt hyvää yötä kaikille niin yhden, kahden, kolmen, useamman lapsen äideille ja isille siinä missä lapsettomillekin. Mummeli vetäytyy takaisin kurssikirjojensa pariin.

 

[kahden mami]

Siis että pikkuperheiden lapset saavat helposti liikaa huomiota? Käsittämätön ajatus.

 

[Lentokala]

[QUOTE="noh";23106683]No kyllä se on aika herkkua kasvaa perhessä, jossa lapsia 2 tai kolme kuin joutua jatkuvasti sisarústen jalkoihin. Jatkuvaa kilpailua vanhemman huomiosta. Sisarukset ovat lapsen luontaisia kilpailijoita. Sisaruuden hyvät puolet tulevat esiin myls pienissä perheissä, ei siihen vaadita monipäistä laumaa.[/QUOTE]

Mutta jos sitä huomiota ei anneta kenellekään niin ei siitä tarvi kilpailla.

 

["heh"]

Huomasi ap itekin että hulluja puhui

 

[ytrd]

Mutta jos sitä huomiota ei anneta kenellekään niin ei siitä tarvi kilpailla.

Niin, näin suurperheiden mamit pääsee helpimmalla. Kun ei anna kenellekään tarpeeksi huomiota niin ei tarvitse kärsiä omantunnontuskia mistään. Bravo. sairaita lapsia kasvaa näissä perheissä

 

[meah]

Tähän ois mukava kuulla vähän lisää mielenkiintoisia perusteluja?

Varsinkin itseäni ainoana lapsena kiinnostaa nuo mahtavat edut, joista lienen jäänyt paitsi enkä tyhmänä osaa vieläkään niitä kaivata

Jokainenhan punnitsee näitä juttuja omista lähtökohdistaan. Mulla on maailman paras sisko. Olen monesti toivonut, että meitä olisi enemmänkin. Mun lapsilla on.
Tiedän myös ihmisiä, joilla on tosi huono suhde sisarukseen/sisaruksiin, ja sitä myöten ovat suoneet omalle lapselleen onnen olla ainoa.
Ja ihmisiä, joiden mielestä se oma yksi sisarus on loistojuttu, ja ovat päätyneet tekemään 2 lasta siitä syystä...

Arpapeliä se lopulta on, vaikka paljonhan tilanteisiin voi tsekin vaikuttaa. Millaisia persoonia lapset sitten lopulta ovat, miten kemiat pelaavat, tuliko tehtyä oikea ratkaisu vai ei?

 

[Lentokala]

Jokainenhan punnitsee näitä juttuja omista lähtökohdistaan. Mulla on maailman paras sisko. Olen monesti toivonut, että meitä olisi enemmänkin. Mun lapsilla on.
Tiedän myös ihmisiä, joilla on tosi huono suhde sisarukseen/sisaruksiin, ja sitä myöten ovat suoneet omalle lapselleen onnen olla ainoa.
Ja ihmisiä, joiden mielestä se oma yksi sisarus on loistojuttu, ja ovat päätyneet tekemään 2 lasta siitä syystä...

Arpapeliä se lopulta on, vaikka paljonhan tilanteisiin voi tsekin vaikuttaa. Millaisia persoonia lapset sitten lopulta ovat, miten kemiat pelaavat, tuliko tehtyä oikea ratkaisu vai ei?

Näin mäkin sen oo aatellut, että ihan arpapeliä se on eikä niitä lapsia tehdä siksi,
että niitä sisaruksia on sitten kaveriksi. Voihan se olla, ettei niillä oo lapsuuden jälkeen mitään yhteistä.
Kyllä ne lapset tehdään itsekkäistä syistä yhätikin tähän maailmaan.

Paitsi tietenkin mitä enemmän niitä lapsia tekee niin voittoarvan mahdollisuus kasvaa- ehkä niistä kymmenestä edes osa tulee toimeen keskenään?

