Hei vaan kaikille
. Mistäs aloittaisin...
Ensinnäkin: kiitos paljon kaikista kannustavista ja vähemmänkin kannustavista viesteistä. Kiitos myös mun puolustamisesta. Tosin mä olen itselleni se pahin mahdollinen kriitikko, eikä sen takia nuo kritisoivat viestit loukkaa millään lailla. Tottahan ne on. Paitsi se että mun työni olis loppunut ikävän luonteeni takia
.
Eikä kyllä sekään ole totta, että työ olisi mulle elämäni tärkein asia. Tämä tilanne ottaa koville kun en ole vastaavassa koskaan ollut. En tiedä miten olen pystynyt käsittelemään paljon paremmin huomattavasti vakavammat asiat elämässäni. Tätä en nyt pysty käsittelemään muuten kuin käymällä lävitse tämän surun. Pienet ei ole murheeni, siitä tämä ei johdu. Tässä on nyt vaan kasana kaikki: elämäni ekat potkut, unelmien työn menetys, pelko tulevaisuudesta, ihanien työkavereiden menetys, kovat kolaukset ylpeydelle jne. jne. Ei ihan pikkujutusta kuitenkaan kyse.
Ja juu, olen ollut (ja olen edelleen) sitä mieltä että olen hyvä työntekijä. Mulla on itsetunto kohdillaan näissä asioissa ja on jatkossakin. Mulle kun on sen verran monta kertaa ja monelta eri taholta painotettu että työsuhteen loppuminen ei johdu minusta. Tämä on tilanne jolle ei vaan voinut mitään, mutta tiedän että muhun ollaan oltu tyytyväisiä, uskallan jopa sanoa että ihan syystäkin. Tein todellakin parhaani.
Olen tässä koittanut miettiä että ihanko oikeasti olen pitänyt itseäni parempana ihmisenä ja nostanut itseni jalustalle. Ihan heti en tunnista noita piirteitä itsestäni, mutta jatkanpa tutkiskelua. Olen kuitenkin sanonut että töitä on aina ja onhan niitä. Siis ainakin täällä meidän paikkakunnalla. Tiedän että saisin töitä suunnilleen huomenna, mutta kun kerran sain maistaa vähän mukavampaa työtä josta maksettiin hyvin, niin ei houkuttele palata vanhaan. Ei tämä mielipiteeni ole mihinkään muuttunut, mutta ymmärrän kyllä että kaikilla paikkakunnilla työn saaminen ei ole yhtä helppoa. En siis osoita syyttävällä sormella ketään kun totean että työtä on kyllä. Se, mikä tuli mulle yllätyksenä, on mun oma vastentahtoisuuteni mennä tekemään työtä pienemmällä palkalla kuin mitä tuleva ansiosidonnainen työttömyyskorvaukseni on. Toisaalta, jos olisin nuorempi, omaisin vähemmän työkokemusta, eikä olisi asuntolainaa niskassa, niin varmaan olisin asioista eri mieltä ja menisin riemusta kiljuen osa-aikaiseksi kassamyyjäksi.
Mutta juu, olen jo moneen otteeseen kertonut, sekä blogissani että täällä, miten olen saanut nyt kolauksen ylpeydelleni. Jos joku saa siitä (vahingon)iloa, niin se suotakoon. Minä itse taas nuolen haavojani ja nousen kyllä tästä, siitä ei ole epäilystäkään. On hyvä saada välillä kolhuja, niistä kun oppii parhaiten. Ihmettelen kuitenkin että ihanko totta te vahingoniloiset olette kaikessa aina nöyränä, suvaitsevana ja ennen kaikkea oikeassa? Virheettömät ihmiset on mielestäni heitä, jotka eivät ole tunnistaneet itsessään heikkoja kohtia. Mä kritisoin itseäni paljon ja tässäkin kerroin suoraan virheeni. Minä kun en ole nyt, enkä jatkossakaan virheetön. Matkan varrella on tullut opittua paljon ja paljon on vielä opittavaa. Tulen vielä monta kertaa myöntämään olleeni väärässä yhdessä jos toisessa asiassa ja oppimaan virheistäni. Tulen myös nielemään mielipiteitäni kun avarran ajattelutapaani. Mutta sellaista se elämä on.
Sillä vaan että kyllä tässä elämässä pääsisi sitten toooodella helpolla jos tuo on suurimpia kriisejä...[/QUOTE]
