Vanhemmat eivät tiedä että minulla on perhe

[kerronko ikinä]

Minulla oli lapsuus jollaista en toivoisi kenellekään. Vanhemmat olivat väkivaltaisia, joivat liikaa, jättivät minut kovasti veljeni varjoon (toivoivat etten olisi ollut tyttö ja pienestä asti etenkin isäni perusteli vaikka mitä asioita sillä, että "koska olet tyttö et voi sitä ja tätä" ja hoki että minusta olisi pitänyt tulla poika). Vanhempieni takia olen sairastanut masennusta, syömishäiriötä, ja minulla on ollut aiemmin kamala kosketuksen pelko, josta monen vuoden terapian jälkeen olen päässyt vähitellen eroon, vieläkään en kuitenkaan pidä siitä jos joku yhtäkkiä koskettaa, saatan alkaa kiljumaan hysteerisenä yms, jotenkin vain vaistomaisesti pelkään että satutetaan. En edes jaksa kertoa kaikkea paskaa mitä kotona oli kun olin pieni ja tässä nuo asiat voi jostakin tuntua turhanpäiväiseltä ruikutukselta.

Miehelleni en ole pystynyt kertomaan paljoakaan lapsuudestani, olen vain sanonut että oli vaikeaa, vanhemmat löi ja joi. Paljon muutakin siinä on ollut taustalla, en vain ole voinut puhua hänelle vielä ja hän ymmärtää sen, kipeitä asioita ovat minulle.

Nyt miestä kuitenkin häiritsee se, etten aio kertoa vanhemmilleni mitään siitä, että menimme naimisiin maistraatissa, ja meille on nyt tulossa vauva parin kk:n sisällä. Vanhempani aikoinaan jaksoivat muistuttaa: "ei tarvi sitten koskaan maha pystyssä meidän luo tulla, lapsenlapsia ei tarvita, suakaan ei pitäs olla olemassa kun oot ihan vääränlainen".
Nyt kun minulla on ihminen jota rakastan ja johon luotan (nuorempana en koskaan uskaltanut lähestyä ihastuksiani, itsetunto oli ihan maassa jne enkä seurustellut kuin vasta aikuisena), vuosikausien ahdistus on alkanut vihdoin kunnolla helpottaa. Terapiat yms ovat antaneet hyvää pohjaa, mutta vasta nyt oikeasti tuntuu kuin olisi tullut joku tuuli joka puhaltaisi ne pahat asiat kauemmas.
Olen myös hyvin onnellinen tulevasta lapsestamme. Miehen vanhemmat ovat aivan ihania ja innoissaan lapsenlapsesta, heistä tulee hyvät isovanhemmat. En halua omien vanhempieni tietävän lapsistani - he ovat tehneet sen aikanaan niin hyvin selväksi etteivät moisia kaipaa. En halua elää pelossa että jos jättäisin lapseni heidän hoitoonsa, heille sanottaisiin tai tehtäisiin jotain. Kaiken sen jälkeen mitä vanhempani ovat minulle tehneet en vain koe että heillä olisi oikeutta olla tekemisissä tulevan lapseni kanssa.
Mieheni mielestä, minun kuitenkin pitäisi kertoa. Hän uskoo että vanhempien asenne voisi olla muuttunut ja he voisivat olla iloisia puolestani jne. Tätä en usko, muutin 16-vuotiaana kotoa ja vanhempani eivät sen jälkeen ole tukeneet minua lainkaan asumisessa tms, emme ole nähneet kertaakaan ja ovat soittaneet tasan kolmesti vuosien varrella (nyt olen kohta 24). Veljeltäni olen välillä kuullut vanhemmistani, ovat nykyään raitistuneet. Kuulemma kyselleet joskus veljeltäni minusta, mutta olen kieltänyt veljeä kertomasta. Tätini kautta tosin tiedän että veljeni on kuitenkin puhunut asioistani siitä huolimatta vanhemmilleni.. Ja nyt mietin, että jos hän kertoo miehestäni ja lapsestanikin? Vaikka en sitä halua.

Onko muilla ollut yhtä ikäviä tilanteita?

