Masennus ja jaksaminen pienen lapsen kanssa kotona

["toivoton"]

Minulle siis todettiin hiljattain uusiutunut masennus ja olen pienen poikani kanssa kahden kotona päivisin. Lääkityksestä on keskusteltu ja se ollaan aloittamassa mahdollisimman pian, mutta miten ihmeessä jaksan arkea siihen asti, kun ei ehkä ala kuitenkaan vielä tässä kuussa? Mieli tekisi vain maata sängyssä, nukkua tai tuijotella kattoon. Pakottamalla pakotan itseni tekemään välttämättömät asiat, kuten pojan muonitus, mutta kaikki muut jäävät tekemättä, vaikka kuinka yrittäisin itseni niihinkin pakottaa.

Olen kertonut tilanteen miehelleni, mutta hän ei ymmärrä masennustani sairautena, vaan pitää minua patalaiskana kitisijänä. Suuttuu, kun en teekään mitään ja siitä, etten jaksa. Mistä ihmeestä saan apua arkeen, jos oma mieheni edes sitä ei anna? Olen yrittänyt jo monta kuukautta parhaani mukaan olla reipas ja iloinen, mutta nyt en siihen enää ole pystynyt edes väkisin. Kaikki ahdistaa, eikä mikään onnistu, kun ei oikeasti enää jaksa.

Onko itsensä pakottamalla jaksaminen osunut vihdoinkin omaan nilkkaan?

 

["hulda"]

Minusta tuntuu,että olet viisaasti tehnyt,kun olet pakottanut itsesi tekemään asioita ja toimimaan. Mitenkähän olisi jos et pakottaisi...

 

["äiti"]

ryhdistäydy ja ajattele iloisia asioita. Lähde lapsesi kanssa ulos ja tapaa muita ihmisiä. kutsu vieraita kylään.
huolehdi itsestäsi,katso peiliin.

 

["Vilukissa"]

:hug:....

Minkälainen tilanne sinulla muutoin on - eli onko sinulla lähelläsi turvaverkostoa (ystävää, sukulaista), joka voisi nyt auttaa tämän hankalimman ajan yli tulemalla tueksesi ja avuksesi edes hetkiseksi, seuraksikin? Jos ei ole, niin onko mahdollista saada neuvolan kautta esim. perhetyöntekijää luoksesi, jos sinulla on sellainen olo ettet kykene jaksamaan arkeasi? Toivoisin kuitenkin ettet jäisi lapsesi kanssa yksin seinien sisälle, vaan vaikka sitten itseäsi pakottamalla vääntäytyisit ulos happeilemaan lapsesi kera, vaikka tuntuisikin pakkopullalta... Tiedätkö toimiiko paikkakunnallasi vertaistukiryhmä, josta saisit apua?

Toisaalta taas ymmärrän kyllä miehesi reaktionkin. Hänkin varmasti on omalla tavallaan huolissaan sinun terveydentilastasi mutta myös siinä sivussa omasta jaksamisestaan ja siitä, miten pystyy tarjoamaan teille sen huomisen, miten kykenee elättämään teidät. Hänen reaktionsa kuulostaa tyypilliseltä miehen reaktiolta - purkaa omaa huoltansa tuolla tavalla pois, kun ei ehkä parempaan tässä tilanteessa pysty...

Sinun sijassasi lähtisin hakemaan sitä apua sinne kotiin ihan teille kaikille. Joko neuvolan kautta tai omalääkärin kautta, joka varmasti tietää tilanteesi. Yksin älkää jääkö. Voimia :hug:!

 

["vieras"]

[QUOTE="äiti";25222848]ryhdistäydy ja ajattele iloisia asioita. Lähde lapsesi kanssa ulos ja tapaa muita ihmisiä. kutsu vieraita kylään.
huolehdi itsestäsi,katso peiliin.[/QUOTE]

Aarrggh! Ihan vihoviimeinen asia sanoa masentuneelle, että ryhdistäydy, ole positiivinen, katso peiliin. Huomaa, ettet tiedä masennuksesta mitään. Jos ihminen hädin tuskin jaksaa hengittää eikä pääse sängystä ylös, niin ryhdistäytyminen on täysin mahdotonta.

