E
esikkoni
Vieras
Olen halunnut aina kasvattaa lapset rennosti. Mitään ei oo pakko oppia,jos haluaa oppia harjoitellaan, jos ei haluta voidaan olla osaamattakin. Ja nyt on tullu lähiaikoina ilmi ettei se ollutkaan kauhean fiksu ratkaisu.
Meillä on 6v esikoinen. Eskari alkoi tänä syksynä ja hoitajat ovat kertoneet tytön taidoista, sosiaalisista ja fyysisistä, lähinnä negatiivistä palautetta. Ensinnäkin, hän ei osaa rakentaa minkäänlaisia kaverisuhteita. Nuoremmat sisarukset joiden kanssa on tähän asti leikkinyt, 5 ja 3, ovat olleet lähes ainoat kaverit. He ovat kuitenkin pienempiä eivätkä sillä tavalla osaa olla "kavereita", vaan uhmiksina saattaa lelu lentää ja toiseen suututaan ihan mistä tahansa pikkujutusta. Esikolla ei ole enää sitä heittelyä, mutta hän ei ymmärrä kerrasaan sitä ettäkö oltais pidempiaikaisia kavereita, tai leikittäisi pidempiä leikkejä kuin 10min. Hän suuttuu tosi herkästi, koska kotonakin sisarukset suuttuvat eikä keskistytä leikkiin vaan touhoutetaan vaan kokoajan sinne tänne eikä osata pysyä ollenkaan paikallaan. Sitten tyttö ei osaa käydä itse pöntöllä (pyyhkii pissan muttei kakkoshätää), eikä suostu mennä yksin vessaan. Siellä on oltava joku seurana. Toiseksikaan tyttö ei pue itse muuta kuin collarit, sukat ja paidan. Kaikkeen muuhun tarvitaan apua, mutta pipo menee päähän. Esim. uloslähtiessä takin vetskari pitää sulkea, laittaa hanskat ja kengät. Hän myös vihaa pukeutumista ja se onnistuu vain taistelulla. Kukaan ei ole ikinä ollut kauhean innokas kävelijä. Siksi menemme lähestulkoon kaikki matkat rattailla. 6v:llä on rattaissa seisomalauta. 5 ja 3v menevät kyydissä. Ja koska hän ei ole paljon kävellyt on päiväkodin retkillä tyttö usein sanonut, ettei jaksa kävellä . Saa sitten itkupotkuraivarin jos matka siitä jatkuu.
Hän viihtyy tosi paljon myös sylissä. Tyttö tykkää kovasti piirtää mutta haluaa että voi istua sylissä kun piirtää. Muutenkin pyytää usein päästä syliin ja aina otankin hänet ja sitten voimme yhdessä vaikka laitella ruokaa, tai vaikka ihan kävellä tyttö sylissä. Lepohetket ovat eskarissa vaikeita, kun tyttö lähtee usein vaeltelemaan. Hän ei halua enää takaisin lepämään vaan hänen kanssaan on lähdettävä toiseen huoneeseen rauhoittumaan. Toinen se ettei kukaan meidän lapsista ole ikinä nukahtanut muualle kuin syliin ja kaikki nukkuvat yhä meidän kanssa samassa huoneessa.
Ja tuolla touhulla ei eskarissa pärjää ollenkaan. Saanko vielä jotenkin pelastettua lapsen kouluunmenon, jottako vähän itsenäistyisi? Mutta toivoisin kuitenkin että saisin yhä edes jotenkin jatkaa tuota omien valintojen tekemistä lasten kanssa. Että hän voisi itse päättää haluaisiko opetella sen ja sen, ei ole minusta ollut ikinä mukavaa käskeä lasta tuollaiseen minkä voi itekki päättää, vaan mielummin sanoa, että haluaisitko pukea itse tänään vaatteet? Mutta jos ei muu auta tietenkin sitten käsken. Neuvoja?
Meillä on 6v esikoinen. Eskari alkoi tänä syksynä ja hoitajat ovat kertoneet tytön taidoista, sosiaalisista ja fyysisistä, lähinnä negatiivistä palautetta. Ensinnäkin, hän ei osaa rakentaa minkäänlaisia kaverisuhteita. Nuoremmat sisarukset joiden kanssa on tähän asti leikkinyt, 5 ja 3, ovat olleet lähes ainoat kaverit. He ovat kuitenkin pienempiä eivätkä sillä tavalla osaa olla "kavereita", vaan uhmiksina saattaa lelu lentää ja toiseen suututaan ihan mistä tahansa pikkujutusta. Esikolla ei ole enää sitä heittelyä, mutta hän ei ymmärrä kerrasaan sitä ettäkö oltais pidempiaikaisia kavereita, tai leikittäisi pidempiä leikkejä kuin 10min. Hän suuttuu tosi herkästi, koska kotonakin sisarukset suuttuvat eikä keskistytä leikkiin vaan touhoutetaan vaan kokoajan sinne tänne eikä osata pysyä ollenkaan paikallaan. Sitten tyttö ei osaa käydä itse pöntöllä (pyyhkii pissan muttei kakkoshätää), eikä suostu mennä yksin vessaan. Siellä on oltava joku seurana. Toiseksikaan tyttö ei pue itse muuta kuin collarit, sukat ja paidan. Kaikkeen muuhun tarvitaan apua, mutta pipo menee päähän. Esim. uloslähtiessä takin vetskari pitää sulkea, laittaa hanskat ja kengät. Hän myös vihaa pukeutumista ja se onnistuu vain taistelulla. Kukaan ei ole ikinä ollut kauhean innokas kävelijä. Siksi menemme lähestulkoon kaikki matkat rattailla. 6v:llä on rattaissa seisomalauta. 5 ja 3v menevät kyydissä. Ja koska hän ei ole paljon kävellyt on päiväkodin retkillä tyttö usein sanonut, ettei jaksa kävellä . Saa sitten itkupotkuraivarin jos matka siitä jatkuu.
Hän viihtyy tosi paljon myös sylissä. Tyttö tykkää kovasti piirtää mutta haluaa että voi istua sylissä kun piirtää. Muutenkin pyytää usein päästä syliin ja aina otankin hänet ja sitten voimme yhdessä vaikka laitella ruokaa, tai vaikka ihan kävellä tyttö sylissä. Lepohetket ovat eskarissa vaikeita, kun tyttö lähtee usein vaeltelemaan. Hän ei halua enää takaisin lepämään vaan hänen kanssaan on lähdettävä toiseen huoneeseen rauhoittumaan. Toinen se ettei kukaan meidän lapsista ole ikinä nukahtanut muualle kuin syliin ja kaikki nukkuvat yhä meidän kanssa samassa huoneessa.
Ja tuolla touhulla ei eskarissa pärjää ollenkaan. Saanko vielä jotenkin pelastettua lapsen kouluunmenon, jottako vähän itsenäistyisi? Mutta toivoisin kuitenkin että saisin yhä edes jotenkin jatkaa tuota omien valintojen tekemistä lasten kanssa. Että hän voisi itse päättää haluaisiko opetella sen ja sen, ei ole minusta ollut ikinä mukavaa käskeä lasta tuollaiseen minkä voi itekki päättää, vaan mielummin sanoa, että haluaisitko pukea itse tänään vaatteet? Mutta jos ei muu auta tietenkin sitten käsken. Neuvoja?