 

[rtee]

Menee vähän off-topic, mutta oli mielestäni mielenkiintoista. Teemalla tuli tuossa uuden vuoden aikaan dokumentti vauvoista ja pienistä lapsista. Siinä kerrottiin, että tutkimusten mukaan lapset joilla on 5 tai enemmän sisaruksia kehittyvät sosiaalisesti hitaammin ja motorisesti nopeammin kuin lapset, joilla on vähemmän sisaruksia. Syynä oli juuri se, että isossa perheessä lapselle on vähemmän aikaa ja rauhaa, jolloin sosiaalisten taitojen kehitys hidastuu, mutta motoriset taidot oppii nopeammin, koska on monta sisarusta, joita matkia ja jotka opettavat taitoja.

 

["vieras"]

Mä olisin halunnut enemmän sisaruksia. Onneksi sain edes yhden ihanan veljen jonka kanssa mulla on 8 vuotta ikäeroa. Mä olen todellakin saanut paljon laatuaikaa, en vain vanhemmiltani vaan myös isovanhemmilta ja vanhempien sisaruksilta. Veljenikin on saanut oman osansa laatuajasta, viimeistään siinä vaiheessa kun aloin viihtymään enemmän kavereiden nurkissa ja kylillä kuin kotona ja siinä vaiheesa kun muutin 19-vuotiaana toiselle puolelle Suomea opiskelemaan. Olis kyl varmaan ollut mielenkiintoista kokea, millaista elämä olis ollut kun sisaruksia olis ollut paljon.

 

[meah]

Näin mäkin sen oo aatellut, että ihan arpapeliä se on eikä niitä lapsia tehdä siksi,
että niitä sisaruksia on sitten kaveriksi. Voihan se olla, ettei niillä oo lapsuuden jälkeen mitään yhteistä.
Kyllä ne lapset tehdään itsekkäistä syistä yhätikin tähän maailmaan.

Paitsi tietenkin mitä enemmän niitä lapsia tekee niin voittoarvan mahdollisuus kasvaa- ehkä niistä kymmenestä edes osa tulee toimeen keskenään?

Mun mielestä lasten tekeminen ja tekemättä jättäminenkin (jos on vapaaehtoista) on aina tehty itsekkäistä syistä. Ja ehkä pitääkin olla.

Ja toisaalta, usean lapsen porukassa kai myös sen ei voittoa-arvan mahdollisuus kasvaa, jos niin haluaa ajatella, ja porukasta löytyy useampi jotka eivät voi sietää toisiaan ...

Mutta olen myös sitä mieltä, ettei perheen lapsiluku sinänsä ole syy lapsen onnellisuudelle tai onnettomuudelle lapsuudessa tai aikuisenakaan. Tämä tosin on kokemuksiin pohjautuva mielipide, kai joku virallinenkin tutkimus löytyisi, jos jaksaisi kuuklettaa

Pari esimerkkiä:
Seuraan suht läheltä useampaakin perhettä, mutta otetaan kolme sellaista joilla tulotaso, yleinen perhetilanne, asuminen yms. aikalailla vastaavat toisiaan. Yhdessä on 3, toisessa 9, kolmannessa 12 lasta. Näistä perheistä eniten olen tekekmisissä nimenomaan niiden lasten kanssa.
9-lapsisen perheen muksut vaikuttavat onnellisimmilta, tyytyväisimmiltä tilanteeseensa ja tasapainoisimmilta. 3-, 12-lapsisissa perheissä eivät niinkään.

Sitten taas läheltä löytyy myös 2-lapsisia perheitä, joissa tilanne ja taustat näyttäisivät olevan suht samat, silti vaihtelu on suurta.

Tai ihan omat vanhempani:
Toinen 6-lapsisesta yh-äidin pyörittämästä parvesta, lapsetkin osa eri isille.
Toinen 3-lapsisesta, hautaan asti kimpassa pysyneiden vanhempien perheestä.

