Toggle sidebar

jos lapsi on tavallinen lapsi, miksi nykyisin kaikesta vedetään kamalat johtopäätökset?

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja ev
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
Vastaa
E

ev

Vieras
jos lapsi on hankala, haluaa pitää oman salaisuuden, ei tottele joka sanaa minkä vanhemmat sanoo jne. niin tää lapsi tuomitaan.....

siis missä on se entisajan ymmärrys että lapset on lapsia ja teinit teinejä. lapset koittelee rajojaan ja teinit aikuisuutta.

nykyisin ´vaan tuntuu että jos teini tulee humalassa kotiin niin ei muuta ku sossujen käsiin ja tää teini on jo leimattu... siis häh? eihän aikuisetkaan ole ennalta-arvattavia. miksi lapset olisi? tai teinit? miksi kaikkien pitäisi mennä samoja polkuja pitkin?

jollain on rankka teini-ikä, rankka lapsuus koetellessa rajoja, toisella taas helppo... samanlailla molemmista voi silti tulla ihan ok aikuisia.
 
No sanos muuta. Teinit ovat aina olleet teinejä, joku kerta se kullanmuru vaan tulee känässä kotiin ja kaula fritsujen peitossa. Samoin ihmetyttää uhmaikäisten kauhistelu. Mun tyttöni on aika vilkas ja päiväkodissa ovat aika purjeessa hänen kanssaan. Perheneuvolaan tai kasvatusneuvolaan jo ehdoteltiin yhteydenottoa. Ottakoon itse vaan, lapseni luonne ei johdu kasvatuksesta, on ollut tuollainen vilpertti jo muutaman viikon ikäisestä. Mitähän seuraavaksi, alkavat päiväkodissa varmaan kehitellä jotain ADHD-diagnoosia.
 
Miten pitkälle tuon lapset on lapsia - jutun voi sitten viedä, ja missä tilanteissa? Mä en tosin ymmärrä tätä älytöntä diagnoosipakkoa hankalille lapsille, enemmin tekisi mieli tarkastella vähän heidän vanhempiaan.
 
Alkuperäinen kirjoittaja xbbx:
Mun tyttöni on aika vilkas ja päiväkodissa ovat aika purjeessa hänen kanssaan. Perheneuvolaan tai kasvatusneuvolaan jo ehdoteltiin yhteydenottoa. Ottakoon itse vaan, lapseni luonne ei johdu kasvatuksesta, on ollut tuollainen vilpertti jo muutaman viikon ikäisestä. Mitähän seuraavaksi, alkavat päiväkodissa varmaan kehitellä jotain ADHD-diagnoosia.
Click to expand...

Mitäs vikaa siinä on jos lapsesi saa asianmukaisen diagnoosin ja sitten asianmukaista suhtautumista ongelmaan? Kaikkein pahimpia ovat vanhemmat jotka eivät itse myönnä lapsen sairauksia.
 
Entäs se harrastamattomuus, se tuntuu olevan myös ongelma. Meillä viisivuotias harrastaa vanhempien kanssa ulkoilua, retkeilyä, marjanpoimintaa, uimista jne. mutta ei mitää ulkopuolista. Ja sitä aina kauhistellaan. Ei hän tule harrastamaankaan, ennen kuin itse todella haluaa. Mielestäni harrastukset ovat useimmiten vanhempien keksimiä.
 
Alkuperäinen kirjoittaja NO?:
Siinä tapauksessa onkin aiheellista tarkastella vanhempia, jos he kieltävät kaiken tutkimisen ja hoidon.
Click to expand...

En usko, että jokainen vilkas tai jopa ylivilkas lapsi tarvtsee tutkimuksia ja hoitoja. Sääntöjä, kuria ja välittämistä kyllä. Mutta se diagnoosi on monelle vanhemmalle vain syy nostaa kädet pystyyn ja sanoa että ei voi mitään, sellainen se vain on. Ja kaikki kärsii, myös se ADHD.
 
[QUOTE="Vieras";23663666]Entäs se harrastamattomuus, se tuntuu olevan myös ongelma. Meillä viisivuotias harrastaa vanhempien kanssa ulkoilua, retkeilyä, marjanpoimintaa, uimista jne. mutta ei mitää ulkopuolista. Ja sitä aina kauhistellaan. Ei hän tule harrastamaankaan, ennen kuin itse todella haluaa. Mielestäni harrastukset ovat useimmiten vanhempien keksimiä.[/QUOTE]

Tuo on niin outo...päiväkodissa voidaan sanoa, että lapsi tarvitsee jonkun harrastuksen ja koulussa taas pyydetään, että ei....että keskittyisi paremmin kouluun. Mulla on ollut tärkeää, että lapset voivat itse pyytää ja hakeutua niihin harrastuksiin joihin haluavat, Eli en pidä kiirettä sen asian kanssa.
 
