V
"vieras"
Vieras
Mä olen idiootti ja pohdin taas maailmaa. Mä tapasin vuosia sitten miehen joka aika pian osoittautui patologiseksi valehtelijaksi ja todelliseksi narsistiksi. Tämä mies halusi aina olla kaiken keskipisteenä ja inhosi kaikkia ihmisiä mun lähellä. Se mitä hän ei ikinä ymmärtänyt, vaikka suoraan sanoinkin että miehenä hän on minulle ainoa muttei koskaan maailmani ainoa ihminen, oli se että minua ei voi täysin alistaa.
Minä, joka en koskaan ole ollut mikään hepsankeikka joka rakastuu välittömästi kaikkiin tapaamiinsa miehiin olin "mennyttä" tavatessani tuon miehen sokkotreffeillä. Hänessä oli sitä jotakin ja välillämme oli aivan suunnaton kemia. Suhde alkoi pikkuhiljaa ja pian näimmekin todella usein ja vietimme aikaa aina luonani. Mulle se oli koirien takiakin helpompaa. Hänen luonaan en käynyt koskaan. Koska mä olen luonteeltani epäileväinen ja mulla on keinot ottaa asioista selvää niin minähän otin. Kun suuresta rakkaudesta huolimatta mulle ei ihan kaikki mene läpi. Ensimmäinen ja tärkein asia joka selvisi oli se että hän unohti kertoa olevansa naimisissa... Ja minä heitin hänet pellolle sen ensimmäisen kerran.
Ja meni pari viikkoa niin enkös mä hölmö taas tahtonut hänet takaisin. Me oltiin yhdessä ja taas mä heitin hänet pellolle varmaan sen 20 kertaa 3 vuoden aikana. Kunnes mä otin itseäni niskasta kiinni ja totesin; minä tai vaimo. Kun mies vastasi ettei se ole niin yksinkertaista , totesin minä että on se ja suhde loppui siihen.
Tästä on nyt aikaa n. 6vuotta. Pari vuotta sitten soitin hänelle ja puhuimme muutaman hetken puhelimessa. Sitten ei mitään, kunnes hän soitti viikko sitten. Tänään kävimme kahvilla. Juttelimme kaikkea ja toki jonkun verran puhuimme tuosta yhdessäolostamme ja sen aikaisista teoista ja seurauksista. Hän myöntää suoraan narsistisen luonteensa ja pyytää anteeksi aiheuttamaansa tuhoa. Ja kertoo käyneensä ja käyvänsä terapiassa edelleen.
Varsinaista tuhoa ei voi sanoa tapahtuneen, muuta kuin sen että olen edes kerran elämässäni tavannut miehen johon rakastuin päättömästi ja jonka kanssa seksi ja kaikki läheisyys oli ihan jumalaista. Ja jonka jälkeen ei sitten oikein ole löytynytkään ketään joka osaisi koskettaa samalla tavalla ja joka tuntuisi yhtä hyvältä. Ei edes nykyinen mieheni.
Hän väittää että silloinen tarkoitus oli vain kaataa naisia minkä ehtii ja pönkittää itsetuntoaan. Eikä suinkaan rakastua niinkuin hän silloin rakastui minuun. Koska hän on patologinen valehtelija ja tietää minun tietävän sen, on hänen "todistettava" kaikki asiat oikeaksi. Joten kun hän kertoi esim. sairaseläkkeelle joutumisestaan kaivoi hän vakuutusyhtiön työeläkekortin esiin yms. papereita. Vähän samaan tyyliin kuin silloin aikoinaan kaivoi ajokortin ja kertoi valehdelleensa nimensä...
Miksi sitten pohtia nyt? Kun mä huomaan kaipaavani aivan järjettömästi sitä tunnetta olla hänen sylissäään. Se jumalainen läheisyys ja hyvä olo. Mulla jyskyttää takaraivossa se tunne ja se pieni piru joka sanoo että voit edes kerran kokeilla onko se sitä samaa edelleen. Vaikka mä kuinka tiedän että olen IDIOOTTI...