Ap. Hae apua itsellesi! Perheneuvolasta sain itse aikoinaan apua synnytyksen jälkeiseen masennukseen ja lasten kanssa jaksamiseen. Myös miehesi on hyvä päästä keskustelemaan asiasta esim. juuri sinne perheneuvolaan. Varmasti myös lääkeet auttavat. Miksi et saa niitä nyt heti?

 

["toivoton"]

Jos en itseäni pakottamalla pakottaisi joka päivä ruokkimaan ja edes sivusilmällä vahtimaan tuota poikaa, se olisi jo kuollut nälkään tai telonut itsensä kuoliaaksi. En ikinä haluaisi lapselleni mitään pahaa. Tuntuu vain vieläkin pahemmalta se, etten tällä hetkellä pysty olemaan kunnon äiti lapselleni. Olen koko ajan väsynyt, kärttyinen ja veltto kuin keitetty pasta.

Minä ryhdistäydyin ensimmäisen kerran jo puoli vuotta sitten, kun huomasin, että omat voimat hupenee ja mieliala laskee. Hetken aikaa sitä teatteria jaksoikin, mutta nyt alan olla jo niin syvällä, ettei sekään onnistu. Ulos lähteminen tai muiden ihmisten tapaaminen on alkanut aiheuttaa lieviä paniikkikohtauksia, sillä jo pelkkä ajatus ahdistaa sen verran, ettei tohdi tolpillaan pysyä.

Eniten ihmetyttää se, että mieheltä eniten tukea tarvitsisin, niin minua vain syytellään laiskaksi ja tyhmäksi ämmäksi. Ei ymmärrä, vaikka miten päin sen selittäisin. Millä tuon miehen edes saisi järkiinsä?

 

[naimississa oleva yh]

Mun mies mkaa ahdistuneena ja masentuune sängyssä iltapäivääna sti. Sitten jaksaa syödä meidän kanssa ja katsella tv:tä. Seksiä ja läheisyyttä on harvakseltaan.

Mun on vaikea ymmärtää masennusta. Miten jokin voi ottaa toisen mielen valtaansa ja syödä hänet pois? Mieheni on enää tyhjä kuori. Elävä kuollut. Ja minä olen yksinäinen ja tuskastunut. Suutun miehelleni siitä kun on sairas. "Miksi et tee ruokaa, siivoa, leiki lapsen kanssa, lähde ulos, harrasta..?". Tiedän kyllä ettei mies voi islle mitään, mutta läheimmäisenä olo on rankkaa. Minä yksin pidän suhdetta pystyssä, toivoen parempaa. Näin on mennyt siitä asti kun lapsi syntyi.

Koita ymmärtää miestäsi. Ja hyvä jos saat pakotettua itsesi toimintaan. Mieheni ei pysty ja plekään, että joku päivä hän ei enää pysty ollenkaan nousemaan sängystä.

 

["vaimo"]

ehkäisy nyt ehdottomasti kuntoon, ei lisää lapsia tuohon tilanteeseen.
Pyydä apua sosiaalitoimistosta. Kerro avoimesti ongelmasta , älä elä kulisseissa.
Tee itsellesi päiväkalenteri. Kellon mukaan teet tietyt asiat. Älä erakoidu.

 

["vieras"]

[QUOTE="vieras";25222901]Aarrggh! Ihan vihoviimeinen asia sanoa masentuneelle, että ryhdistäydy, ole positiivinen, katso peiliin. Huomaa, ettet tiedä masennuksesta mitään. Jos ihminen hädin tuskin jaksaa hengittää eikä pääse sängystä ylös, niin ryhdistäytyminen on täysin mahdotonta.

Ap. Hae apua itsellesi! Perheneuvolasta sain itse aikoinaan apua synnytyksen jälkeiseen masennukseen ja lasten kanssa jaksamiseen. Myös miehesi on hyvä päästä keskustelemaan asiasta esim. juuri sinne perheneuvolaan. Varmasti myös lääkeet auttavat. Miksi et saa niitä nyt heti?[/QUOTE]

totta tosiaan pitää sanoo et RYHDISTÄYDY. Katso peiliin.
Kyllä jokainen vaipuu masennukseen jos sille antaa vallan.