 

[Hyvin olet pärjännyt]

Minä en sijassasi ottaisi yhteyttä vanhempiisi, vaan antaisin sukulaisten kertoa jos haluavat tietää. Vanhempasi ottavat sinuun sitten yhteyttä, jos haluavat sovitella asioita. Kuitenkin hyvin varmasti tietävät mitä sinulle ovat sanoneet ja aiheuttaeet. Miehesi varmaan on ylpeä perheenlisäyksestä ja halusi kertoa siitä, mutta sinä tilanteesi tiedät parhaiten ja onko moiset edes jonkinlaisen isovanhemmuuden arvoisia. Sinä saat jatkossa päättää onko raitistuneet vanhempasi edes sinun anteeksiantosi arvoisia.

 

[sunniee]

no mitä sitä kertomaan? hyvin olet ilmeisesti pärjännyt ilman vanhempien hyväksyntää tähänki asti. nauti siitä tulevasta lapsesta,äläkä uhraa ajatuksia menneisiin pahoihin tapahtumiin onnea siis tulevasta perheenlisäyksestä,ja naimisiinmenon johdosta ! :flower:

 

["vieras"]

Jos vanhempasi haluavat sovintoa, ottakoot he ensimmäisen askeleen. Pärjäätte varmasti hyvin ilman heitäkin.

 

[Maira]

En kertoisi minäkään tuossa tilanteessa, itseasiassa isälleni en koskaan kertonut että menin naimisiin ja synnytin pojan, kauttarantain on sen kyllä kuullut, mutta ei ole yhteyttä ottanut joten antaa minun puolestani olla.

Jos heitä kiinnostaa oikeasti, he ottavat itse yhteyttä, muuten elä elämääsi ja nauti niistä rakkaista ihmisistä joita sinulla nyt ympärilläsi on.

 

["miel"]

Mä taas olen sillä linjalla että voisit kertoa. Vaikkapa tyyliin kirjeellä. Ei kasvotusten. Sait lopetuksen sille piinalle mikä sinulla elämässä on ollut, eikä sinun tarvitse loppuelämää miettiä pitäisikö kertoa vaiko eikö, koska jotenkin uskon että tulet sitä vielä myöhemminkin miettimään.

Anteeksi ei tarvitse antaa, eikä missään tapauksessa lapsia heille. Voit ilmoittaa senkin että et enää tämän jälkeen halua olla yhteyksissä, että olet nyt onnellinen ja aloittanut elämän uudestaa. Jos jätä asian kellumaan, se tulee sua valitettavasti myöhemmin kalvamaan. Viimeistään sitten kun vanhempasi kuolevat. Se varmasti voi sinulle olla helpotus, mutta silloinhan he eivät koskaan saa tietää että olivat niin väärässä sinun suhteen. Siinä että mollasivat sinut "elinkelvottomaksi" ja todellisuudessa löysit paljon paremman elämän kuin he ikinä.

Tiedän että kuulostaa kamalalta, mutta matonallelakaisu ei poista roskia. Tsemppiä. Ja ota miehesi vanhemmista itsellesi "adoptiovanhemmat", niin voi tehdä aikuisenakin. Itselläni ollut pahoja ongelmia oman äitini kanssa - mutta ihana anoppi on näyttänyt minulle että on olemassa äitejä jotka hyväksyy lapsensa sellaisena kuin he ovat, hän on juuri sellainen ja minkäkin olen hänen siipien suojaan mahtunut. Siellä olen lopullisesti kasutunut taas ehjäksi ja kyennyt siten menemään ylitse oman äitini tuottamasta tuskasta. Olen nousut katkeruuden ja vihan yläpuolelle - ja se on ihana tunne. Enää äitini ei kykene sanoin loukaamaan koska ole vahvempi.

 

["viiraska"]

Ei vanhempien tieto lapsenlapsista tarkoita automaattisesti sitä että olette tekemisissä, puhumattakaan siitä että he saisivat hoitaa lasta. Sinä totta kai jätät lapsesi ainoastaan luottamallesi henkilölle.