Voiko narsismista koskaan "parantua" ja kyetä olemaan rehellinen itselleen. Taikka edes muille... Onko kellään mitään kokemusta, sellaista positiivista. Ja sanokaa ettei mun kannata edes kokeilla vaikka koko kroppa huutaa sitä...
Minä, joka en koskaan ole ollut mikään hepsankeikka joka rakastuu välittömästi kaikkiin tapaamiinsa miehiin olin "mennyttä" tavatessani tuon miehen sokkotreffeillä. Hänessä oli sitä jotakin ja välillämme oli aivan suunnaton kemia. Suhde alkoi pikkuhiljaa ja pian näimmekin todella usein ja vietimme aikaa aina luonani. Mulle se oli koirien takiakin helpompaa. Hänen luonaan en käynyt koskaan. Koska mä olen luonteeltani epäileväinen ja mulla on keinot ottaa asioista selvää niin minähän otin. Kun suuresta rakkaudesta huolimatta mulle ei ihan kaikki mene läpi. Ensimmäinen ja tärkein asia joka selvisi oli se että hän unohti kertoa olevansa naimisissa... Ja minä heitin hänet pellolle sen ensimmäisen kerran.
Ja meni pari viikkoa niin enkös mä hölmö taas tahtonut hänet takaisin. Me oltiin yhdessä ja taas mä heitin hänet pellolle varmaan sen 20 kertaa 3 vuoden aikana. Kunnes mä otin itseäni niskasta kiinni ja totesin; minä tai vaimo. Kun mies vastasi ettei se ole niin yksinkertaista , totesin minä että on se ja suhde loppui siihen.
Tästä on nyt aikaa n. 6vuotta. Pari vuotta sitten soitin hänelle ja puhuimme muutaman hetken puhelimessa. Sitten ei mitään, kunnes hän soitti viikko sitten. Tänään kävimme kahvilla. Juttelimme kaikkea ja toki jonkun verran puhuimme tuosta yhdessäolostamme ja sen aikaisista teoista ja seurauksista. Hän myöntää suoraan narsistisen luonteensa ja pyytää anteeksi aiheuttamaansa tuhoa. Ja kertoo käyneensä ja käyvänsä terapiassa edelleen.
Varsinaista tuhoa ei voi sanoa tapahtuneen, muuta kuin sen että olen edes kerran elämässäni tavannut miehen johon rakastuin päättömästi ja jonka kanssa seksi ja kaikki läheisyys oli ihan jumalaista. Ja jonka jälkeen ei sitten oikein ole löytynytkään ketään joka osaisi koskettaa samalla tavalla ja joka tuntuisi yhtä hyvältä. Ei edes nykyinen mieheni.
Hän väittää että silloinen tarkoitus oli vain kaataa naisia minkä ehtii ja pönkittää itsetuntoaan. Eikä suinkaan rakastua niinkuin hän silloin rakastui minuun. Koska hän on patologinen valehtelija ja tietää minun tietävän sen, on hänen "todistettava" kaikki asiat oikeaksi. Joten kun hän kertoi esim. sairaseläkkeelle joutumisestaan kaivoi hän vakuutusyhtiön työeläkekortin esiin yms. papereita. Vähän samaan tyyliin kuin silloin aikoinaan kaivoi ajokortin ja kertoi valehdelleensa nimensä...
Miksi sitten pohtia nyt? Kun mä huomaan kaipaavani aivan järjettömästi sitä tunnetta olla hänen sylissäään. Se jumalainen läheisyys ja hyvä olo. Mulla jyskyttää takaraivossa se tunne ja se pieni piru joka sanoo että voit edes kerran kokeilla onko se sitä samaa edelleen. Vaikka mä kuinka tiedän että olen IDIOOTTI...
Voiko narsismista koskaan "parantua" ja kyetä olemaan rehellinen itselleen. Taikka edes muille... Onko kellään mitään kokemusta, sellaista positiivista. Ja sanokaa ettei mun kannata edes kokeilla vaikka koko kroppa huutaa sitä...
