Minun siskoni on kuollut hukkumalla

[tulinsurulliseksi]

En saanut vastakommentteja toisessa ketjussa, joten laitoin oman ketjun, jossa voin valaista vähän kolikon toista puolta, kun noita vanhempia nyt syytetään,

Minun sisareni kuoli 3 vuotiaana ja muista edelleen miten luhistunut äitini oli surusta ja muiden syyttelystä. Tapaturma sattui, kun minä, veljeni ja äitini lähdimme kauppaan ja isä jäi sisareni kanssa kotiin. Isäni oli saanut yllättäen vakavan sairauskohtauksen (aivoverenvuoto) ja sisareni oli (kai????) mennyt paniikkiin ja avannut oven. Löytyi sitten saman päivän iltana n. 400 m:n päässä olevasta ojasta hukkuneena.
Ihmiset puhuivat vaikka mitä ja meitä kartettiin ja kaikkia juoruja kerrottiin; isäni oli ollut humalassa/isäni oli hukuttanut pikkusiskon jne. Varmasti kukaan ei tajua, mitkä arvet tuollainen syyttely asianosaisille jättää, kun asia on muutenkin kestämätön. Vanhempani eivät ole koskaan selvinnyt tapahtumasta ja minäkin nään yhä painajaisia tilanteesta, kun saavumme lauantaikarkkien kanssa kaupasta, takaovi on raollaan, siskoa ei löydy ja äiti huutaa tajuttoman isän vieressä suoraa huutoa

 

["niinpä"]

Me aina tuomitaan, ilman tarkempaa tietoa. Jos poliisit ja lastensuojelu katsoo vanhemmat syyllisiksi laiminlyöntii, he tuomitsevat. Ei tuomita me muut, kun ei tiedetä totuuttaa vaan arvellaan vaan.

 

[elina-87]

Mä oon aina pyrkinyt siihen, etten syytä ketään, ennen kuin on varmaa tietoa mitä on tapahtunut. Ja harvemminpa se syyttely auttaa ketään missään tilanteessa. Eiköhän läheisensä menettäneet (vaikka sitten omasta huolimattomuudestaan) oo jo rangaistuksensa saanut ilman muiden haukkumista..

 

["hoko"]

Saitteko mitään terapiaa? Miten siä selvisi aivoverenvuodosta?

 

["vieras"]

Uhrien perheiden syyttely on ulkopuolisten tapa käsitellä näitä asioita. On helpompi ajatella että ei meille näin voisi tapahtua, meillä valvotaan lapsia herkeämättä ym. Vaikka tosiasia on se, että varmaan kaikissa perheissä on tapahtunut näitä läheltä piti-tilanteita. Olisi liian kauheaa myöntää, että samalla tavalla voisi tapahtua myös meille.

 

[tulinsurulliseksi]

[QUOTE="hoko";23690868]Saitteko mitään terapiaa? Miten siä selvisi aivoverenvuodosta?[/QUOTE]

No, silloin 80 -luvun alussa kyllä oli jotain psyykkistä apua meille lapsille. En oikein muista siitä mitään muuta, kuin että psykologin huoneessa oli iso hiekkalaatikon tapainen, johon käski minun ja veljen rakentamaan jotain tilanteita/ näytelmiä. Vanhempani eivät saaneet mitään apua. Isäni halvaantui toispuoleisesti, ja vamma kyllä edelleen näkyy, mutta kykenee liikkumaan ilman pyörätuolia, tosin on sairauseläkkeellä ollut tuosta lähtien. Mutta oli kuukausia sairaalahoidossa tuolloin, n 40 vuotiaana. Psyykkinen toipuminen ei ole heillä tapahtunut koskaan.

Silloin vanhemmilleni suositeltiin uuden lapsen hankkimista "kriisilapseksi" (oli kai tuohon aikaan yleistä) ja pikkusisko syntyi 4 vuotta ja 2 päivää tuon kamalan päivän jälkee. Häntä pientä kullannuppua emme unohda koskaan, vaikka olenkin kiitollinen "tästä korvikelapsesta" (eli ei siis todella ole kenenkään korvike, mutta bymmärsitte mitä tarkoitin..)

 

["vieras"]

Otan osaa! Ihan kamalaa!

Muistan kun olin 7v. ja naapurin 2-vuotias tyttö oli hukkunut kesämökillä. Silloin heistä juoruttiin ja jopa meille lapsille puhuttiin tytön äidistä "lapsentappajana". Tuo äiti masentui ja joutui psykiatriselle, joku naapuri soitti ambulanssin. Siitäkin juoruttiin. Meidän perhe tais olla ainoita naapureita jotka suri tuon tytön kohtaloa ja mun äiti jutteli tytön äidin kanssa. Selvisi että tyttö oli juossut koiran perässä veteen, eikä äiti ehtinyt ajoissa perään. Muistan vieläkin tuon äidin surullisen, alistuneen ja häpeilevän katseen kun vihdoin uskaltautui ihmisten ilmoille. Surullista sekin, että oli pitkään yrittänyt lasta. Tuskinpa on vielä tänä päivänäkään, 20 vuotta tapahtuneesta, päässyt yli...

 

[iso osanotto]

kauhea tilanne. Ja kuitenkin, se tosiaankin oli onnettomien sattumien summa eikä mitenkään ennakoitavissa. Ja silti koko perhe romuna.