Mielestäni sinun pitäisi myös kuunnella miestäsi. Hän voi nähdä asian jotenkin paremmin ulkopuolelta. Hän voi nähdä että kertominen (vaikka sitten tosiaan sukulaisten kautta tai kirjeellä) on sinulle hyväksi. Hän voi myös haluta sitä teidän nuoren perheenne normaaliuden tähden, tai saattaakseen lapsuutesi perhettä askeleen normaalimpaan suuntaan.

Mielestäni myöskään vanhempien reaktiosta ei pidä olla liian varma. Vanheneminen pehmentää monia.

 

[TL]

En kertoisi! Jos miehesi ei ymmärrä, niin kerro hänelle kaikkein kauheimmat asiat mitä vanhempasi ovat sinulle tehneet ja sanoneet. Hän voi sitten miettiä haluaisiko omaa lastaan altistaa moiselle missään muodossa.

 

["Pomm"]

Jos kertoisit MIEHELLE kaiken mitä olet joutunut kokemaan. Hän varmaan ymmärtää miksi et halua kertoa vanhemmillesi. Sinulla on nyt mies ja perhe joka rakastaa sinua. Kerro että olet onnellisempi näin...

Jättäisin vanhempasi omaan arvoon, keskity siihen mikä on lähelläsi ja tekee sinusta onnellisen.

 

["xyz"]

En kertoisi. Kuulevat jos kuulevat muuta kautta. Ja yhteyttä ottavat jos ottavat. En ottaisi riskiä ihan senkään takia, että kertominen voi herättää sinussa itsessäsi toiveita ja tiedän kokemuksesta että se piru vie satuttaa kun antaa ihmiselle mahdollisuuden uudestaan ja uudestaan eikä hän ole sen arvoinen.

Miehesi jos jää asiasta jankkaamaan niin kerro kokemuksistasi suoraan mitään kiertelemättä. Ei itseään tarvi kiusata ihmisillä jotka ovat huonosti kohdelleet. Nauti elämästäsi, miehestä, vauvasta ja mukavista appivanhemmista (ja ilmeisesti myös veljestä?)! Näillä pääsee jo pitkälle.

 

[voima]

En kertoisi! Jos miehesi ei ymmärrä, niin kerro hänelle kaikkein kauheimmat asiat mitä vanhempasi ovat sinulle tehneet ja sanoneet. Hän voi sitten miettiä haluaisiko omaa lastaan altistaa moiselle missään muodossa.

Ei se kertominen lapsenlapsesta kai aiheuta uhkaa sille lapselle. Se että jättää kertomatta ei pelasta siltä etteikö nuo isovanhemmat joskus kuitenkin voisi ottaa yhteyttä. Voivat hyvinkin ottaa.

Siksi jo lapsen edun vuoksi olisi hyvä että ap pistäisi lopullisen pisteen asiolle. Kirje olisi minusta hyvä jossa ap kertoisi löytäneensä onnen ja että hänellä on nyt oma perhe. Lopussa hän voisi vain mainita sen että he tahtovat elää rauhassa, että hän ei halua eikä kykene unohtamaan lapsuuden kauhujaan.

Se että kieltää ongelman ei poista sitä. Ainoa tapa mielen rauhan löytämiseen on selvä "closer", jossa ap voi kertoa jatkaneensa elämää. Näin ap nousee koston ja kaunan yläpuolelle ja sieltä löytyy se todellinen rauha. "Ähäkutti-empäs kerro"- ajatusmaailma on äärimmäisen raskas taakka kantaa - Ne epäröivät tunteet siitä pitäisikö vai eikö pitäisi kertoa palaavat kyllä uudestaa ja uudestaan.

Ja tuota mässäilyä omilla kauheuksille, siis sille miehelle, en oikeastaan ymmärrä. Musta oikeasti tuntuu että AP mies näkee asien selvemmin, juurikin kun tulee ehjästä perheestä. Eihän hän ole vaatinut yhteyden pito, vaan vain ilmoitusta. Toivoen että se sulkee ap portit menneisyyteen ja antaa heille mahdollisuuden luoda uusi alku ja ihan oma ihana elämä.

