Mitä jos ei nauti äitiydestä yhtään?

[niisku neiti]

Entä jos rakastaa ja haluaa parasta lapsilleen, mutta ei nauti itse yhtään?

En mä halua ihan oikesti että ikinä en saa rauhassa syödä aamupalaa,tai yhtään mitään muutakaan. ÄRSYTTÄÄÄ. Itseä väsyttää kun on just herännyt, sitä haluaisi vaan rauhassa istua pöyden ääreen NAUTTIA kupposen teetä.

Mutta sitten on ne "apinat" niin se sana kuvaa touhua parhaiten, ihan ku ois muutava apina ruokapöydässä(ja luulen heidänkin osaavan syödä nätisti kun nälkä on että varmaan apinakin olisi miellyttävämpi/helpompi seuralainen).

Sit ku pitäs pukee ja lähtee niin vinku vinku vinku joka kerta!

Ja tuo adhd tapaus, te ette edes halua tietää, ihan uskomatonta menoa. koko ajan aamusta lähtien.

Kun vertaa tätä siihen kun olis lapseton,heräsin koska huvitti(tai 1tunnin ennen töihin lähtöä) söin mitä huvitti, söin rauhassa,kukaan ei vinkunu,lällätelly,leikkinyt,pelleillyt ja suoranaisesti ärsyttänyt. Ja kun itse tietää että siitähän päivän lysti vasta alkaa, no onneksi on arkipäivä niin pääsee 8tunniksi rauhassa töihin hermoja lepuuttaa.

No niin eli tilanne on se että mä en pysty olee enään onnellinen(ja tämä on seurausta hankalista lapsista, eikä niin että lapset käyttäytys noin kun en oo onnellinen. kattokaas kun syy on se mikä on eka ja seuraus tokana eli minun tympiintyminen). No tätähän pitäs silti jaksaa vielä vuosia, koska etenkin tuo adhd lapsi ei tuosta miksikään muutu(ja joo ihan neurologi sanonut että vähän helpottaa yleensä siinä 11v iässä mutta sitten tulee murros-ikä jolloin vaaditaan taas enemmän) Lasta pitää ymmärtää ja ymmärtää.No ymmärränhän mä.

Miten kukaan voi nauttia muka äitiydestä,minusta se on täyttä pupun puhumista, ei kukaan voi nauttii siitä että aina on vaikeaa!

Mulal on nyt jo pitkään jakuneen stressin takia tykytyksiä ja muita vaivoja,eikä stressi lopu ikinä.

 

[shghre]

Samoja tunteita, paitsi että en pääse pakoon töihin, alkoi äitiysloma

Ennen oli ihanaa, nyt vain ärsyttää lapset? Miksi, tietääkö kukaan?

 

[Madicken04]

Meilläkin on erityislasten kanssa välillä haastavaa eikä niistä hetkistä nauti. Mutta onneksi joukkoon mahtuu hyviäkin hetkiä ja on mies, päiväkoti/koulu ja esikoisen avustaja jakamassa tuota vastuuta ja työtä eli saa itsekin välillä huilata rauhassa. Kokonaisuutena nautin vaikka yksinäiset viikonloput kolmen lapsen kanssa ovatkin rankkoja.

 

["vieras"]

Voi, niin samoja tunteita täälläkin. Jatkuva stressi koko ajan päällä siitä(kin) että hermot on koko ajan kireällä. Ja joka päivä päättää että nyt yritän ottaa rennommin ja en hermostu, mutta miten voi olla hermostumatta kun joka pienestä asiasta lapset alkaa "tappelemaan" vastaan. Mikään ei tunnu olevan hyvin, ja mikään ei passaa ja koko ajan riehutaan. Jatkuvaa kitinää eikä oikeasti hetkenkään rauhaa. No, jospa tämä tästä joskus helpottaa.

 

[Kuukkeli, Kuukkeli]

Meillä on tätä nykyä viisi lasta. Olen kauan sitten lakannnut haaveilemasta niistä rauhallisista omista hetkistä silloin, kun lapset ovat läsnä ja hereillä. Kun ei haaveile, ei tule pettymyksiäkään. Mutta tulee iloisia yllätyksiä. Iltaa on mukava odottaa, kun tietää silloin olevan hetki aikaa itselle. Pitkin päivää tupsahtelee mukavia ja rauhallisia hetkiä, ihan yllättäen. Otan niistä kaiken irti.

Mutta sittenkin: kaikista hauskimpia ja palkitsevimpia ovat ne hetket, kun lapset ovat tyytyväisiä, nauravat, leikkivät, touhuavat... ja pitävät monesti melkoisesti ääntäkin.

