M
Menetty mahdottomuus
Vieras
Ja itsekin olen sen tuominnut, kun olin ymmärtämätön ja kokematon... enkä silti vieläkään ole itse pettänyt tai lähtisi siihen helposti tuosta vain. MUTTA niin melkein kävi sillä ihastuin, todella tulisesti ihastuin. Ja se oli hirveää ja ihan kamalaa, vieläkin itken sitä, että miksi niin piti käydä? Miksi sellainen kokemuksen vedin puoleeni sitä hakematta.
Olen viettänyt perhekeskeistä elämää viimeiset 10 vuotta, en ole juossut baareissa tms. vaan elänyt todella miehelleni ja lapsilleni ja olemme olleet onnellisia. Mutta yhtäkkiä pari kuukautta sitten havahduin siihen, että olen korviani myöten ihastunut ihmiseen jonka kanssa olen töiden kautta tekemisissä. tunne oli molemmin puolinen, eikä sitä vatsaan voinut taistella. Yritin todella, yritin niin etten saanut unta, välillä tuntui etten saanut edes henkeä... sain kaksi kertaa tosi pahan sydämen tykytys "kohtauksenkin", pelkäsin oikeasti terveyteni puolesta ja harkitsin lähtöä lääkäriin.
Mutta psyykkistä se oli. En halunnut ihastua, en kaivannut sellaista, saan huomiota mieheltäni, kotona on kaikki hyvin. Tai oli kaikki hyvin. Nyt tämä koko juttu ahdistaa ja itkettää yhä, miksi piti kokea tuollainen paska juttu vain siksi, että pitää unohtaa koko ihminen. Tehdä ihan hitosti töitä siihen että unohtaa.
Puhuimme siis tunteistamme ja tilanteestamma ja kumpikaan ei sitten ollut valmis mihinkään koska olen naimisissa.
Mutta nyt todella ymmärrän ettei kaikki tähän pysty, taistelemaan hetki hetkeltä tunteitaan vastaan. Itkeä aamulla kun ajaa töihin, itkeä öisin kun nousee vessaan ja rukoilla, että tämä olisi ohi ja laimea musito vain.
En enää ajatelle, että kaikki pettäjät on paskoja kusipäitä, sillä todellakin yhä elän hetkiä jolloin tekisi mieli juosta tämän miehen perään. Mutten sitä tee, se on molemmin puolin tehty selväksi. Voimme vain unohtaa.
Elämä tuntuu vaan hiton tyhmältä nyt, en olisi halunnut kokea tätä enkä ymmärrä miten tämä edes tapahtui.
Olen viettänyt perhekeskeistä elämää viimeiset 10 vuotta, en ole juossut baareissa tms. vaan elänyt todella miehelleni ja lapsilleni ja olemme olleet onnellisia. Mutta yhtäkkiä pari kuukautta sitten havahduin siihen, että olen korviani myöten ihastunut ihmiseen jonka kanssa olen töiden kautta tekemisissä. tunne oli molemmin puolinen, eikä sitä vatsaan voinut taistella. Yritin todella, yritin niin etten saanut unta, välillä tuntui etten saanut edes henkeä... sain kaksi kertaa tosi pahan sydämen tykytys "kohtauksenkin", pelkäsin oikeasti terveyteni puolesta ja harkitsin lähtöä lääkäriin.
Mutta psyykkistä se oli. En halunnut ihastua, en kaivannut sellaista, saan huomiota mieheltäni, kotona on kaikki hyvin. Tai oli kaikki hyvin. Nyt tämä koko juttu ahdistaa ja itkettää yhä, miksi piti kokea tuollainen paska juttu vain siksi, että pitää unohtaa koko ihminen. Tehdä ihan hitosti töitä siihen että unohtaa.
Puhuimme siis tunteistamme ja tilanteestamma ja kumpikaan ei sitten ollut valmis mihinkään koska olen naimisissa.
Mutta nyt todella ymmärrän ettei kaikki tähän pysty, taistelemaan hetki hetkeltä tunteitaan vastaan. Itkeä aamulla kun ajaa töihin, itkeä öisin kun nousee vessaan ja rukoilla, että tämä olisi ohi ja laimea musito vain.
En enää ajatelle, että kaikki pettäjät on paskoja kusipäitä, sillä todellakin yhä elän hetkiä jolloin tekisi mieli juosta tämän miehen perään. Mutten sitä tee, se on molemmin puolin tehty selväksi. Voimme vain unohtaa.
Elämä tuntuu vaan hiton tyhmältä nyt, en olisi halunnut kokea tätä enkä ymmärrä miten tämä edes tapahtui.
Alusta loppuun kauheaa kärsimystä ja siis toivon, että tämä joskus loppuu...Miksi näin käy? Aikaisemmin olin niin onnellinen mieheni kanssa ja nyt joudun rakentamaan uudestaan suhteeni häneenkin. Olen aika rikki ja katkerakin siitä, että joudun kokemaan tämän. Minua vaivaa kaiken muunlisäksi se, että vaikken pettänytkään miestäni, ovat nämä voimakkaat tunteeni toista miestä kohtaan tulleet 'väliimme'. Minulla on salaisuus, jota en voi jakaa parhaan ystäväni kanssa 