Alkuperäinen kirjoittaja Phoebsi:
En usko, että jokainen vilkas tai jopa ylivilkas lapsi tarvtsee tutkimuksia ja hoitoja. Sääntöjä, kuria ja välittämistä kyllä. Mutta se diagnoosi on monelle vanhemmalle vain syy nostaa kädet pystyyn ja sanoa että ei voi mitään, sellainen se vain on. Ja kaikki kärsii, myös se ADHD.
Click to expand...

Kyllä useimmin käy niin että vanhemmilla ei ilman paneutumista ole oikeita keinoja ylivilkkaan lapsen käsittelyssä. Ei diagnoosin jälkeen pidä nostaa käsiä pystyyn, vaan tehdä kaikkensa että lapsella olisi helpompaa. Diagnoosistahan helpottuminen alkaa, kun lapsi voi saada pienemmän hoitoryhmän tai avustajan!

Jos lapsen hoitajat ovat sitä mieltä, että olisi aiheellista tutkia, niin se on jo aika perusteltu ja punnittu asia, jota ei saa sivuuttaa. Hoitajat ovat nähneet lapsen ongelmat ja ryhmään sopeutumattomuuden, ja siitähän vanhemmilla ei ole edes kokemusta. Joten kannattaa uskoa.
 
" jos lapsi on hankala, haluaa pitää oman salaisuuden, ei tottele joka sanaa minkä vanhemmat sanoo jne. niin tää lapsi tuomitaan....."

Tuskin kukaan tuomitsee lasta joka on joskus hankala eikä usko. Sellaisia kaikki lapset on joskus. Asia erikseen on lapset jotka on kaikessa aina hankalia, eivät usko mitään ja irvistelee vaan päin naamaa. Ja yleensä silloin (mielessäni) syytän vanhempia jotka ei rajoja ole osanneet laittaa. Erityislapset asia erikseen.

" siis missä on se entisajan ymmärrys että lapset on lapsia ja teinit teinejä. lapset koittelee rajojaan ja teinit aikuisuutta.

nykyisin ´vaan tuntuu että jos teini tulee humalassa kotiin niin ei muuta ku sossujen käsiin ja tää teini on jo leimattu... siis häh? eihän aikuisetkaan ole ennalta-arvattavia. miksi lapset olisi? tai teinit? miksi kaikkien pitäisi mennä samoja polkuja pitkin?

jollain on rankka teini-ikä, rankka lapsuus koetellessa rajoja, toisella taas helppo... samanlailla molemmista voi silti tulla ihan ok aikuisia. "

Tallellaan minusta. Miten on sinun mielestä leimattu ja heti viedään sossujen käsiin? Aika harva tapaus johtaa siihen.

Lapset kiukuttelee ja kokeilee rajojaan. Se on ihan normaalia. Ja yhtä normaalia on aikuiselta vastata siihen, laittamalla niitä rajoja vastustuksesta huolimatta.

Teinit kokeilee tupakkaa ja viinaa. Melko normaalia. Ja normaalia on aikuiselta reagoida siihen laittamalla rajat. Aikuinen on kumminkin vastuussa sen nuoren hyvinvoinnista ja aikuisen tehtävänä on huolehtia siitä että teini on turvassa ja kunnossa.

Se että joku lapsi tai teini kapinoi enemmän ja käy läpi "raskaamman vaiheen", ei tarkoita etteikö esim. ryypiskelyyn alaikäisenä tulisi puuttua vakavasti.
 
Alkuperäinen kirjoittaja NO?:
Kyllä useimmin käy niin että vanhemmilla ei ilman paneutumista ole oikeita keinoja ylivilkkaan lapsen käsittelyssä. Ei diagnoosin jälkeen pidä nostaa käsiä pystyyn, vaan tehdä kaikkensa että lapsella olisi helpompaa. Diagnoosistahan helpottuminen alkaa, kun lapsi voi saada pienemmän hoitoryhmän tai avustajan!

Jos lapsen hoitajat ovat sitä mieltä, että olisi aiheellista tutkia, niin se on jo aika perusteltu ja punnittu asia, jota ei saa sivuuttaa. Hoitajat ovat nähneet lapsen ongelmat ja ryhmään sopeutumattomuuden, ja siitähän vanhemmilla ei ole edes kokemusta. Joten kannattaa uskoa.
Click to expand...

