Ainoat lapset, millaista teillä oli lapsena?

[polkunen]

Toivoitteko kovasti että teillä olisi ollut sisaruksia, vai koitteko asemanne hyväksi ainoana lapsena? Aloin vaan miettimään, koska itse olen kotoisin isosta perheestä, mutta haluaisin silti ehkä vain yhden lapsen. Itse kärsin lapsenä välillä kovastikin siitä että mulla oli niin monta sisarusta, tuntui ettei vanhempien huomio riittänyt kaikille, välillä hävetti kun koulussa sai aina kuulla mitä alempi tai ylempiluokkalainen sisarus oli tehnyt, ja toisinaan taas meinasi mennä hermo kun tuntui ettei kotonakaan meinannut saada hetken rauhaa. Vaikka kyllä sisaruksista iloakin oli, esim. vaikka kaikki muut pihan lapset olisivat olleet kipeitä/arestissa/reissussa, oli aina seuraa omista sisaruksista. Meitä on siis niin paljon että voitiin mennä vaikka pelaamaan jalkapalloa ja saatiin omasta perheestä kaksi joukkuetta.

Nyt aikuisena en ole kovinkaan lämpimissä väleissä sisarusteni kanssa, mutta se johtuu siitä että olen niin kovin erilainen kuin muut perheestäni. Tiedän toki että ihan normaalissa perheessä se ei ole mitenkään tavallista, ja että esim. jos lapsia on 2-3 niin välit todennäköisesti pysyvät parempina aikuisenakin kun ei välttämättä tule niin paljoa ristiriitoja kuin isommassa perheessä.

Joka tapauksessa me ollaan miehen kanssa oltu tähän mennessä sitä mieltä että emme halua enempää lapsia, monistakin syistä. Luulen miehen lapsenhankinta-halukkuuden johtuvan siitä että hän taas on kolme lapsisen perheen iltatähti, veljensä ovat häntä yli 10v vanhempia. Vanhemmat veljet ovat kuulemma välillä kiusanneet miestäni aika rankastikin lapsena, eivätkä hekään näin aikuisina kovin usein tekemisissä ole keskenään, lähinnä juhlissa ja jouluina.

Nyt kuitenkin kun poikamme on vajaa 2v, kaikki sukulaiset ja ystävät ovat alkaneet kyselemään koska teemme toisen. Kun olemme vastanneet ettemme koskaan, olemme saaneet hyvin hämmästyneitä reaktioita vastaan. Moni on jopa vähän suuttunutkin, ja alkanut paasaamaan kuinka lapset tarvitsevat sisaruksia. Viimeisin kohtuuton kommentti oli musta meidän pojan neuvolatädillä, joka totesi että lapsi kärsii jos hänellä ei ole sisaruksia, että ei voi vain ajatella omaa napaansa näissä asioissa. Joten miten on, ainoat lapset, kärsittekö te lapsena sisaruksettomuudesta?

 

[tinttiskä]

Olen ainoa lapsi ollut ja en ainakaan kärsinyt, vaan nautin Toki jossain vaiheessa oli ikä kun olisi halunnut isosiskon jota matkia, mutta ikinä en tosissani ajatellut että haluaisin sisaruksia. Sain vanhempien huomiota paljon ja vanhemmilla oli aikaa olla kanssani, opin nopeasti kaikkea kun oli aikaa panostaa vain minuun. Tästä saan ehkä äkäistä palautetta, enkä siis väitä että lapset joilla on sisaruksia eivät oppisi hyvin ja vanhemmat eivät panostaisi. Mutta koen että sain paljon enemmän kun olin ainoa lapsi. Olin ehkä hieman lellitelty, mutta en mitenkään piloille. Osasin koulussa ja päivähoidossa ottaa muut huomioon eikä tullut ongelmia vaikka kotona olinkin se ainoa. Itselläni ei ole vielä yhtään lasta ja olenkin kovasti miettinyt että monta lasta haluaisin, jos saan. Luulen että vain sen yhden, koska itselläni on niin paljon hyviä kokemuksia..

 

[..........]

Olen huomannut, että usein hyvässä, tasapainoisessa perheessä kasvaneet lapset ovat tyytyväisiä sisarusmääräänsä (oli niitä sitten 0 tai 10).