Onni onnettomuudessa ehkä, että ketään ei tosiaankaan voinut syyttää. Kai se olisi vielä kauheampaa, jos olisi tehty virheitä. Mietin vaan tuota koristealtaaseen hukkunutta taaperoa. Meillä kun mietitään sitäkin, missä kohtaa hevosten kauroja ei voi säilyttää avonaisessa tynnyrissä, kun lapsi voi kiivetä ja keikahtaa sinne päälleen. Saati sitten sadevesitynnyriin. Kun ennen sitä vaihetta tuo voisi hukkua vaikka juottoaltaaseen. Enkä uskaltanut sitä puutarhalampeakaan tosissani haaveilla, kun haaveilin lapsesta. Nyt on hyvä mieli, ettei sitä lampea ole. Mutta oja on, ja pelko mielessä jo nyt kun lapsi ei vielä edes kävele...

Ja vaikka yritetään hallita riskejä, silti sattuu vahinkoja ja ajattelemattomuuksia.

 

[fruity]

Voih...todella kauhea tapahtuma sulla lapsuudessasi, joka varmastikin kulkee mukanasi elämäsi loppuun asti.
Niin, me ihmiset ollaan aikas hyeenoita, ei muuta voi sanoa
Oletko koskaan tapahtumasta jutellut vanhempiesi kanssa vai onko se vaiettu?

 

[voi ei.....]

Iso osaanotto... Todella kamala tapahtuma.. Ei tässä oikein mitään muuta voi sanoa. Sydämmestä kirpaisi kun tekstin luki.

 

["sarita"]

Voisi syyttelijät lukea tämän ja miettiä!!!!

 

[Suzyanne]

[QUOTE="sarita";23694717]Voisi syyttelijät lukea tämän ja miettiä!!!![/QUOTE]

Ihan juuri nimenomaan näin. Ihan kamalaa, tapahtui mitä tapahtui niin aina ollaan syytelemässä, vaikka todellisuudessa varmaan aika pieni osa lasten tapaturmista sattuu oikeasti vanhempien välinpitämättömyyden takia. Sellaista ei pitäisi edes mennä minusta olettamaan ilman varmaa tietoa.

 

[ok]

:hug: Otan osaa.

Siinä toisessa ketjussahan minä koitin ihan syyllistämättä asettua vanhempien asemaan ja miettiä miten kamalalta heistä tuntuu, niin joku siellä koki sen vääräksi ja intti, että miten vanhemmat pitääkin tuomita. En tajua.

 

[fruity]

Ihan juuri nimenomaan näin. Ihan kamalaa, tapahtui mitä tapahtui niin aina ollaan syytelemässä, vaikka todellisuudessa varmaan aika pieni osa lasten tapaturmista sattuu oikeasti vanhempien välinpitämättömyyden takia. Sellaista ei pitäisi edes mennä minusta olettamaan ilman varmaa tietoa.

Juuri näin! Ja kun karmea vahinko sattuu, niin sehän tutkitaan, mun käsittääkseni aina.
Ja ennenkuin tutkinta on suoritettu, ei kenelläkään ulkopuolisella ole asioista ja niiden kuluista faktatietoa, se on vain arvelua ja arvailua!!

 

[Kottari]

:hug: Mun äiti on kauhee syyttelijä näissä asioissa ja yhden kerran oikein ärjäsin sille,että me ei tiedetä taustoja,joten annetaan viranomaisten hoitaa syylliset.

 

[Kottari]

:hug: Mun äiti on kauhee syyttelijä näissä asioissa ja yhden kerran oikein ärjäsin sille,että me ei tiedetä taustoja,joten annetaan viranomaisten hoitaa syylliset.

Ja siis jos niitä' syyllisiä edes on.yleensä,niinkun ap:n tapauksessa,kaikki on vaan sattumien (huonojen)summaa.

 

["Horuksen silmä"]

Koskettavaa luettavaa!
Mä olen aina pelännyt hukkumista, lapsesta asti. Muistan kun omassa lapsuudessani kesäsiirtolassa hukkui poika niin siitä syyllistettiin sitten kesäsiirtolan työntekijää tosi rankalla kädellä.
Mun exän äiti lapsena adoptoitiin perheeseen missä edellinen adoptiolapsi oli hukkunut pihan kaivoon. Ja sitä kammotti se kaivo aina....

 

["jojo"]

Mä olen myös miettinyt sitä koristeallasjuttua, että noinkohan ne vanhemmat edes ovat tahallaan laittaneet sen lapsen yksin ulos? Ensiajatus mullakin oli, että en ikinä laittaisi omaa lastani valvomatta pihalle (mulla on vain kuukautta vanhempi lapsi kuin tämä hukkunut oli) mutta tajusin sitten, että eipä semmoistakaan voi mennä sanomaan... Tuo meidänkin pikkuinen on kerran meinannut karata ovesta, kun yllättäen ylettyi ja osasikin avata sen. Ellen olisi ollut vieressä ja nähnyt ja kuullut tapahtumaa vaan olisin vaikka imuroinut toisessa huoneessa, ties mitä olisi voinut käydä. Imuroin usein niin, että ollaan lapsen kanssa kaksin, lapsi touhuilee omiaan ja minä siivoan.

Jos en olisi huomannut asiaa, viisi minuuttia olisi riittänyt siihen, että lapsi olisi ehtinyt ojalle tai ajotielle. Mielestäni valvon lasta hyvin, mutta se vahingon mahdollisuus on kuitenkin silti olemassa, vaikka sitä on vaikea itselleen myöntää.