Itsekin kahden erityislapsen äitinä näkisin että se diagnoosi nimenomaan auttaa löytämään niitä toimivampia keinoja erityistarpeisen lapsen kasvatukseen, silloin kun ne normaalit säännöt, kuri ja välittäminen ei tuota tulosta.

Eikä niitä diagnooseja kuitenkaan jaella ihan noin vain jokaiselle normilapselle joka tuodaan tutkimuksiin. Eli ne tutkimukset voivat myös olla keino millä voidaan sulkea pois kodin tai päiväkodin turhia huolia.

Ne vanhemmat jotka sitten käyttävät sitä diagnoosia syynä nostaa kädet pystyyn kun "Pekalle nyt ei voi mitään kun se on adhd", mahtaisivatko he ilman tuota diagnoosia sitten kasvattaa lastaan yhtään sen enempää vai olisiko Pekka sitten muuten vaan villi ja mahdoton lapsi...?

Toki päiväkodin henkilökunnastakin löytyy hysteerikkoja ja diagnooseja rakastavaa väkeä, eli maalaisjärkeä ja sitä omaa takapuolituntumaakin kannattaa käyttää. Mutta sekään asenne että meidän perheen lapsissa ei kyllä ole mitää vikaa, ei sekään ole kovin rakentava jos ongelmia oikeasti löytyy.
 
Alkuperäinen kirjoittaja NO?:
Mitäs vikaa siinä on jos lapsesi saa asianmukaisen diagnoosin ja sitten asianmukaista suhtautumista ongelmaan? Kaikkein pahimpia ovat vanhemmat jotka eivät itse myönnä lapsen sairauksia.
Click to expand...

Siksi että lapsessani ei ole mitään vikaa, eikä häntä sen takia diagnosoida. Hän ei ole siis mikään höyrypäinen riehuja, väkivaltainen tai muiden kiusaaja. Hän on vilkas, omapäinen ja vauhdikas. Päiväkodissa hän ei halua aina totella hoitajia, ja ymmärrän toki että he ovat turhautuneita. Itse pärjään kyllä lapseni kanssa, mutta minä kasvatankin hänestä ihmistä omana itsenään, en nukkea joka aina uskoo kyselemättä. Tunnen lapseni, tiedän mikä häneen tehoaa. Ja tiedoksi sinulle, että lapseni on uhmaiässä, joten minkäänlaisten diagnoosien tekeminen ei muutenkaan tule kysymykseen.
 
Alkuperäinen kirjoittaja xbbx:
Siksi että lapsessani ei ole mitään vikaa, eikä häntä sen takia diagnosoida. Hän ei ole siis mikään höyrypäinen riehuja, väkivaltainen tai muiden kiusaaja. Hän on vilkas, omapäinen ja vauhdikas. Päiväkodissa hän ei halua aina totella hoitajia, ja ymmärrän toki että he ovat turhautuneita. Itse pärjään kyllä lapseni kanssa, mutta minä kasvatankin hänestä ihmistä omana itsenään, en nukkea joka aina uskoo kyselemättä. Tunnen lapseni, tiedän mikä häneen tehoaa. Ja tiedoksi sinulle, että lapseni on uhmaiässä, joten minkäänlaisten diagnoosien tekeminen ei muutenkaan tule kysymykseen.
Click to expand...

Keskittymiskyvyttömyys on oire, johon päiväkodissa osataan kiinnittää huomiota enemmän kuin kodeissa. Ja kodissa ehditään käsitellä lasta hankaline piirteineen. Päiväkodissa pitäisi olla ominaisuuksia, joilla sopeudutaan isoon ryhmään. Btw. nykyään lapsilla sanotaan olevan uhmäikä kaksivuotiaana, kolmevuotiaana, neljävuotiaana, viisivuotiaana jne. (eli kaikki selitetään sillä) En siis siitä osaa päätellä minkä ikäinen lapsi on.
 