 

["vieras"]

Mä olin välillä yksinäinen ja kaipasin sisarusta. Lomamatkoilla oli tylsää. Samoin jouluisin kaipasin seuraa. Toki seuraa löytyy muualtakin, mutta noin itse koin. Olin kateellinen ystävilleni, joilla oli sisaruksia. Mulle on aina ollut selvää, että lapsia on enemmän kuin yksi. Mutta nämä kokemukset riippuvat paljon lapsesta ja perheestä sekä muusta verkostosta.

 

[ainoana]

Vanhempani erosivat kun olin alle vuoden ikäinen. Äitin luona olin ainoa lapsi, isän luona taas oli neljä pienempää sisarusta (vanhin vain kaksi vuotta minusta nuorempi), joten olen kokenut molemmat. Kyllä ainoana lapsena äitin luona viihdyin paremmin. Isän luona oli tottakai kiva kun oli seuraa, mutta enemmän nautin ainoana olemisesta. Olin suunnilleen joka toisen viikon toisen luona, mutta ala-asteen loppupuolella olin äitin luona ja isän luona kävin vain ehkä joka toinen viikonloppu. En osaa oikein enempää kertoa, mutta jos haluat kysyä niin vastaan mielelläni

 

["vieras"]

Kaipasin sisaruksia kovasti. Ja kaipaan edelleen aikuisena.
Mun vanhemmat on jo aika vanhoja ja heidän asioiden hoitaminen ja heidän sairastelu on rankkaa eikä ole ketään jonka kanssa noita asioita jakaa.
Lapsena koin että vanhemmilla oli ihan liikaa aikaa ja energiaa keskittyä minuun, minulta odotettiin paljon, tai ainakin se tuntui siltä, olisin kaivannut sisaruksia jakamaan noita odotuksia, ei olis tuntunut niin pahalta "pettää" vanhempien hienoja haaveita siitä miten koulussa pitää mennä ja mitä elämällään tekee.

Suurin osa ainoista lapsista joita mä tunnen ajattelee ainakin osittain samoin, mutta toki on niitäkin jotka kokee ainoana kasvamisen olleen hyvä. Joskus tosin mietin et onko heidän vanhemmat vielä ok kuntoisia, jolloin ei se vanhemmista huolehtiminen ole tullut eteen.

Ja sit se yksi syy, mä ainakin kasvoin jollain tapaa itsekeskeiseksi, tai siis, ei tarvinnu arkikotielämässä huomioida muita tai tapella ja ilmeisesti siksi oon tosi huono konfliktitilanteissa ja jotkut sosiaaliset tilanteet on outoja.
Halusin ehdottomasti monta lasta, ja onneksi sain!=)

 

[as if]

Mä en ole koskaan kaivannut sisarusta, mun serkut on suurin osa kans ainokaisia ja oltiin aika paljon tekemisissä varsinkin 2v vanhemman serkkupojan kanssa lapsina.
Lomamatkoilla yms. oli usein kaveri mukana ja meillä oli muutenkin usein kavereita yökylässä.

 

["..."]

Olen ainoa lapsi ja minulle asiassa oli ja on enemmän huonoja puolia, mutta se taitaa olla luonne-ero. Olen todella seurallinen ja olisin kaivannut leikkikaveria, koska äitini sai minut vanhana eikä ollut ajan hermoilla eikä jaksanut olla läsnä.

Toisaalta sain omaa rauhaa, oman huoneen, kaikki vaatteet ja lelut uusina, paljon lomamatkoja, jne. Huvipuistoreissuille kutsuimme usein ikäiseni kaverin mukaan.

Nyt itse äitinä kaipaisin sisarusta vertaistueksi ja lapsilleni serkkuja. Vaikka minulla hyviä ystäviä onkin, uskon että sisarus olisi läheisempi kun tietää millaista on ollut kotona ja on kasvanut yhdessä. Toisaalta tiedän että jotkut ovat toivoneet olevansa ainoita lapsia, mutta kun kysyit niin minä olisin halunnut sisaruksia, jos olisin saanut valita.