 

[dfdf]

Sinulla ei ole mitään velvollisuutta tehdä aloitetta tai kirjoittaa kirjettä. Minä en ainakaan kertoisi yhtään mitään. Jos vanhempasi haluavat sovintoa, niin heidän tehtävänsä on tehdä aloite ja pyytää sinulta anteeksi ja käytöksellään osoittaa, että ovat muuttuneet. En kyllä jaksa uskoa, että tuollainen piintynyt sovinistinen käytös muuttuu.

Eläkeikää lähestyvän työtoverini äiti kuoli juuri ja viimeiseen asti hän jaksoi kehua veljeä ilman mitään syytä, kun taas tätä siskoa vain vähäteltiin, vaikka hän huolehti äidistään. Kiittämättömyys on maailman palkka. Mielensä siinä vain pahoittaa. Joskun on todellakin parempi vain unohtaa ja jatkaa elämässään eteenpäin. Ihan kuten sinäkin olet tehnyt. Tietysti voisit harkita, että kertoisin miehellesi kaiken, mitä olet joutunut kokemaan, niin hän saattaisi ymmärtää sinua paremmin.

 

["jenna"]

Mun elämäni ainakin rauhoittui siitä kun tein selvän lopetuksen isän ja minun väliseen suhteeseen. Isäni on alkoholisti ja sen lieveilmiöistä olen saannut tutaa elämässä. Välillä yritin unohtaa, sivuuttaa... mutta aina se palasi jostain. Esimerkiksi kun valmistuin koulusta, väkisinkin tuli pohdittua kutsunko isän vai en, vaikka en hänestä vuoteen ollut kuullukaan

Sitten päätin että asialle on tehtävä loppu. Menin isäni luokse (on raitistunut, tai oli ainakin sillä hetkellä "tauolla" ryyppäämisestä). Kerroin hänelle että jaksa enää miettiä häntä osana elämääni. Kerroin että oli tehnyt ratkaisun ja päättänyt että "minulla ei ole enää isää". Että en tule häntä enää kutsumaan juhliini eikä hän saa ottaa yhteyttä minuun. Isäni itki, tekihän se pahaa. Mutta sanoin hänelle että minun on tämä tehtävä jotta itse pelastun. Ja jos hän haluaa elämässään jotain oikein tehdä, niin se teko on se että antaa minut jatkaa omaa elämääni eikä enää ota yhteyttä.

Ja tuon hyvän teon isäni on tehnyt. Me olemme eronneet, lopullisesti. Toki isä käy aina välillä mielessä, mutta enää ei tarvitse pähkäillä mikä on oikein ja mikä väärin. Toivon hänelle parempaa elämää siellä jossain missä hän on...

 

["vieras"]

Ei se kertominen lapsenlapsesta kai aiheuta uhkaa sille lapselle. Se että jättää kertomatta ei pelasta siltä etteikö nuo isovanhemmat joskus kuitenkin voisi ottaa yhteyttä. Voivat hyvinkin ottaa.

Siksi jo lapsen edun vuoksi olisi hyvä että ap pistäisi lopullisen pisteen asiolle. Kirje olisi minusta hyvä jossa ap kertoisi löytäneensä onnen ja että hänellä on nyt oma perhe. Lopussa hän voisi vain mainita sen että he tahtovat elää rauhassa, että hän ei halua eikä kykene unohtamaan lapsuuden kauhujaan.

Se että kieltää ongelman ei poista sitä. Ainoa tapa mielen rauhan löytämiseen on selvä "closer", jossa ap voi kertoa jatkaneensa elämää. Näin ap nousee koston ja kaunan yläpuolelle ja sieltä löytyy se todellinen rauha. "Ähäkutti-empäs kerro"- ajatusmaailma on äärimmäisen raskas taakka kantaa - Ne epäröivät tunteet siitä pitäisikö vai eikö pitäisi kertoa palaavat kyllä uudestaa ja uudestaan.