Alkuperäinen kirjoittaja NO?:
Keskittymiskyvyttömyys on oire, johon päiväkodissa osataan kiinnittää huomiota enemmän kuin kodeissa. Ja kodissa ehditään käsitellä lasta hankaline piirteineen. Päiväkodissa pitäisi olla ominaisuuksia, joilla sopeudutaan isoon ryhmään. Btw. nykyään lapsilla sanotaan olevan uhmäikä kaksivuotiaana, kolmevuotiaana, neljävuotiaana, viisivuotiaana jne. (eli kaikki selitetään sillä) En siis siitä osaa päätellä minkä ikäinen lapsi on.
Click to expand...

no ei kaikilla aikuisillakaan ole keskittymiskykyä tiettyihin asioihin. aikuisilla hyväksytään erilaisuus paljon helpommin kuin lapsilla. en ymmärrä että lasten pitäisi ola jotain robotteja jotka käyttäytyy tietyllä tapaa tietyssä tilanteessa.

me aikuiset vaan osaamme piilottaa esim. ahdituksemme sosiaalisissa tilanteissa taikka purra hammasta hankalassa tilanteessa. lapsi ei sitä välttämättä osaa ja jos näin on, hänet leimataan hyvin herkästi vaikeaksi, huonosti kasvatetuksi tai että sillä on joku adhd tmv johon on siis aivan PAKKO saada joku helevetin diagnoosi. lapsilla persoonia vähemmän hyväksytään.
 
Olen samaa mieltä, että lasten persoonallisuus leimataan usein "erilaisuudeksi". Ainaki leikki-ikäisissä..Aikuinen taas saa usein kehuja jostain erityitaidosta tms. Esim. jos lapsella menee muuten hyvin, ei kiusaa ei lyö, mutta ei halua satuja kuunnella niin kas se on äkkiä häirikkö. Kukaan ei vaan muista, etää lapselle on luettu hyvin vähän.( Kyllä ilman sadutustakin lapsi kehittyy). Ja kukaan ei enää muista mitkä ovat lapsen taustat, kun ei ole kasvanut ydinperheessä...sekin vaikuttaa persoonaan. Ja sitten sille lapselle on saatava joku diagnoosi...Nykyaika sucks!
 
Missä menee normaalin raja?

Milloin diagnoosien etsiminen on nimenomaan sitä, diagnoosin etsimistä, ja milloin se taas on lapsen omaksi parhaaksi & tutkimusten estäminen on vanhempien sokeutta totuudelle?

Siinäpä pari vaikeaa kysymystä.

Mun poikaani on tutkittu kaksivuotiaasta asti "turhaan". "Turhaan" siksi, ettei mitään ole löytynyt, hänellä ei ole diagnooseja. Mutta minusta se ei ole turhaa; onpahan ainakin poissuljettu mahdolliset vaikeudet, ja JOS jotain olisi niin mielummin haluan että ne huomataan päiväkoti-iässä kuin vasta koulussa.
Poika alkoi puhumaan myöhään, ja sen seurauksena käymme edelleen kerran vuodessa neurologin & puheterapeutin arviossa. Poika tykkää käydä ko. paikoissa, minäkään en niitä raskaaksi koe, mitään haittaa niistä ei ole ollut jos ei juuri hyötyäkään, joten miksi ihmeessä vastustelisin? Meillä ei ole pojan kanssa minkäänlaisia ongelmia, ei myöskään päiväkodilla ole, mutta silti vien poitsun mielelläni taas toukokuussa arvioitavaksi.

Minua ihmetyttää se, että jos päiväkoti (jolla on vuosikausien kokemus lasten kanssa olemisesta & aika vahva käsitys siitä mikä missäkin ikäluokassa on ns. normaalia ja mikä ei) huolestuu jostain lapsen piirteestä, niin miksi tarkemmat tutkimukset ovat niin usealle vanhemmalle ehdoton EI?
 
Alkuperäinen kirjoittaja ev:
no ei kaikilla aikuisillakaan ole keskittymiskykyä tiettyihin asioihin. aikuisilla hyväksytään erilaisuus paljon helpommin kuin lapsilla. en ymmärrä että lasten pitäisi ola jotain robotteja jotka käyttäytyy tietyllä tapaa tietyssä tilanteessa.

me aikuiset vaan osaamme piilottaa esim. ahdituksemme sosiaalisissa tilanteissa taikka purra hammasta hankalassa tilanteessa. lapsi ei sitä välttämättä osaa ja jos näin on, hänet leimataan hyvin herkästi vaikeaksi, huonosti kasvatetuksi tai että sillä on joku adhd tmv johon on siis aivan PAKKO saada joku helevetin diagnoosi. lapsilla persoonia vähemmän hyväksytään.
Click to expand...

No niin, tuntuu vaan hoitajia ottavan päähän, etteivät pystykään tunkemaan koko päiväkotiryhmää samaan muottiin. Joten tunkekoon hanuriinsa diagnoosinsa. Lapseni on läpäissyt loistavasti kaikki neuvolan testit ja keskittyy askarteluun, elokuviin ja kirjan lukemiseen yleensä hyvin. Väsyneenä tahtoo mennä hulinaksi, mutta on tuskin ainoa sitä lajia.
 