 

[ap.]

Olen huomannut, että usein hyvässä, tasapainoisessa perheessä kasvaneet lapset ovat tyytyväisiä sisarusmääräänsä (oli niitä sitten 0 tai 10).

Tää pitää kyllä todennäköisesti eniten paikkansa. Niin mäkin olen koittanut ajatella, ja panostaa omassa kodissani siihen että kaikki otetaan tasapuolisesti huomioon. Haluan tarjota lapselleni parhaan mahdollisen lapsuuden siitäkin huolimatta vaikka hän tosiaan jäisi ainoaksi lapseksi. Koskaanhan ei voi tietää muuttuuko meidän mielemme tämän asian suhteen, olemmehan vasta pikkuisen alle 30-vuotiaita.

 

["..."]

Lisään vielä että se hyvä puoli on että minulle puhuttiin ja luettiin lapsena paljon ja uskon että tämä vaikutti siihen että koulu oli aina minulle helppoa. Siis kun yhden lapsen perheessä voisi kuvitella että on enemmän aikaa lapselle, mutta en ole varma kun tosiaan omat lapset ovat vielä niin pieniä ettei ole vertailukohdetta.

 

["Rohmu"]

En osannut kaivata sisaruksia, koska vanhempani erosivat, kun olin pieni. Elelimme äidin kanssa kaksistaan. Oli oikein leppoisaa ja seuraa oli kavereista ja sukulaislapsista. En näin aikuisenakaan ole kaivannut sisaruksia, en jotenkin osaa edes kuvitella, että niitä olisi...

 

[miemi]

Kyllä mä olen sisarrusta kaivannut rinnalleni. Juurikin eilen taas kun hoidin itsemurhaa yrittänyttä hoitoon... helpottaisi kun saisi jakaa näitä elämän käänteitä jonkun "oman sukulaisen" kanssa. Äidistä ei paljoa apua ole..Eli minä olen se kun hoitaa perhettä.

samatan mua nyppii lauseet: kun olet ainoa lapsi niin olet saannut kaiken. Tää asenne on sairaan tiukassa ihmisissä. Mun tekis mieli kiljua että mitä vitun siistiä tässä nyt on? Mitä ihmettä mä olen muka saannut niin hienoa? Töitäkin tehnyt 14 vuotiaasta saakka jotta olisi omaa rahaa.

Mä tiedän tarkaan että sisarus ei takaa mitään. Mutta olisi se mahdollisuus edes. Itse olen ainoa lapsettomuuden vuoksi (siis vanhempani tekivät minua 9 vuotta). Asialle ei siis oikein voi mitään. Mutta itse en missään kohtaa voinnut kuvitellakaan että lapsia olisi vai yksi itselläni. Jos niitä vaan siis tulee. Ja luojan kiitos tuli. Kaksi riittä hyvin kyllä, ei maailmaa tarvitse täyttää. Ja onhan nuo lapsenakin helpompia kun voivat keskenäänkin välillä leikkiä eikä isän ja äidin tarvitse jatkuva huvituskeskus olla.

 

["huulia"]

[QUOTE="...";25974909]Lisään vielä että se hyvä puoli on että minulle puhuttiin ja luettiin lapsena paljon ja uskon että tämä vaikutti siihen että koulu oli aina minulle helppoa. Siis kun yhden lapsen perheessä voisi kuvitella että on enemmän aikaa lapselle, mutta en ole varma kun tosiaan omat lapset ovat vielä niin pieniä ettei ole vertailukohdetta.[/QUOTE]

Höpön löpö. Kyllä muutamalle lapselle aina se aika löytyy. Tää maailmahan jo perustuu huomion jakamiseen, ei siitä yksikään lapsi rikki mene. Päinvastoin. Ja kyllä ajan riittämättömyys on ihan vanhemmista kiinni. Vai eikö kahdelle lapselle muka voi muka vaikka lukea yhtäaikaa tai ottaa syliin? Se on erijuttu jos tehtailee 10...

