A
"a.p"
Vieras
Tuntuu, että omassa päässä ajatukset ovat kasvaneet nyt ihan kohtuuttoman suuriin mittasuhteisiin.
Mua on jo pidemmän aikaa surettanut se, ettemme osaa mieheni kanssa viettää aikaa yhdessä. Tai jos vietämme, istumme vierekkäin sohvalla tuijottamassa telkkaria. Mikäs siinä, olisihan se ihan kivaa, jos joskus olisi jotain muutakin. Emme osaa enää olla keskenämme. Vähän aikaa sitten istuimme kolmen tunnin automatkan lähes koko matkan hiljaa, kun ei vaan keksinyt mitään sanottavaa, minäkään, joka sentään olen yleensä todella kova puhumaan.
Kävimme välillä pariterapiassakin sen takia, että oppisimme elvyttämään hellyyden ja läheisyyden suhteessa, sekä avaamaan keskusteluyhteyden uudestaan. Mitään riitoja kun ei varsinaisesti ole, ollaan vaan kovasti etäännyytty rakkaudesta huolimatta.
Pari kuukautta sitten lakkasin puhumasta koko asiasta, ja yritin oppia elämään arkea miehen ehdoilla. Pääpiirteittäin tuo onkin toiminut, mutta iltaisin miehen nukahdettua en itse pysty nukkumaan, kun on niin ikävä hänen seuraansa.
Jotenkin kaikki kärjistyi perjantaina, kun saimme pitkästä aikaa lapsenvahdin, ja mahdollisuuden olla koko ilta pois kotoa. Emmem kuitenkaan edes keksineet mitään tekemistä, joten hoidettuamme pakolliset ostokset menimme kotiin, jossa vietimme loppuillan eri huoneissa. Tai no menin minä hekteksi miehen viereen tuijottamaan jotain super tylsää leffaa.
Pe-la välisenä yönä en sitten saanut nukutta juuri lainkaan, vaan itkin itkemistäni, koska koko tilanne suretti niin paljon. Lauantaina mies sai suostuteltua minut siihen, että jutellaan illalla lasten nukahdettua. Olen siis aiemmin kieltäytynyt kertomasta miehelle, miksi en saa nukuttua, ja miksi itken silloin tällöin iltaisin. TÄmän olen tehnyt siksi, että olen kokenut puhumisen hyödyttömäksi, johan saman asian takia käytiin terapiassakin, turhaan.
LAuantai ilta koitti, ja odotin koko ajan milloin mies aloittaisi keskustelun, itsellä siihen ei riittänyt rohkeutta. Ja sainkin odotella. torjuttuani miehen seksiehdotukset, ja miehen nukahdettua siirryin sohvalle, koska en vain voinut olla miehen vieressä. Tuntui liian tuskalliselta kuunnella kuinka toinen nukkuu tyytyväisenä, kun itse lopulta jo odotin, että saan vielä kerran yrittää puhumista.
Sunnuntaina, eli eilen, odotin taas, josko mies nyt haluaisi puhua, mutta ei. Seksi kiinnosti enemmän. Itselläni halut ovat kadonneet, koska kaipaisin läheisyyttä ja kosketusta muulloinkin, kuin silloin kun mies haluaa seksiä. Fyysisesti kyllä tekee mieli, ja nautin, mutta henkin puoli ei ole mukana. monen tunnin hienovaraisen lähentelyn jälkeen suostuin seksiin, vaikka osa minusta sitä ei halunnut.
Miehen nukahdettua valvoin taas ja itkin.
Tänäänkin on koko päivä mennyt ohi, lapset ovat sairastaneet, ja illalla heidän nukahdettuaam mieskin lähti nukkumaan. Sen verran saimme puhuttua, että muistutin miestä siitä, että meidänhän olisi pitänyt jutella. Kuulema minun olisi pitänyt tehdä siihen aloite.
Ja taas mä valvon, en vain pysty nukkumaan, kun tekisi mieli ulvoa täyttä kurkkua. Tuntuu, että itse liioittelen mielessäni koko tilannetta, enkä osaa tarpeeksi arvostaa elämää tälläisena, muutenhan meillä on kaikki hyvin.