 

["Kohtalotoveri"]

Voi, tiedän tunteen. Pahinta on todella se, että ihmisen, joka ei ole itse kokenut masennusta (enkä nyt puhu mistään pienestä alakuloisuudesta tms. normaaliin elämään kuuluvasta) ei ehkä mitenkään pysty käsittämään, ettei kyseessä ole laiskuus eikä niskasta kiinni ottamiseen patistelu paranna tilannetta, vaan päinvastoin. Ainakin itse olen kyllä kokenut tarpeeksi syyllisyyttä kyvyttömyydestäni tarttua arkeen ilman ulkopuolisia huomautuksiakin. Jos olet yrittänyt puhua miehellesi eikä hän todellakaan tunnu ymmärtävän sinua, on ehkä parempi koittaa jättää hänen näkemyksensä mahdollisimman paljon omaan arvoonsa ja ajatella sen olevan vain ymmärtämättömyyttä. Sen sijaan kannattaa keskittyä pohtimaan, mistä asioista kokee edes pientä mielihyvää ja koittaa käyttää tilaisuuksia hyväksi niiden asioiden tekemiseen. Lääkitys kannattaa aloittaa heti kun se on mahdollista, jos se on sinun kohdallasi katsottu tarpeelliseksi. Se jo itsessään toimii kävelykeppinä ja parantaa oloa, mutta tärkeää on todellakin keskittyä huolehtimaan itsestään ja hyvinvoinnistaan. Onko sinulla mahdollisuuksia tehdä jotain itsellesi mieluista suhteellisen säännöllisesti, mielellään päivittäin, niin että joku muu huolehtisi lapsesta. Vaikka lapsi olisi kuinka rakas ja halu huolehtia hänestä syvää, tosiasia on, että useimmat meistä tarvitsevat myös aikaa itselleen ja omille ajatuksilleen. Ellet harrasta mitään erityistä, niin ihan jo kävelylenkillä musiikkia kuunnellen on ainakin itselleni ihmeen terapeuttinen vaikutus. Parasta todella olisi, jos pääsisit lähtemään ihan yksin, mutta ellei muuta mahdollisuutta ole, niin pienen lapsen kanssa on vielä mahdollista kärrytelläkin. Yksin pääsemisessä itselleni tärkeää on ainakin ollut nimenomaan se vapauden tunne ja irti pääseminen. Kuopukseni kun oli allergioidensa vuoksi todella kiinni minussa ja pidemmän päälle se tuntui mielettömän ahdistavalta. Irtiotossa ei aina edes tarvitse olla kyse isoista ajoista, vaan tärkeämpää ainakin itselleni on ollut tunne oikeudesta hetkellisiin irtiottoihin kaikista velvollisuuksista. En tiedä missä päin asut, mutta monilla paikkakunnilla voit kysellä apuja perhetyöstä. Ainakin oman kokemukseni mukaan niitä on ollut hyvin saatavilla. Ja jos saat ulkopuolista apua, käytä se aika mieluumin lepäämiseen tai jonkin ihan oman jutun tekemiseen kuin kotihommiin. Vaikka sitten miehen kritiikinkin uhalla. Ihan varmasti teet päivän mittaan yhtä sun toista kodin ja lapsen eteen joka tapauksessa, joten käytä aikaa hyvällä omallatunnolla itsestäsi huolehtimiseen. Aikaa voi olla vaikka loputtomiin, mutta jos oma mieliala ei ole kohdillaan, mitään ei kuitenkaan saa tehtyä. Toisaalta kun oman tunnelin päässä näkyy vähän valoa, voi pienessä hetkessä saada aikaiseksi sitten aikanaan monta ikuisuuksia roikkunutta hommaan Tämäkin on niin koettua...

Voimia ja lämpöisiä halauksia sulle!