 

[miemi]

Kyllä mä olen sisarrusta kaivannut rinnalleni. Juurikin eilen taas kun hoidin itsemurhaa yrittänyttä hoitoon... helpottaisi kun saisi jakaa näitä elämän käänteitä jonkun "oman sukulaisen" kanssa. Äidistä ei paljoa apua ole..Eli minä olen se kun hoitaa perhettä.

samatan mua nyppii lauseet: kun olet ainoa lapsi niin olet saannut kaiken. Tää asenne on sairaan tiukassa ihmisissä. Mun tekis mieli kiljua että mitä vitun siistiä tässä nyt on? Mitä ihmettä mä olen muka saannut niin hienoa? Töitäkin tehnyt 14 vuotiaasta saakka jotta olisi omaa rahaa.

Mä tiedän tarkaan että sisarus ei takaa mitään. Mutta olisi se mahdollisuus edes. Itse olen ainoa lapsettomuuden vuoksi (siis vanhempani tekivät minua 9 vuotta). Asialle ei siis oikein voi mitään. Mutta itse en missään kohtaa voinnut kuvitellakaan että lapsia olisi vai yksi itselläni. Jos niitä vaan siis tulee. Ja luojan kiitos tuli. Kaksi riittä hyvin kyllä, ei maailmaa tarvitse täyttää. Ja onhan nuo lapsenakin helpompia kun voivat keskenäänkin välillä leikkiä eikä isän ja äidin tarvitse jatkuva huvituskeskus olla.

siis itsemurhaa yrittänyttä isää

 

[888]

En kaivannut sisaruksia pienenä, mutta nyt aikuisena kyllä. Minulla oli mukava lapsuus mutta lomat oli välillä vaan ikäviä, kun kaikki pihan kaverit lähti mökille ja minä "jäin" yksin kun ei ollut sisaruksia. Toisinaan toivoin että olisi sisarus, ettei vanhemmat olisi niin paljoa keskittyneet minuun.. Vaikka sain paljon leluja, en kuitenkaan kaikkea. Olin aika helppo lapsi. Osaan ottaa muut huomioon, ehkä liiaksikin, koska en ole oppinut oikein pitämään puoliani kun ei ole ollut ketään kenen kanssa tapella. Ennen koulua olin pph:ssa ja näin jälkikäteen ajatteliisin, että olisi ehkä ollut parempi jos olisin ollut päiväkodissa, sillä siellä olisi ollut enemmän lapsia. Vaikka olin (vanhojen vanhempien) ainokainen, tietyllä tapaa ei minuun kuitenkaan niin panostettu, että esim. olisi laitettu johonkin harrastukseen. Sain olla aika itsenäinen mutta toisaalta taas vahdittiin ja varjeltiin sitten liikaakin.

Olen sitä mieltä että on paljon lapsen luonteesta kiinni miten asiat sujuu. Lähtökohtaisesti kuitenkin pitäisin ainoan lapsen suhteet serkkuihin läheisinä (että olisi läheisiä sukulaisia, sitten isompanakin), laittaisin ennen kouluikää päikkyyn (pph:n sijasta) ja jos vaan lapsi tykkäisi niin yksilölajin sijasta harrastaisi mieluummin joukkuelajia. Näillä eväillä varmasti olisi hyvät oltavat =)

 

["Ainokainen"]

Samoja mietteitä kuin monella toisella. Olisin kaivannut pienenä ( ja myös näin aikuisena) sisarusta itselleni. Muistan kun lapsena itkin äitilleni että miksi minulla ei ole sisaruksia. Parhaalle ystävälleni oli syntynyt pikkuveli. Vasta vuosia myöhemmin kuulin syyn. Minun synnytyksessä on ollut isoja komplikaatioita ja äidiltäni kiellettiin ehdottomasti uusi raskaus. Jäin siis ainoaksi. Kovasti olisin kaivannut sisaruksia, lomareissut olivat tylsiä ja kesät pitkiä kun ei ollut seuraa. Myös vanhempien paineet odotukset jne kohdistuivat yksin minuun.
Kun vanhempani ikääntyyvät,joudun myös yksin huolehtimaan eikä ole siihen jakajaa. Asioilla on siis puolensa.
Minuakin ärsyttää se stereotypia että kaikki ainoat lapset ovat saaneet kaiken mitä sormellaan ovat osoittaneet. Ei pidä paikkaansa, en minä ainakaan ole saanut kaikkea. Toki olen jakamattoman huomion saanut mutta se on kyllä kohdallani ollut kaksiteräinen miekka..koska paineet ja odotukset ovat kohdistuneet yksin minuun. Enkä ole ollut riittävä tai tarpeeksi hyvä koskaan äitini mielestä... jos meitä olisi ollut se kaksi olisi myös vaatimukset ja odotukset kohdistuneet tasaisemmin. Nyt olen saanut yksin kärsiä kaiken.