Enkä mä ymmärrä, kuinka tuo mies VOI nukkua tyytyväisenä, kun tietää, että vaimo itkee ja valvoo
Mua on jo pidemmän aikaa surettanut se, ettemme osaa mieheni kanssa viettää aikaa yhdessä. Tai jos vietämme, istumme vierekkäin sohvalla tuijottamassa telkkaria. Mikäs siinä, olisihan se ihan kivaa, jos joskus olisi jotain muutakin. Emme osaa enää olla keskenämme. Vähän aikaa sitten istuimme kolmen tunnin automatkan lähes koko matkan hiljaa, kun ei vaan keksinyt mitään sanottavaa, minäkään, joka sentään olen yleensä todella kova puhumaan.
Kävimme välillä pariterapiassakin sen takia, että oppisimme elvyttämään hellyyden ja läheisyyden suhteessa, sekä avaamaan keskusteluyhteyden uudestaan. Mitään riitoja kun ei varsinaisesti ole, ollaan vaan kovasti etäännyytty rakkaudesta huolimatta.
Pari kuukautta sitten lakkasin puhumasta koko asiasta, ja yritin oppia elämään arkea miehen ehdoilla. Pääpiirteittäin tuo onkin toiminut, mutta iltaisin miehen nukahdettua en itse pysty nukkumaan, kun on niin ikävä hänen seuraansa.
Jotenkin kaikki kärjistyi perjantaina, kun saimme pitkästä aikaa lapsenvahdin, ja mahdollisuuden olla koko ilta pois kotoa. Emmem kuitenkaan edes keksineet mitään tekemistä, joten hoidettuamme pakolliset ostokset menimme kotiin, jossa vietimme loppuillan eri huoneissa. Tai no menin minä hekteksi miehen viereen tuijottamaan jotain super tylsää leffaa.
Pe-la välisenä yönä en sitten saanut nukutta juuri lainkaan, vaan itkin itkemistäni, koska koko tilanne suretti niin paljon. Lauantaina mies sai suostuteltua minut siihen, että jutellaan illalla lasten nukahdettua. Olen siis aiemmin kieltäytynyt kertomasta miehelle, miksi en saa nukuttua, ja miksi itken silloin tällöin iltaisin. TÄmän olen tehnyt siksi, että olen kokenut puhumisen hyödyttömäksi, johan saman asian takia käytiin terapiassakin, turhaan.
LAuantai ilta koitti, ja odotin koko ajan milloin mies aloittaisi keskustelun, itsellä siihen ei riittänyt rohkeutta. Ja sainkin odotella. torjuttuani miehen seksiehdotukset, ja miehen nukahdettua siirryin sohvalle, koska en vain voinut olla miehen vieressä. Tuntui liian tuskalliselta kuunnella kuinka toinen nukkuu tyytyväisenä, kun itse lopulta jo odotin, että saan vielä kerran yrittää puhumista.
Sunnuntaina, eli eilen, odotin taas, josko mies nyt haluaisi puhua, mutta ei. Seksi kiinnosti enemmän. Itselläni halut ovat kadonneet, koska kaipaisin läheisyyttä ja kosketusta muulloinkin, kuin silloin kun mies haluaa seksiä. Fyysisesti kyllä tekee mieli, ja nautin, mutta henkin puoli ei ole mukana. monen tunnin hienovaraisen lähentelyn jälkeen suostuin seksiin, vaikka osa minusta sitä ei halunnut.
Miehen nukahdettua valvoin taas ja itkin.
Tänäänkin on koko päivä mennyt ohi, lapset ovat sairastaneet, ja illalla heidän nukahdettuaam mieskin lähti nukkumaan. Sen verran saimme puhuttua, että muistutin miestä siitä, että meidänhän olisi pitänyt jutella. Kuulema minun olisi pitänyt tehdä siihen aloite.
Ja taas mä valvon, en vain pysty nukkumaan, kun tekisi mieli ulvoa täyttä kurkkua. Tuntuu, että itse liioittelen mielessäni koko tilannetta, enkä osaa tarpeeksi arvostaa elämää tälläisena, muutenhan meillä on kaikki hyvin.
Enkä mä ymmärrä, kuinka tuo mies VOI nukkua tyytyväisenä, kun tietää, että vaimo itkee ja valvoo