 

["vieras"]

Jos lasten kanssa oleminen (oman perheen) tuntuu ihan tervanjuonnilta, kannattaisi tilanteeseen hakea apua! Perheneuvola voisi olla eka osoite. Lisäksi kannattaisi hankkia itselle jokin harrastus, jossa on ihan itse vain omine tarpeineen hetken, siitäkin saa voimia.

 

["elli"]

mun mielestä oikealla asenteella pötkii jo pitkälle. Jos kokoajan miettii et kun en saa tehdä sitä ja en saa tätä niin toki ahdistus kasvaa isoksi...mut sit kun asennoituu siihen että lapset ottaa nyt oman aikansa niin stressikin helpottaa ja osaa nauttia pienistä yksinäisistä hetkistä. Mun lapsilla 7v ikäeroa ja joskus sitä miettii et just kun alkoi helpottamaan niin nyt alottaa kaiken alusta. Yritän kuitenkin muistaa olla onnellinen näistäkin hetkistä sillä oikeesti lapset kasvaa huisin nopeasti...

 

[astrolabe harmaana]

Kyllä se siitä vielä. Itsekään en pikkulapsivaiheesta nauttinut, mutta koululaisten äitiys sopii minulle kuin hanska käteen.

 

[tuota]

Onko äitiys niitä asioita, joista varsinaisesti nautitaan?

Äitiys on mielestäni niitä asioita, joiden kanssa eletään ja joihin sitten muita juttuja, aamuteen juomista ja muuta elämää, suhteutetaan ja joita tehdään sen äitiyden ehdoilla, hyväkyen, että joskus aamutee jäähty ja joskus sitä ei edes ehdi keittää.

 

["vieras"]

Miten te kestätte sen syyllisyyden tuntee, kun koko ajan hermostuu lapsille?
Kun lapset eivät kuuntele, tottele jne...

Raskainta on se syyllisyys, kun taas joutuu huutamaan...

 

[viedas]

Yrittäisin varmasti järjestää elämän muuten niin että siihen sisältyy myös niitä asioita joista nautin. Elämässä toki on tiettyjä velvollisuuksia jotka pitää hoitaa vaikka niistä ei nauttisi. Tukiverkosto, vertaistuki, harrastukset, "hengähdys tauot" lapsista, nauttiminen asioista joissa lapsi onnistuu ja edistyy.

 

["mamma"]

Niin nämä on näitä ikuisuusasioita mitä olisi pitänyt miettiä ennen kuin hankkin ne lapset. Ja miksi hankkia useampi jos jo yhden kanssa takkuaa? Eihän koskaan ole mitään takuita siitä minkälainen lapsi syntyy. Jos saisi tilata niitä kilttejä "helppoja" niin varmaan kaikki niitä tilaisi, erityislapsia ei varmaankaan kaikki ensisijaisesti halua, vai...?

Äitiydessä ei juurikaan ole mitään erityistä, suurin osa meistä pystyy lisääntymään. Äitiys on se arki mitä eletään ja siihen pitää vaan sopeutua. Äidiksi kannattaa ryhtyä vasta kun on siihen valmis ja todella miettiä tarkkaan jaksaako sitä rumbaa laisinkaan. Jälkikäteen on turha nurista kun voi syyttää vaan itseään, ehkäisykeinot on keksitty. Suomessa on vielä niinkin hyvin asiat että jos lapsistaan haluaa päästä eroon niin sekin onnistuu.

Eikun leuka rintaan ja kohti uusia vastoinkäymisiä.

Tai sitten voi katsoa asiaa aivan toiselta kantilta ja päättää että se on upeaa että saa olla lapsensa kasvattaja ja seurata hänen matkaa aikuisuuteen.

Todellisuudessa kai nämä asiat yhdistyy ja välillä haluaa repiä pelihousunsa ja toisinaan taas ilotsee pienistäkin asioista.

 

[niisku neiti]

[QUOTE="vieras";26088452]Miten te kestätte sen syyllisyyden tuntee, kun koko ajan hermostuu lapsille?
Kun lapset eivät kuuntele, tottele jne...

Raskainta on se syyllisyys, kun taas joutuu huutamaan...[/QUOTE]

Niin tai syyllisyys siitä että mun ei kuuluis tuntea näin, ei mun pitänyt olla tällänen äiti, tosin en kuvitellut äitiydenkään olevan näin vaativaa. Jotenkin lapsuuden eprheestä jäi sellanen kuva käteeen että vaikka lapsella on tarpeita ja joskus pahamieli tms. Niin pääsäntöisesti ne menevät siinä "mukana".