 

[Reesu<3]

[QUOTE="toivoton";25222908]Jos en itseäni pakottamalla pakottaisi joka päivä ruokkimaan ja edes sivusilmällä vahtimaan tuota poikaa, se olisi jo kuollut nälkään tai telonut itsensä kuoliaaksi. En ikinä haluaisi lapselleni mitään pahaa. Tuntuu vain vieläkin pahemmalta se, etten tällä hetkellä pysty olemaan kunnon äiti lapselleni. Olen koko ajan väsynyt, kärttyinen ja veltto kuin keitetty pasta.

Minä ryhdistäydyin ensimmäisen kerran jo puoli vuotta sitten, kun huomasin, että omat voimat hupenee ja mieliala laskee. Hetken aikaa sitä teatteria jaksoikin, mutta nyt alan olla jo niin syvällä, ettei sekään onnistu. Ulos lähteminen tai muiden ihmisten tapaaminen on alkanut aiheuttaa lieviä paniikkikohtauksia, sillä jo pelkkä ajatus ahdistaa sen verran, ettei tohdi tolpillaan pysyä.

Eniten ihmetyttää se, että mieheltä eniten tukea tarvitsisin, niin minua vain syytellään laiskaksi ja tyhmäksi ämmäksi. Ei ymmärrä, vaikka miten päin sen selittäisin. Millä tuon miehen edes saisi järkiinsä?[/QUOTE]


Näytä nämä kirjoitukset miehellesi ja soita neuvolaan heti ja kerro
tilanteesi. Toivottavasti saat apua.

 

[idunnor]

Kamalaa, ettei mieheltäsi heru ymmärrystä ja tukea.

Mitä nyt tukitoimia mietin, niin ainoa täs vaihees mahdollinen taitaa olla joku perhetyö? Perhetyöntekijä auttamaan arjessa muutamaks tunniks, viemään lasta pihalle tms...

Lohduttaudu sillä, että jossain vaiheessa helpottaa. Tiedän, ettei se kyl auta p*skaakaan olotilassasi.

Kui sun lääkitystä ei viel aloiteta?

 

["vieras"]

Lääkitys niin pian kuntoon kuin mahdollista! Olet toiminut ihan oikein, kun parhaasi mukaan yrität huolehtia ruoat ym., tärkeintä on että yrität pysyä edes hiukan aktiivisena. Mikäli mahdollista, yritä käydä vaikka pieniä kävelylenkkejä - se auttaa ihan oikeasti. Toivottavasti lääkitys alkaa pian, kysehän on myös aivokemiallisen tasapainon häiriöstä. Tsemppiä

 

["Kohtalotoveri"]

Sinun kannattaa myös vakavasti harkita vetäytymistä pois mahdollimman paljon sellaisista ympyröistä, joista saat osaksesi syyllistämistä ymmärryksen sijaan. Esimerkkinä voisi mainita kirjoituksia tästäkin ketjusta. Keskustelupalstoilla on kyllä vertaistukea, mutta sen vastapainona myös niin paljon totaalista ymmärtämättömyyttä, että ne usein vain ruokkivat omaa pahaa oloa ja epäonnistumisen tunteita. Kannattaa pyrkiä löytämään lähipiiristä edes yksi ihminen, jolta saa osakseen ymmärrystä ja hyväksyntää. Itse sain apua myös neuvolan kautta depressiohoitajalle menemällä. Sielläkin kävin tosin vauvaikäisen kuopukseni kanssa yhdessä, mutta onneksi kemiat hoitajan kanssa toimivat hyvin ja koin saavani apua keskusteluista.

 

["Vieras"]

Ei se auta ryhdistäytymiskehotukset, masennus ei ole laiskuutta. Eikö pojan saisi hoitoon? Jos jaksaist käydä jossain päivätoiminnassa tms. Jos lääkitys ei auta on se vaihdettava. Ja tarvitset keskusteluapua myös.

 

["vieras"]

[QUOTE="Vieras";25223155]Ei se auta ryhdistäytymiskehotukset, masennus ei ole laiskuutta. Eikö pojan saisi hoitoon? Jos jaksaist käydä jossain päivätoiminnassa tms. Jos lääkitys ei auta on se vaihdettava. Ja tarvitset keskusteluapua myös.[/QUOTE]

lapsi vaan hoitoon niin eipä ole mammalla enään mitään syytä nousta sängystä.
Sinne uppoo syvemmälle pimeyteen.