Ja tuota mässäilyä omilla kauheuksille, siis sille miehelle, en oikeastaan ymmärrä. Musta oikeasti tuntuu että AP mies näkee asien selvemmin, juurikin kun tulee ehjästä perheestä. Eihän hän ole vaatinut yhteyden pito, vaan vain ilmoitusta. Toivoen että se sulkee ap portit menneisyyteen ja antaa heille mahdollisuuden luoda uusi alku ja ihan oma ihana elämä.

Peesaan tätä.

 

[kerro ja tee loppu]

Kuten useampikin täällä kirjoittaa, nyt sinulla on oiva hetki elämässä tehdä lopullinen pesäero vanhempiisi. Kerrot vaan heille että tästä lähtien sinulla on oma perhe ja että vanhemmillasi ei ole enää asiaa elämääsi. Ei sinun eikä tulevan lapsesi. Älä odota vastausta, älää herät mitään toiveita paremmasta, vaan lyö kylmän rauhallisesti ovet menneeseen kiinni. Näinhän tavallaan olet jo tehnyt, mutta vanhempasi tuskin sitä ihan tajuavat kun asia menee kiertoteitse.

Kun kerrot omasta perheestä saat itsellesikin rauhan ja samalla voit lopettaa vanhempien miettimisen. Selvä ja suora linjanveto on parempi kuin "katoaminen". Meinaan ne vanhemmat voi joskus tulla kolkuttelemaan ovia. Mutta kun olet kertonut että he eivät ole tervetulleita sinun elämääsi enää koskaan, saatte todennäköisemmin elää loppuelämänne rauhassa. Rakennat uuden perheen miehesi ja hänen vanhempien kanssa ja toki veljesi siihen kuuluu. Voit veljellesikin kertoa että sinä et halua kuulla enää halaistua sanaa vanhemmistanne ja toivoa häneltä että hän kunnioittaa päätöstäsi.

 

[toopee]

Sanoisin omalta kokemuksen pohjalta, että lapsuuden aikaiset kovat kokemukset eivät välttämättä kaipaa minkäänlaista sovinnontekoa vanhempien kanssa. Voit olla onnellinen ja käsitellä asiat itsesi kanssa niin, etteivät ne palaa sinua vaivaamaan niin kuin jotkut kirjoittajat ajattelevat. Itse olen joutunut katkaisemaan välit ainoaan verisukulaiseen suojellakseni itseäni. Olen käsitellyt asian terapiassa. Omiin kokemuksiini pohjautuen: jätä vanha elämäsi taakse, käsittele se miehesi ja hyvän terapeutin kanssa, nauti tulevaisuudesta. Tiedän, että ihminen johon olen katkaissut välit tietää perheestäni muiden sukulaisten kautta ja ei se ei haittaa minua mitenkään. Kuuntele itseäsi, jos joku asia tuntuu sinusta pahalta, älä tee sitä. Olet ihan tarpeeksi saanut kestää ikäviä asioita ja selviytynyt hienosti ja et ole tilivelvollinen lapsuuden perheellesi.

 

["vieras"]

Minusta sinun ei tarvitsi ottaa vanhempiisi yhteyttä jos et halua, mutta minusta sinun kyllä kannattaisi kertoa miehellesi kokemuksistasi. Kokemuksesi vaikuttavat joka tapauksessa suhtautumiseesi omaan lapseesi ja minusta olisi hyvä että tämä asia on tiedossa myös miehelläsi etukäteen jolloin hän osaa suhtautua paremmin.

 

[Huspati Huta]

Ap:n vanhemmat luultavasti tietävät kyllä ap:n perhetilanteesta, onhan velikin kertonut jotain ja muut sukulaiset luultavasti lisää.

 

[Hmh]

Kyllä suosittelen ehdottomasti kertomaan vanhemmillesi, eihän se tarkoita että tekemisissä pitäisi olla.

 

[Ihailtavaa]

Olet ihailtavan vahva ihminen! Harvat olisi selvinneet niinkuin sinä! En minäkään kertoisi vanhemmille mitään, siinä kuulkoot muualta jos kuulevat. Pysyisin kaukana heistä edelleen, vaikka kuinka elämä jo olis parempaan päin, niin tiedätkö, yksi katse, paha sana voivat viedä taas mennessään.