Kuudesta lapsesta yhden voisi sanoa jossain määrin olevan epäonnistunut tapaus, muut ovat porskuttaneet, pärjänneet.
3-lapsisessa porukassa on kaksi todellista luuseria, ja yksi jolla on homma hanskassa.

Lapsen vastuullehan ei ihmeitä voi laittaa, mutta on se siitä ihmisestä itsestäänkin, persoonasta kiinni. Toivottavaahan olisi, että isoon katraaseen syntyvän lapsen luonne olisi sellainen, että eläminen isossa sakissa sopii sille. Tai jos ei, niin vanhemmat osaisivat ottaa asian huomioon. Ja toisinpäin.
Aina se ei toki mene niin, valitettavasti.

 

["mä"]

Meillä on yksi lapsi ja kyllä, nimenomaan kahdenkeskistä aikaa kummankin vanhemman kanssa erikseen on ollut, koska se on kertakaikkiaan ehdottoman välttämätöntä. Aurinkokunta on fiksu ja Mummeliisa tollo ja välinpitämätön.

 

["poikia3"]

Minä luulen että syyllisyydentunne on paradoksaalisesti melkolailla vakio perhekoosta riippumatta.
Itse olen tuntenut sitä ihan yhtä lailla yhden lapsen äitinä kuin 10 lapsen "äitinäkin"


Mutta tuo mustasukkaisuus sisarusten kesken: Mistä se kumpuaa? Mikä sen on rakentanut? Ajatus siitä, että joku ihminen pitää olla "oma" jotta häneltä saisi rakkautta?
Sisaruus/veljeys on elämän pisin ihmissuhde, todennäköisesti pidempikestoinen kuin suhde vanhempiin.
Ei minun mielestäni ole mitenkään automaattista että siihen sisältyy mustasukkaisuutta vaan pikemminkin niin päin, että jokin ei mennyt niin kuin piti, jos moinen tunne on syntynyt?

Kyllä minusta ihan normaalistikin lapset ovat mustasukkaisia äidin toiselle lapselle suomasta ajasta. Kuopukseni elää oidipaali-ikää, hän kertoo jatkuvasti rakastavansa äitiä kaikista eniten, haluaisi mielellään, että äiti rakastaisi häntä eniten ja on mustasukkainen jos esim. halaan aamulla keskimmäistä ensimmäisenä.

Esikoinen taas kuvitteli minun rakastavan pikkuvelijään enemmän kuin häntä, kun olohuoeessa ei ollut pojan valokuvaa esillä.

Lapset voivat kuvitella pienistäkin asioista vaikka mitä - ja se mustasukkaisuus voi todellakin liittyä vain ja ainoastaan kehitysvaiheeseen.

 

[Peppari]

Mutta tuo mustasukkaisuus sisarusten kesken: Mistä se kumpuaa? Mikä sen on rakentanut? Ajatus siitä, että joku ihminen pitää olla "oma" jotta häneltä saisi rakkautta?
Sisaruus/veljeys on elämän pisin ihmissuhde, todennäköisesti pidempikestoinen kuin suhde vanhempiin.
Ei minun mielestäni ole mitenkään automaattista että siihen sisältyy mustasukkaisuutta vaan pikemminkin niin päin, että jokin ei mennyt niin kuin piti, jos moinen tunne on syntynyt?

Aika hassua ettet sinä tiedä että on olemassa sisarkateutta, ei sitä tarvitse kenenkään opettaa. Lapset ovat luonnostaan opportunisteja ja tietenkin jos saavutetut edut heikkenevät --> se vituttaa.

Jokainen katsoo näitä asioita omalta kantilta, ja ymmärrän että sinä puolustelet omia valintoja, mutta älä turhaan ala niitä selittelemään tuolla tavalla jotka ei pidä paikkaansa.

Minulla on vain kaksi lasta, mutta kummallekaan ei ole koskaan riittänyt silmänisku huoneen toiselta puolelta, aina olen ollut heille molemmille läsnä.