Itselläni oli selvää, että jos joskus lapsia saan, haluan vähintään sen kaksi (jos se vaan on mahdollista)koska koen kärsineeni siitä, että olen ainokainen. Ymmärrän toki nyt aikuisena miksi ja olen kiitollinen, että itse olen kaksi lasta saanut.

 

[mutta?]

Ainokainen ja muutkin, jotka ainoina lapsina olette nostaneet esille sen, että itse halusitte kuitenkin useamman kuin yhden lapsen. Kaikki lisäsitte, että jos mahdollista.

Mitä jos olisit joutunut siihen tilanteeseen, että syystä tai toisesta et olisi onnistunut saamaan kuin yhden lapsen? Millä lailla kohtelisitte tätä ainoaa, eri lailla kuin itseänne on kohdeltu?

Kiinnostaa minua, koska itselläni on sisarus mutta voi olla, että oma lapseni jää ainoaksi. Kiitos jos jaksatte pohtia tätä!

 

["minttu"]

Sekä minä että mieheni olemme ainoita lapsia, eikä kumpikaan meistä ole kärsinyt siitä. En muista koskaan erityisemmin toivoneeni sisarusta, eivätkä vanhempanikaan muista minun juurikaan asiasta puhuneen. Mulla oli muita sukulaisia ja paljon kavereita, joten en ehtinyt olla yksinäinen. Tykkäsin siitä, että kotona oli rauhallista. Kaverit, joilla oli sisaruksia, marisivat aina, ettei ole omaa rauhaa tai että sisarukset tekevät sitä tai tätä.
Minusta oli hienoa, kun vanhemmilla oli aikaa minulle, me tehtiin paljon kaikenlaista yhdessä. Toki näin varmasti on monessa useampilapsisessa perheessäkin. Koen, etten ainokaisuudestani huolimatta ole kovinkaan lellitty. Kesätöihin menin 14-vuotiaana enkä muutenkaan saanut kaikkea mitä halusin. En myöskään ole sulkeutunut ja itsekäs, vaan hyvinkin avoin ja toisia ajatteleva tyyppi Samoin kuin mieheni.

Meilläkin on vain yksi lapsi, ja hän jää ainoaksi. En siis kuulu niiden ainoiden lasten joukkoon, jotka itse haluavat vähintään kaksi lasta.

 

[yhden äiti]

Minä olin kymmenen vuotta ainut lapsi jotenka siskon kanssa ei yhteisiä juttuja lapsena ollut. Minä olin ihan tyytyväinen ainokaisena olemiseen. Muistan kuinka kaverit joila oli sisaruksia eivät voinet leikkiä niin vapaasti kuin minä kun niillä oli usein hoitotehtäviä nuoremmista sisaruksista.
Minulle on ollut aina selviä että jos saan lapsen niin se jää yhteen. En millään näe että lapseni elämä olisi jotenkin onnetonta. Sitä voi käydä leikkimässä puistoissa tai sukuloimassa.

 

["minttu"]

Vastaan vielä tuohon "mutta?" -nimimerkin kysymykseen. En usko, että kohtelen lastani kovinkaan eri tavalla kuin omat vanhempani kohtelivat ja kasvattivat minua. Mielestäni vanhemmillani oli ihan hyvät kasvatusperiaatteet, joita itsekin pitkälti noudatan. Paljon rakkautta, mutta myös rajoja Ainoalapsisuus ei todellakaan tarkoita sitä, että lapsi "hemmotellaan pilalle" toteuttamalla jokainen hänen toiveensa. Ainakaan näin ei tehty omalla kohdallani eikä tulla tekemään omankaan lapseni kohdalla.