Isäni oli yrittäjä(maatalous) olin jo 6vuotiaana torilla mukana 8tunnin päivän(aika useinkin), en mä siellä häiriköinyt/riehunut, autoin iskää ja hymyilin mummoille,pistin apuna herneitä litran tai pottuja kapan,sen mukaan mitä asiakas pyysi. Ei mun isän tarttenut vahtia mua,eikä käskeä. Ihan ite osasin olla. Eikä mua sillein ees koskaan juuri kasvatettu(en saanut ikinä kotiarestia tai mitään mutakaan).

Ja oma koululaiseni on ihan mahdoton,mikään ei suju,ei edes aamupalalla kiltisti oleminen(se on tää adhd kaveri, että tietty se hankaloittaa lapsenoloa, pystymistä,vaikka samaa käytöstä häneltäkin vaaditaan).

Mut silti minä kuvittelin lasten kanssa olemisen leppoisaksi ja helpoksi että kyllä lapsi haluaa tehä oikein kun ymmärtää miksi pitää, koska itse olin sellainen lapsi. katinmarjat näitten mielestä(etenkin isomman) mikään ei oo niin kivaa kun äitin ärsyttäminen, yks päivä se ärsytti ja ärsytti ja ärsytti.. lopulta se sanoi että äiti huuda jo. Kysyin että miksi? lapsi vastasi että koska on hauskaa kun sua ärsyttää. Niinpä niin hahhahhhaa,minuakin huvittaa suuresti.

 

["vieras"]

[QUOTE="mamma";26088583]Niin nämä on näitä ikuisuusasioita mitä olisi pitänyt miettiä ennen kuin hankkin ne lapset. Ja miksi hankkia useampi jos jo yhden kanssa takkuaa? Eihän koskaan ole mitään takuita siitä minkälainen lapsi syntyy. Jos saisi tilata niitä kilttejä "helppoja" niin varmaan kaikki niitä tilaisi, erityislapsia ei varmaankaan kaikki ensisijaisesti halua, vai...?

Äitiydessä ei juurikaan ole mitään erityistä, suurin osa meistä pystyy lisääntymään. Äitiys on se arki mitä eletään ja siihen pitää vaan sopeutua. Äidiksi kannattaa ryhtyä vasta kun on siihen valmis ja todella miettiä tarkkaan jaksaako sitä rumbaa laisinkaan. Jälkikäteen on turha nurista kun voi syyttää vaan itseään, ehkäisykeinot on keksitty. Suomessa on vielä niinkin hyvin asiat että jos lapsistaan haluaa päästä eroon niin sekin onnistuu.

Eikun leuka rintaan ja kohti uusia vastoinkäymisiä.

Tai sitten voi katsoa asiaa aivan toiselta kantilta ja päättää että se on upeaa että saa olla lapsensa kasvattaja ja seurata hänen matkaa aikuisuuteen.

Todellisuudessa kai nämä asiat yhdistyy ja välillä haluaa repiä pelihousunsa ja toisinaan taas ilotsee pienistäkin asioista.[/QUOTE]

Jaa....mikähän oli pointtisi?

 

[Kaulin]

Minä olen tiedostanut suht. ajoissa, että en tule pitämään äitiyden tuomasta taakasta. Olen seurannut ympärilläni sikiäviä tuttavia/sisaruksia, ja voin sanoa etten ole heille yhtään kateellinen. Monet heistä kuvaavat raskasta arkeaan täysin kuten ap sen kirjoitti. En minä sellaista jaksaisi.

Toinen on hermojen menettäminen. En kestä yhtään lasten vinkumista, turhaa kitinää, vastaanpanemista, kiukkuilua yms. ihanuuksia, joita lapset tuovat tullessaan. Enkä halua että pinnani palaa niin, että näkö sumenee ja heitän lapsen niska-perse -otteella ulos tai annan selkäsaunan. Sellaista kun ei voi millään anteeksipyynnöllä ottaa lapsen kokemuksista pois.

Toivoisin, että moni muukin havahtuisi hormonihyrränsä keskellä miettimään, mitä lastenkasvatus oikeastaan onkaan. Se varmasti antaa paljon, mutta taatusti myös ottaa.

Omassa vaakakupissani tällä hetkellä oma hyvinvointini painaa suvunjatkamisvimmaa enemmän. Toivon, että pystyisin jatkossakin ajattelemaan rationaalisesti, siinäkin tapauksessa, että minuun iskee vimma saada vauvoja.