 

[Kerpele]

No joo... Jos mä katon tätä asiaa oman lapsuuteni kannalta jossa meitä oli kaksi lasta 8 vuoden ikäerolla ja äiti joka sitoi meidät itseensä, ja opetti meille että hän on jumala.. Joka niin tiukasti omisti meidät ettei ollut tilaa hengittää. Niin juu, olisi ollut mukavampaa jos meitä sisaruksia olisi ollut enemmän Isäkin olis ollut tietty kiva... No, kaikkea voi haluta. Ja jokaiseen asiaan löytyy monta eri näkökantaa, niin monta kuin on menneisyyksiä, niin monta kun on eri persoonaa..

Minä olisin halunnut suurperheen, mutta en tiedä jaksaisinko sitä. Kuitenkin ajatus siitä että lapsilla olisi enemmänkin läheisiä ihmisiä elämässään, on mun mielestä ihana

Sellainenkin asia mietityttää aina joskus että kun tuo meidän poika on kovin huomionhakuinen, niin luulen että myös hän saattaa kokea jäävänsä huomiotta aika ajoin koska on päiviä että mitään muuta ei saisi huomioida kuin häntä, hän haluaa koko ajan jotain, kaipaisi jatkuvaa tekemistä että saisi purkaa energiansa. Ja suoraan sanottuna se ei vaan käy että pelkästään häntä huomioitaisiin koko ajan ja hänen tarpeitaan. Entäs jos pojalla olisi enemmän sisaruksia, sanotaan että yhden sijasta vaikka neljä... Pojalla olisi niin kiire leikkiä kaikkien kanssa että hänen ei tarvitsisi turhautuneena roikkua mun lahkeessa kun vaikka laitan tiskejä, teen ruokaa, laitan pyykkejä...

Noo, en nyt tiiä mitä tästä tuli, väsyttääkin vielä... Kunhan purin ajatuksenvirtaa..

 

[Huspati Huta]

En löydä nyt sitä ketjua, jonka aloitit jokin aika sitten suurperheessä kullekin lapselle annettavasta "omasta ajasta", joten aloitan uuden samalla teemalla.

Mielestäni lähtökohdat koko ajatuksessa ovat väärät. Ihan alkuaikoja lukuunottamatta lapsi ei mielestäni tarvitse mitään erityistä perheen muusta arjesta irrotettua kahdenkeskistä aikaa "niin ja niin paljon per päivä tai viikko" äidin tai isän kanssa.

Sen sijaan hän kyllä tarvitsee yksilöllistä huomioon ottamista oman kulloisensakin tilanteensa mukaan (ja se huomio voi joskus satunnaisesti olla toki kahdenkeskistä aikaakin, mikäli moiselle tarve on jostain syystä syntynyt)

Minusta ei ole kiva, että aloitetaan tuolla tapaa, sanotaan että toisen ajatukset ovat väärät.

Minusta nuo kaksi jälkimmäistä pullevoitua ovat oikeastaan ihan sama asia, vähän erilaisissa kääreissä vaan.

 

[Huspati Huta]

No joo... Jos mä katon tätä asiaa oman lapsuuteni kannalta jossa meitä oli kaksi lasta 8 vuoden ikäerolla ja äiti joka sitoi meidät itseensä, ja opetti meille että hän on jumala.. Joka niin tiukasti omisti meidät ettei ollut tilaa hengittää. Niin juu, olisi ollut mukavampaa jos meitä sisaruksia olisi ollut enemmän Isäkin olis ollut tietty kiva... No, kaikkea voi haluta. Ja jokaiseen asiaan löytyy monta eri näkökantaa, niin monta kuin on menneisyyksiä, niin monta kun on eri persoonaa..