 

[Tsemp]

Olen ja olen aina ollut sisareni kanssa läheinen ja olen hyvin kiitollinen siitä, että meillä on toisemme. Lapsena se oli tärkeää: olemme tyttöjä molemmat ja ikäeroakin on alle kaksi vuotta. Meistä oli toisillemme paljon seuraa ja tukea jo silloin, ja on edelleen - ymmärrämme toisiamme erilailla kun koskaan ystävän kanssa on mahdollista, vaikka minulla on myös hyvin läheinen ystävä jo lapsuusvuosilta.

Nyt kun oma äiti on sairastanut ja perheessä on ollut muita ongelmia, on sisarussuhde entisestään lähentynyt. Yksin kaikki olisi ollut vielä paljon raskaampaa. Juttelin tästä vasta ainoa lapsi -ystäväni kanssa, joka itkien sanoi, että niin se menee: on rankkaa olla ainoa etenkin nyt, kun omat vanhemmat ikääntyvät ja huoli heistä kasvaa.

Ei se siis turhaa puhetta ole. Itse en vaihtaisi, todellakaan, mutta en kyllä sitäkään kiistä, että myös ainoana lapsena olemisessa on varmasti puolensa. Ymmärrän myös, että aina sisaruussuhteet eivät ole tällä tavalla mutkattomia ja rikastavia.

 

["Ainokainen"]

Minulla oli tilanne, että toisen lapsen saaminen ei ollut varmaa lainkaan.Esikoinen on hoidoilla saatu. Jos en olisi saanut toista niin ainakin olisin yrittänyt olla toistamatta äitini tekemiä virheitä joista itse kärsin.Toki pyrin muutenkin olemaan toistamatta hänen virheitään (ja teen tietysti kasa päin toisia omia virheitä) vaikka olenkin saanut kaksi lasta.

 

[Phoebsi]

Olen elänyt ainoana lapsena joka on kuitenkin aina tiennyt olemassaolevista sisaruksistaan - ja kaivannut heitä.

Silti muistan lapsuudesta monen monta hetkeä, jolloin nautin yksinolosta. En ole ehkä siis oikea henkilö vastaamaan tähän, mutta voin sanoa etten silti kokenut kärsiväni mitenkään, en ainakaan enää muista sellaista. Sitä ihmettelin välillä, millaista on kun sisarukset asuvat samassa huoneessa ja kun tapellaan siskojen kesken. Se oli minusta ihmeellistä mutta toisaalta myös vähän ahdistavaa silloin lapsena. Vasta myöhemmin tajusin sen läheisyyden mikä siinä oli toisten välillä.

Nyt kun olen päivittäin jollain tavalla tekemisissä jonkun sisaruksen kanssa, osaan arvostaa omaa erikoista menneisyyttäni ja yksinään oloani tuolloin. Huono puoli siinä kuitenkin oli se - tämä on nyt pakko tunnustaa - että en oppinut jakamaan mitään. Edelleen harmistun jos joku pyytää vaikka herkuistani osaa itselleen. Annan kiltisti ja tarjoan kohteliaana vielä lisääkin mutta sisimmissäni saatan kihistä että syö anoppi ihan vaan sitä omaa pizzaasi.

 

[sosiaalisesti rikas]

muistan joskus vinkuneeni siskoa, mutta eipä tuo jäänyt mieltä painamaan kun vastaus oli ei.

omista ystävistä iso osa jostain syystä on ainokaisia myös, ja usein sisaruksellisissa ihmisissä minua hämmästyttää se itseriittoisuus, mitä en osaa pitää hyvänä asiana ollenkaan. eli käännytään perheeseen päin, ja sitten saattaa jäädä ne muut ihmissuhteet laihoiksi. sitä sitten käytetään todisteena, että veri on vettä sakeampaa...

 

[iipunen]

pienenä en halunnut sisaruksia, mutta murrosiässä olisin paljon kaivannut siskoa tai veljeä jonka kanssa jakaa murheita...

Mutta hyvin onnellinen olen ollut, enkä muulloin ole osannut kaivata sisaruksia. Sukulaisista ja kerhokavereista oli riittävästi seuraa