 

["rrr"]

Miehesi reaktio on kieltämättä kamala. Toisaalta taas ulkopuolisen on usein hankala ymmärtää masennusta, ja vaikka ymmärtäisikin, on sitä lähimmäistenkin hankala välillä jaksaa.

Ihmeellistä, että lääkärit hidastelevat lääkityksen aloittamisen kanssa, etenkin kun masennus on kuitenkin jo todettu! Yleensä se lääkeresepti ojennetaan ensimmäisenä käteen.

Jos siis saisit jostain sen verran energiaa että jaksaisit käydä VAATIMASSA sekä lääkityksen aloittamista välittömästi että lähetettä esimerkiksi psykiatriselle sairaanhoitajalle (tms) jatkokartoitusta varten, olisi varmaan hyvä. Älä vähättele tilannettasi, vaan kerro samoin sanoin että joudut jatkuvasti pakottamaan itsesi edes ruokkimaan lastasi.

Ja siitä vielä sen verran, että anna itsellesi ainakin pieni taputus olalle siitä että olet kyennyt kyseiseen pakottamiseen. Masennus on kamala sairaus ja tiedän sen tunteen, kun ei tekisi mitään muuta kuin makaisi lamaantuneena sängyllä 24/7 - olet vahva ihminen kun olet kaikesta huolimatta pitänyt lapsestasi huolta. <3

 

["toivoton"]

Onnistuin äitini avustuksella käymään terveyskeskuksessa keskustelemassa asiasta, ja meille tulee joku auttamaan näin aluksi kerran viikossa. Äitini lupasi hakeutua vuorotteluvapaalle, muttei vielä osannut sanoa, koska sen sitten saa aloitettua. Minulla on ensiviikolla uusi aika psykologille, jolloin päätetään sitten tuosta lääkityksestä. Syy, miksi sitä ei jo viimekerralla aloitettu on niinkin yksinkertainen kuin muut päällä olevat lääkitykset sekä mahdolliset haittavaikutukset, joita minulle tuli jo vuosia sitten teininä useammastakin eri merkkisestä mielialalääkkeestä.

Joskus on vain pakko nähtävästi tunnustaa olevansa heikko, eikä pärjää yksin. Äitini otti asian kovin raskaasti, kun ei teinivuosinanikaan paljon kyennyt mitään tekemään ennen kuin jouduin laitoshoitoon. Olen pahoillani, että äitini joutuu kokemaan tämän nyt uudelleen, mutta minulla ei ole ketään muuta, kehen turvautua, kun tuo mies ajattelee, mitä ajattelee.

Tulin vain sanomaan teille kiitos, että saitte minut vihdoinkin tajuamaan sen, ettei aina tarvitse jaksaa, eikä ainakaan yksin. Eli kiitos. Kyllä tämä tästä taas ajan kanssa...

 

[Reesu<3]

Hiljaa hyvä tulee, kaikkea hyvää teille

 

["Vilukissa"]

Se, että tunnustaa olevansa heikko, on mitä suurinta rohkeutta ja vahvuutta!

Pienillä askeleilla eteenpäin ! Levollista joulunodotusta :hug: .

 

["sondersson"]

Tuo on just paskin mahdollinen homma kun puoliso ei ymmärrä. Mä en alkanut parantua ennen kuin mun mies alkoi tajuamaan etten ole laiska vätys vaan voin oikeasti huonosti ja se ei ole omasta tahdostani kiinni mitä jaksan tehdä. Kovat piippuun, miten vaan voitkin saada miehesi ymmärtämään niin toimi just niin.

Koita helpottaa arkea esim. tekemällä helppoa ruokaa suuri määrä kerralla et sitä voi syödä useemman päivän ja jää vaikka pakkaseenkin vielä. Tee tärkeimmät kotityöt ja anna vähemmän tärkeitten vaan olla äläkä pode siitä huonoa omatuntoa. Minkä ikäinen lapsesi on? Pahimpien väsyjen aikana piirretyt sun muut käyttöön. Käykö miehesi lapsen kanssa ulkona, voitko jättää sen hänen huolekseen?