Minä olisin halunnut suurperheen, mutta en tiedä jaksaisinko sitä. Kuitenkin ajatus siitä että lapsilla olisi enemmänkin läheisiä ihmisiä elämässään, on mun mielestä ihana

Sellainenkin asia mietityttää aina joskus että kun tuo meidän poika on kovin huomionhakuinen, niin luulen että myös hän saattaa kokea jäävänsä huomiotta aika ajoin koska on päiviä että mitään muuta ei saisi huomioida kuin häntä, hän haluaa koko ajan jotain, kaipaisi jatkuvaa tekemistä että saisi purkaa energiansa. Ja suoraan sanottuna se ei vaan käy että pelkästään häntä huomioitaisiin koko ajan ja hänen tarpeitaan. Entäs jos pojalla olisi enemmän sisaruksia, sanotaan että yhden sijasta vaikka neljä... Pojalla olisi niin kiire leikkiä kaikkien kanssa että hänen ei tarvitsisi turhautuneena roikkua mun lahkeessa kun vaikka laitan tiskejä, teen ruokaa, laitan pyykkejä...

Noo, en nyt tiiä mitä tästä tuli, väsyttääkin vielä... Kunhan purin ajatuksenvirtaa..

Toisaalta ei voi tietää, olisiko poikasi luonne mitenkään erilainen, vaikka hänellä olisi useita sisaruksia, ennemminkin pitäisin sitä epätodennäköisenä, että niin olisi. Hänen käytöksensä voisi olla erilaista, mutta se johtuisi erilaisista olosuhteista.

 

["poikia3"]

Olen muuten sitä mieltä, että lapset tarvitsevat sitä kahdenkeskistä aikaa. Syy tähän on se, että kun lapsen kanssa on jossain kahden, tällä on mahdollisuus puhua mieltään askarruttavista asioista vanhemmalle. Ja lapset kyllä puhuvat, kun heille annetaan tilaisuus - sen sijaan he eivät välttämättä koskaan sano, että äiti olisi asiaa, siinä perheen keskellä. Sitä varten, että oppivat sanomaan noin, tarvitaan myös sitä kahdenkeskistä aikaa. Eli lapsen ja vanhemman välillä täytyy luoda luottamuksellinen suhde sillä kahdenkeskisellä ajalla. Itse olen myös huomannut sen, että esim. yhden omista lapsistani pitää saada rauhoittua, ennen kuin pohtii asioitaan läpi, tämä ei kyllä onnistu meidän 3-lapsisen perheen normaalissa arkisäpinässä, sen sijaan tämä onnistuu autossa, kun kuskaan tätä lasta vaikka johonkin harrastukseensa tai kun vaikka lähden iltakävelylle hänen kanssaan.

 

[Kerpele]

Toisaalta ei voi tietää, olisiko poikasi luonne mitenkään erilainen, vaikka hänellä olisi useita sisaruksia, ennemminkin pitäisin sitä epätodennäköisenä, että niin olisi. Hänen käytöksensä voisi olla erilaista, mutta se johtuisi erilaisista olosuhteista.

Öö? Niin niin, sitähän mä hain takaa. Jos tällä lapsella olisi useampi ihminen antamassa hänelle huomiotaan niin se huomiontarve minulta vähenisi, silloin hän ei kokisi niin montaa pettymystä päivässä, kun minä en joutuisi torjumaan (vähän turhan jyrkkä sana tähän väliin ehkä kuitenkin..) häntä niin usein.

 

[ryysyrannan rinsessa harmaana]

Meillä on 3 lasta. Joka ikinen heistä tahtoo ihan sitä omaa aikaa, ja sanookin sen suoraan.

Lapsuuden perheessä meillä 5 lasta, ja voin surutta sanoa että kyllä keskimmäisen paikka on paska paikka olla. Huomioidaan niin isommat ja pienemmät ja ne keskimmäiset vaan porskuttaa siinä sivussa.

Sisarus ei korvaa vanhempaa. Hyvin useinhan se vanhempi on siinä mutta oikein loistaa poissaolollaan.