Onnistuisiko, jos hieman enemmän kertoisit vanhemmistasi miehellesi, antaisit lukea vaikka tämän tekstin minkä kirjoitit? Tai kirjoita itse miehellesi kirje, jos puhua et halua. Varmasti ymmärtäisi sitten paremmin, miksi haluat pysyä heistä erossa.

Kaikkea hyvää ja onnellista loppuodotusta ja tulevaa vauvaarkea sinulle =)

 

[Epa_88]

En tosiaankaan ottaisi yhteyttä hirviövanhempiin, suku on pahin ja suvussa ei mikään pysy salassa. Kyllä he asian jostain kuulevat so what! Anna muiden louskuttaa, nauttikaa miehesi kanssa "viimeisistä" hetkistä ennen vauvan tuloa ja unohtakaa kaikki muut.

Onnea tulevaan koitokseen!

 

[bud]

[QUOTE="Pomm";23383572]Jos kertoisit MIEHELLE kaiken mitä olet joutunut kokemaan. Hän varmaan ymmärtää miksi et halua kertoa vanhemmillesi. Sinulla on nyt mies ja perhe joka rakastaa sinua. Kerro että olet onnellisempi näin...

Jättäisin vanhempasi omaan arvoon, keskity siihen mikä on lähelläsi ja tekee sinusta onnellisen.[/QUOTE]

Peesi!!

 

["vieras"]

Myöhemmin voi kertoa, mutta raskausaikana ja synnytyksen jälkeen voi muutenkin olla niin herkkänä, ettei siihen tilanteeseen varmaan kaipaa lisärasitteita ja harmeja. Mieti asia uudestaan sitten, kun on tasaisempi hetki elämässä.

 

["kuk"]

Joissakin tilanteissa voi olla parasta, että yhteydet on katkaistu kokonaan. Näin ainakin sellaisissa tapauksissa, joissa lapsi on kokenut todella julman lapsuuden. Jos tämä aikuiseksi kasvanut lapsi yrittää sitten eheyttää itseään, mutta koko ajan vanhemmat edelleen sabotoivat hänen terveeksi kasvamistaan on yhteyksien katkaiseminen välttämätöntä. Jos lapsi joutuu uudelleen ja uudelleen pettymään vanhempiinsa, jotka herättävät toivon terveemmästä suhteesta vain "lyödäkseen" lapsen jälleen maahan, ei suhdetta kannatta ylläpitää vaan keskittää energia ja voimavarat muihin asioihin.

Raskaus ja vauva-aika on todella herkkää aikaa, jolloin tunteet nousevat pintaan lähes kaikilla. Jos on vaarana, että vanhemmat vain lisäävät kuormaa, ei yhteyttä kannata pitää vaan säästää itsensä jatkuvilta pettymyksiltä.

Vanhemmat voivat kuulla muuta kautta perheestäsi, mutta sinun ei tarvitse kertoa, jos et halua. Vanhemmat voivat ottaa yhteyttä, mutta edelleen sinä päätät haluatko pitää yhteyttä. Sinä tiedät parhaiten minkälainen lapsuutesi on ollut ja olisivatko vanhemmat nyt sinulle voimavara vai taakka.

Paljon voimia mitä ikinä päätätkin! Olet vahva ja rohkea ihminen! Onnea elämääsi!

 

[Kaiutin]

Ap:n vanhemmat luultavasti tietävät kyllä ap:n perhetilanteesta, onhan velikin kertonut jotain ja muut sukulaiset luultavasti lisää.

Näin minäkin ajattelisin. Itse pitäisin kuitenkin tärkeimpänä nyt sitä, että kertoisit kaikki asiat miehellesi, joka varmasti haluaisi ymmärtää. Näin sinulla on tuki, mikäli joku asia menee pieleen. Vanhempasi eivät pääse teidän väliinne, ja kun sinun ja miehesi rintama on vahva, kestätte perheenä mitä vain. Lisäksi kun olet kertonut miehellesi rehellisesti tilanteesta ja siihen liittyvistä tunteistasi, miehesi on helpompi tukea sinua päätöksissäsi ja ymmärtää myös se, jos et halua olla yhteydessä vanhempiisi.