Luulen että en rakasta lastani niinkuin minun pitäisi.

[mikähän minussa on vikana?]

Olemme naimisissa, lapsi syntyi toivotusti vuosi häidemme jälkeen. Halusin häntä, tai ainakin luulin haluavani.
Lapsi on nyt melkein 3-vuotias, joten en usko olevan kyseessä enää mikään synnytysmasennus. Raskaus ja synnytys meni normaalisti. Tosin jo synnytyssalissa kun vauvan näin, itkin pelkästään siitä ilosta että se oli ulkona minusta. Sen jälkeen olen hoitanut lasta erittäin tunnollisesti, mutta jotenkin vain velvollisuudentunnosta. Koska mun on pakko. Itse olen hänet halunnut, velvollisuuteni on hänet hoitaa.
Isä on alusta asti hoitanut lasta, en ole koskaan ollut yksin. Mummolat ja kummit sekä ystävät ovat olleet lapsenhoitoapuna aina tarvittaessa.
Silti mä vielä tänäkin päivänä hoidan lastani vain ikäänkuin velvollisuudesta. Luen satuja, opetan ikäänkuuluvia taitoja, en vaadi vaan kannustan. Koskaan en ole hermojani häneen menettänyt saati pahaa tehnyt, hän ei koskaan ole saanut mua edes suuttumaan. Annan iltasuukon ja puhallan pipiin. Mutta vain siksi kun tiedän että niin kuuluu tehdä.
Odotan jotenkin vain päivää 20vuoden päästä kun hän itsenäistyy. Enempää en lapsia tee, se on mulle jo ihan selvä.
En halua enää bilettää, työpaikka jo mulla on eikä lapsi mun tänhetkisiä opintojiakaan haittaa lainkaan. Ikää mulla jo 31v, joten mikään teinikään en enää ole. Joten mikähän vika minussa on, missä on mun äidinvaistot? Tunnistan ne niin että kenenkään en antaisi lastani vahingoittaa,saattaisin äityä aika pahaksi jos joku häneen kajoaisi.
Aikoinaan pidin kovasti kummilapsistani ja pidän edelleen, siksi luulin että oma olisi vielä rakkaampi. Mut...
Mikähän mua vaivaa?

 

[---]

Eikös nuo sinun maitsemasi perusasiat ole sitä rakkautta?

Se, että koet velvollisuuksia lastasi kohtaan on myös rakkautta.

 

["vieras"]

Hetkittäin mulle tulee samoja ajatuksia, mutta ennemmin tai myöhemmin minut valtaa kuitenkin suunnaton rakkaus lastani kohtaan.

 

[..]

Oletko kokeillut olla poissa kotoa esim. viikon tai muutaman päivän?? Tuleeko ikävä, kaipaus???

 

["inno"]

anna itsesi kypsyä äidiksi, ei se kaikilla tule kuin sormia napauttamalla sillä hetkellä kun lapsi on ulkona kohdusta. Anna itselles ekana oikeus ja lupa tuntea niinkuin tunnet! Vaikka kyseenalaistat rakkautesi lapseen niin uskon että sitä rakkautta silti on Ei siinä ole oikeasti mitään väärää! Ei kaikilla mene asiat oppikirjojen mukaisesti.

 

["vieras"]

Jos sua oikeesti asia haittaa, niin mene ihmeessä juttelemaan omalle terapeutille. Ei siis minnekään neuvolaan vaan ihan itseäsi varten.

Saisit jotain ulkopuolista näkökulmaa. Tuskin lapsesi asiaa nyt huomaa, mutta ikä tuo myös kyvyn aistia asioita vanhemmista ja murrosikään mennessä pistää sut tosi testiin.

 

["aloittaja"]

Oletko kokeillut olla poissa kotoa esim. viikon tai muutaman päivän?? Tuleeko ikävä, kaipaus???

Olen.
Ja ei tullut ikävä. Tiesin että lapsi oli hyvissä käsissä, joten keskityin vain omiin juttuihini. kun näin lapseni viikon jälkeen, olin helpottunut kun hän juoksi syliini. Näin että hän oli iloinen ja kunnossa. Mutta olisin aivan hyvin voinut jättää siihen hyvään paikkaan hänet seuraavaksikin viikoksi.

 

["jep"]

käy sääliks sun lastas kun sillä on tollanen robotti äitinä.

 

[rtee]

Minäkin suosittelen ammattilaisen kanssa puhumista, ulkopuolisen ja vielä ammattilaisen näkökulma asiaan voi auttaa. Minäkin kuitenkin luen tekstistäsi rakkautta, jonkun asteista rakkautta, ehkä odotuksesi siitä rakkaudesta olivat liian korkealla.

 

[Miili]

Musta toi on normaalia. Mulla on kaksi lasta ja pitkään myös haikailin äidinrakkauden perään, millaista se on. Ei kaikki mee lapsesta sekaisin ja nää maailmaa vaaleanpunaisilla laseilla. Meitä on erilaisia. Pääasia että kuitenkin pitää lapsestaan, antaa rajoja ja rakkautta ja turvallisen, iloisen kodin.