Vaikka lapsi olisikin kotona ihan hyvin keskittyvä, niin se ei tarkoita sitä että hän osaisi keskittyä myös ryhmässä, toimia toisten lasten kanssa, jne.

Ja neuvolassa käydään kerran vuodessa, siellä terkkari ei saa kovin hyvää kokonaiskuvaa lapsesta. Esimerkiksi ryhmätilanteet ja siirtymätilanteet, ruokailu, sen sellainen jää kokonaan näkemättä neuvolassa.

Eli jos päiväkoti huolestuu, niin ei kannata ainakaan minusta tuudittautua siihen että kivasti sillä kotona ja neuvolassakin menee. Päiväkodissa nähdään lapsesta eri puolia mitä ko. paikoissa. Ja jos koulukypsyyttäkin ajattelee, niin nimenomaan ryhmässä toimiminen, oman vuoron odottaminen, siirtymätilanteet ja sen sellaiset on niitä tärkeitä taitoja.
 
Alkuperäinen kirjoittaja Anatolia:
Missä menee normaalin raja?

Milloin diagnoosien etsiminen on nimenomaan sitä, diagnoosin etsimistä, ja milloin se taas on lapsen omaksi parhaaksi & tutkimusten estäminen on vanhempien sokeutta totuudelle?

Siinäpä pari vaikeaa kysymystä.

Mun poikaani on tutkittu kaksivuotiaasta asti "turhaan". "Turhaan" siksi, ettei mitään ole löytynyt, hänellä ei ole diagnooseja. Mutta minusta se ei ole turhaa; onpahan ainakin poissuljettu mahdolliset vaikeudet, ja JOS jotain olisi niin mielummin haluan että ne huomataan päiväkoti-iässä kuin vasta koulussa.
Poika alkoi puhumaan myöhään, ja sen seurauksena käymme edelleen kerran vuodessa neurologin & puheterapeutin arviossa. Poika tykkää käydä ko. paikoissa, minäkään en niitä raskaaksi koe, mitään haittaa niistä ei ole ollut jos ei juuri hyötyäkään, joten miksi ihmeessä vastustelisin? Meillä ei ole pojan kanssa minkäänlaisia ongelmia, ei myöskään päiväkodilla ole, mutta silti vien poitsun mielelläni taas toukokuussa arvioitavaksi.

Minua ihmetyttää se, että jos päiväkoti (jolla on vuosikausien kokemus lasten kanssa olemisesta & aika vahva käsitys siitä mikä missäkin ikäluokassa on ns. normaalia ja mikä ei) huolestuu jostain lapsen piirteestä, niin miksi tarkemmat tutkimukset ovat niin usealle vanhemmalle ehdoton EI?
Click to expand...

Samalla lailla näen asian. Siis paitsi että ne tutkimukset voivat toimia paitsi diagnoosin antajina, myös sen poissulkijana. Eli jos lapsella on joitain onglmia tai jollain kehityksen osa-alueella viivästymää niin tutkimustulos voi toimia myös ns. helpotuksena kun taustalta ei löydetä mitään vakavampaa. Jos taas jotain löytyy niin se takaisi lapselle apua ja tukea kehtykseen. Ideanahan ei ole mennä sen diagnoosin taakse piiloon vaan selvittämällä mistä on kysymys voidaan tukea lasta ja
loppupelissä lapsi sitten kehittyykin huomattavasti "normaalimmin" mitä tekisi ilman sitä diagnoosiaan.

Eikä niitä diagnooseja siis todellakaan jaeta kaikille, eli mikäli lapsi on oikeasti terve, mutta vilkas normilapsi niin kyllä se käy sitten tutkimustuloksistakin ilmi.

Mitä ppäiväkodin näkemykseen tulee niin siinäkin kannattaa katsoa vähän kenen näkemys se on. Jos kyseessä on yksi ainoa hoitaja joka on tunkemassa jotain diagnoosiepäilyjä jokatoiselle lapselle niin silloin sitä ei tarvi ottaa niin vakavasti mutta jos tuo on koko ryhmän hoitajien kokemus lapsen toiminnasta niin kyllä sitä kannnattaa tosissaan miettiä. Kaikki päiväkodissa ilmenneet ongelmat ei välttämättä näy kotona ja päinvastoin.
 

Yhteistyössä

Ylös Bottom
Back
Vastaa