K
kerronko ikinä
Vieras
Minulla oli lapsuus jollaista en toivoisi kenellekään. Vanhemmat olivat väkivaltaisia, joivat liikaa, jättivät minut kovasti veljeni varjoon (toivoivat etten olisi ollut tyttö ja pienestä asti etenkin isäni perusteli vaikka mitä asioita sillä, että "koska olet tyttö et voi sitä ja tätä" ja hoki että minusta olisi pitänyt tulla poika). Vanhempieni takia olen sairastanut masennusta, syömishäiriötä, ja minulla on ollut aiemmin kamala kosketuksen pelko, josta monen vuoden terapian jälkeen olen päässyt vähitellen eroon, vieläkään en kuitenkaan pidä siitä jos joku yhtäkkiä koskettaa, saatan alkaa kiljumaan hysteerisenä yms, jotenkin vain vaistomaisesti pelkään että satutetaan. En edes jaksa kertoa kaikkea paskaa mitä kotona oli kun olin pieni ja tässä nuo asiat voi jostakin tuntua turhanpäiväiseltä ruikutukselta.
Miehelleni en ole pystynyt kertomaan paljoakaan lapsuudestani, olen vain sanonut että oli vaikeaa, vanhemmat löi ja joi. Paljon muutakin siinä on ollut taustalla, en vain ole voinut puhua hänelle vielä ja hän ymmärtää sen, kipeitä asioita ovat minulle.
Nyt miestä kuitenkin häiritsee se, etten aio kertoa vanhemmilleni mitään siitä, että menimme naimisiin maistraatissa, ja meille on nyt tulossa vauva parin kk:n sisällä. Vanhempani aikoinaan jaksoivat muistuttaa: "ei tarvi sitten koskaan maha pystyssä meidän luo tulla, lapsenlapsia ei tarvita, suakaan ei pitäs olla olemassa kun oot ihan vääränlainen".
Nyt kun minulla on ihminen jota rakastan ja johon luotan (nuorempana en koskaan uskaltanut lähestyä ihastuksiani, itsetunto oli ihan maassa jne enkä seurustellut kuin vasta aikuisena), vuosikausien ahdistus on alkanut vihdoin kunnolla helpottaa. Terapiat yms ovat antaneet hyvää pohjaa, mutta vasta nyt oikeasti tuntuu kuin olisi tullut joku tuuli joka puhaltaisi ne pahat asiat kauemmas.
Olen myös hyvin onnellinen tulevasta lapsestamme. Miehen vanhemmat ovat aivan ihania ja innoissaan lapsenlapsesta, heistä tulee hyvät isovanhemmat. En halua omien vanhempieni tietävän lapsistani - he ovat tehneet sen aikanaan niin hyvin selväksi etteivät moisia kaipaa. En halua elää pelossa että jos jättäisin lapseni heidän hoitoonsa, heille sanottaisiin tai tehtäisiin jotain. Kaiken sen jälkeen mitä vanhempani ovat minulle tehneet en vain koe että heillä olisi oikeutta olla tekemisissä tulevan lapseni kanssa.
Mieheni mielestä, minun kuitenkin pitäisi kertoa. Hän uskoo että vanhempien asenne voisi olla muuttunut ja he voisivat olla iloisia puolestani jne. Tätä en usko, muutin 16-vuotiaana kotoa ja vanhempani eivät sen jälkeen ole tukeneet minua lainkaan asumisessa tms, emme ole nähneet kertaakaan ja ovat soittaneet tasan kolmesti vuosien varrella (nyt olen kohta 24). Veljeltäni olen välillä kuullut vanhemmistani, ovat nykyään raitistuneet. Kuulemma kyselleet joskus veljeltäni minusta, mutta olen kieltänyt veljeä kertomasta. Tätini kautta tosin tiedän että veljeni on kuitenkin puhunut asioistani siitä huolimatta vanhemmilleni.. Ja nyt mietin, että jos hän kertoo miehestäni ja lapsestanikin? Vaikka en sitä halua.
Onko muilla ollut yhtä ikäviä tilanteita?
Miehelleni en ole pystynyt kertomaan paljoakaan lapsuudestani, olen vain sanonut että oli vaikeaa, vanhemmat löi ja joi. Paljon muutakin siinä on ollut taustalla, en vain ole voinut puhua hänelle vielä ja hän ymmärtää sen, kipeitä asioita ovat minulle.
Nyt miestä kuitenkin häiritsee se, etten aio kertoa vanhemmilleni mitään siitä, että menimme naimisiin maistraatissa, ja meille on nyt tulossa vauva parin kk:n sisällä. Vanhempani aikoinaan jaksoivat muistuttaa: "ei tarvi sitten koskaan maha pystyssä meidän luo tulla, lapsenlapsia ei tarvita, suakaan ei pitäs olla olemassa kun oot ihan vääränlainen".
Nyt kun minulla on ihminen jota rakastan ja johon luotan (nuorempana en koskaan uskaltanut lähestyä ihastuksiani, itsetunto oli ihan maassa jne enkä seurustellut kuin vasta aikuisena), vuosikausien ahdistus on alkanut vihdoin kunnolla helpottaa. Terapiat yms ovat antaneet hyvää pohjaa, mutta vasta nyt oikeasti tuntuu kuin olisi tullut joku tuuli joka puhaltaisi ne pahat asiat kauemmas.
Olen myös hyvin onnellinen tulevasta lapsestamme. Miehen vanhemmat ovat aivan ihania ja innoissaan lapsenlapsesta, heistä tulee hyvät isovanhemmat. En halua omien vanhempieni tietävän lapsistani - he ovat tehneet sen aikanaan niin hyvin selväksi etteivät moisia kaipaa. En halua elää pelossa että jos jättäisin lapseni heidän hoitoonsa, heille sanottaisiin tai tehtäisiin jotain. Kaiken sen jälkeen mitä vanhempani ovat minulle tehneet en vain koe että heillä olisi oikeutta olla tekemisissä tulevan lapseni kanssa.
Mieheni mielestä, minun kuitenkin pitäisi kertoa. Hän uskoo että vanhempien asenne voisi olla muuttunut ja he voisivat olla iloisia puolestani jne. Tätä en usko, muutin 16-vuotiaana kotoa ja vanhempani eivät sen jälkeen ole tukeneet minua lainkaan asumisessa tms, emme ole nähneet kertaakaan ja ovat soittaneet tasan kolmesti vuosien varrella (nyt olen kohta 24). Veljeltäni olen välillä kuullut vanhemmistani, ovat nykyään raitistuneet. Kuulemma kyselleet joskus veljeltäni minusta, mutta olen kieltänyt veljeä kertomasta. Tätini kautta tosin tiedän että veljeni on kuitenkin puhunut asioistani siitä huolimatta vanhemmilleni.. Ja nyt mietin, että jos hän kertoo miehestäni ja lapsestanikin? Vaikka en sitä halua.
Onko muilla ollut yhtä ikäviä tilanteita?