 

[Cleopatra]

Aiemmat mielenterveysongelmat ovat suuri riskitekijä sairastua synnytyksen jälkeiseen masennukseen. Tietääkö miehesi, että olet ollut nuorena laitoshoidossakin? Olisi hyvä, että saisit miehesi joskus mukaan lääkärille, joka voisi kertoa miehelle, että kyse on aivojen sairaudesta, ei laiskuudesta. Liikunta, hyvät rasvahapot ja ystävien tapaaminen auttavat lievässä masennuksessa, mutta vakavammassa tarvitaan lääkitystä tai jopa sähköhoitoa.

 

["toivoton"]

Kyllä mieheni tietää menneisyydestäni, muttei ole koskaan osannut siihen suhtautua oikein mitenkään. Hänelle se on vain pala kakkua, joka on jo syöty. Paniikkihäiriön ymmärtää, mutta masennusta ei. Mies on paljon töissä, eikä edes halua mukaan "tapaamisiini", mikä on hänen kohdallaan ihan ymmärrettävää. Äitini lupasi keskustella tuon miehen kanssa viikonloppuna, kun ollaan heille menossa muutenkin. Ehkä se saa hänen silmänsä auki tai sitten ei.

Poika on 2v ja kyllähän isä poikansa kanssa oman jaksamisensa mukaan touhuaa töiden jälkeen ja viikonloppuisin, mutta pitäisihän silläkin olla sitä omaa aikaa, niin ei voi kokonaan hänen harteilleen laittaa.

 

["vieras"]

Halaus ihan ensi alkuun *halaa*. Hyvä, että olet hakenut apua. Tosi ikävää, että miehesi suhtautuu niin kuin suhtautuu. Voisitko näyttää tämän ketjun hänelle, jos se jotenkin avaisi hänen silmiään? Tarvitsisit kyllä enemmän tukiverkostoa kuin äitisi, tosin hyvä että sinulla on psykologi ja sait tuon kerta viikkoon avun terveyskeskuksesta.

Meillä minä olen terve ja mies sairastaa masennusta. Vaikka minulla on koulutus sosiaalialalle ja kokemusta työn puolesta mielenterveyskuntoutujista, niin kyllä puolisona on silti joskus vaikea jaksaa/suhtautua. Siinä mielessä hiukan pystyn ymmärtämään miestäsi, mutta ei se silti oikeuta hänen asennettaan. Muista, että viisas hakee apua, tyhmä ei. Toivon sinulle kaikkea hyvää!

 

["vieras"]

Mun mies mkaa ahdistuneena ja masentuune sängyssä iltapäivääna sti. Sitten jaksaa syödä meidän kanssa ja katsella tv:tä. Seksiä ja läheisyyttä on harvakseltaan.

Mun on vaikea ymmärtää masennusta. Miten jokin voi ottaa toisen mielen valtaansa ja syödä hänet pois? Mieheni on enää tyhjä kuori. Elävä kuollut. Ja minä olen yksinäinen ja tuskastunut. Suutun miehelleni siitä kun on sairas. "Miksi et tee ruokaa, siivoa, leiki lapsen kanssa, lähde ulos, harrasta..?". Tiedän kyllä ettei mies voi islle mitään, mutta läheimmäisenä olo on rankkaa. Minä yksin pidän suhdetta pystyssä, toivoen parempaa. Näin on mennyt siitä asti kun lapsi syntyi.

Koita ymmärtää miestäsi. Ja hyvä jos saat pakotettua itsesi toimintaan. Mieheni ei pysty ja plekään, että joku päivä hän ei enää pysty ollenkaan nousemaan sängystä.

Tämä oli kuin olisin itse kirjoittanut. Olen nimittäin saman kokenut ja se oli kyllä hirveää. Myönnän etten varmaan minäkään jaksanut olla niin tukena kuin olisi pitänyt olla ja välillä tuli sanottua todella pahastikkin. Mutta siis se tunne kun olit tavallaan koko ajan yksin lasten kanssa, mies ei tullut edes syömään yhdessä. Samoin kun olisi kaivannut sitä toisen läheisyyttä mutta aina sai mennä yksinään nukkumaan ja kaikesta lapsiin liittyvästä vastasit yksinäsi.