 

["Inkivääri"]

Koeta jaksaa! Et oo ainut! Itsekään en nauti pikkulasten äitiydestä mutta koululaisten kanssa on jo mukavaa. Nyt uusi vauva tulossa ja toivottavasti menee jo paremmin... *huoh* Ainakin osaa ottaa jo rennommin, eikä oo kuin yksi taapero roikkumassa helmoissa.

 

[niisku neiti]

[QUOTE="mamma";26088583]Niin nämä on näitä ikuisuusasioita mitä olisi pitänyt miettiä ennen kuin hankkin ne lapset. Ja miksi hankkia useampi jos jo yhden kanssa takkuaa? Eihän koskaan ole mitään takuita siitä minkälainen lapsi syntyy. Jos saisi tilata niitä kilttejä "helppoja" niin varmaan kaikki niitä tilaisi, erityislapsia ei varmaankaan kaikki ensisijaisesti halua, vai...?

Äitiydessä ei juurikaan ole mitään erityistä, suurin osa meistä pystyy lisääntymään. Äitiys on se arki mitä eletään ja siihen pitää vaan sopeutua. Äidiksi kannattaa ryhtyä vasta kun on siihen valmis ja todella miettiä tarkkaan jaksaako sitä rumbaa laisinkaan. Jälkikäteen on turha nurista kun voi syyttää vaan itseään, ehkäisykeinot on keksitty. Suomessa on vielä niinkin hyvin asiat että jos lapsistaan haluaa päästä eroon niin sekin onnistuu.

Eikun leuka rintaan ja kohti uusia vastoinkäymisiä.

Tai sitten voi katsoa asiaa aivan toiselta kantilta ja päättää että se on upeaa että saa olla lapsensa kasvattaja ja seurata hänen matkaa aikuisuuteen.

Todellisuudessa kai nämä asiat yhdistyy ja välillä haluaa repiä pelihousunsa ja toisinaan taas ilotsee pienistäkin asioista.[/QUOTE]


Juu no ei kukaan kyl kerro etukäteen millasta se vanhemmuus on, ei kukaan kerro erityislasten vanhemmuudesta missään etukäteen. Se on sitte se tieto kädessä kun huomaa että nyt ei oo ihan normaalii meno, mutta sittenhän se onkin jo myöhäistä. Mistä minä olisin tiennyt saavani adhd lapsen,tai edes mikä on adhd, oma kuvani lapsista oli sellainen että ne on helppoja ja vaivattomia... ja sitten tulikin kaveri joka on keskivertoa lasta paljon haastavampi.

Ei näitä lisää tuu ikinä. Mutta kyllä mä silti rakastan näitä lapsiani

 

[Mummeliisa]

Onko äitiys niitä asioita, joista varsinaisesti nautitaan?

Äitiys on mielestäni niitä asioita, joiden kanssa eletään ja joihin sitten muita juttuja, aamuteen juomista ja muuta elämää, suhteutetaan ja joita tehdään sen äitiyden ehdoilla, hyväkyen, että joskus aamutee jäähty ja joskus sitä ei edes ehdi keittää.

Kyllä minä nautin äitiydestä ja isoäitiydestä.
Tosin olen sen verran itsekäskin että juon kyllä aamukahvini rauhassa.

Toisalata olemme kaikki erilaisia.
En usko että nauttiminen on välttämättä tarpeen ns "hyvään äiytyeen".
Hienoa myös se, että nykyään entistä enemmän sulatetaan erilaisia elämänvalintoja eli on pienemmät ulkoiset paineet hankkia lapsia, ellei lapsia elämäänsä kaipaa...

 

["mamma"]

[QUOTE="vieras";26088614]Jaa....mikähän oli pointtisi?[/QUOTE]

No se että "elämä on". Se otetaan vastaan mikä tulee, itse päättää miten siihen suhtautuu.
Jos on ongelmia niihin haetaan apua. Itse pitää toimia niin että asiat etenee eikä jäädä tuleen makaamaan. Jos adhd kaveria ei saada kuriin viimeistään nyt asiat vaan pahenee jatkossa. Apua löytyy kyllä ja annettuja ohjeita kannattaa noudattaa. Usenhan se on niin myös ei adhd lapsen kanssa että pitää laittaa kova kovaa vastaan, vanhemman pitää näyttää missä se kaappi seisoo eikä ajatella että kyllä se tuossa itsekseen kasvaa. Ei muuten mikään lapsi ihan itsekeen kasva joten se on jo lähtökohtaiseksi väärä asenne...

 

["äiti"]

Mä rakastan lastani mutta on tämä ollut rankempaa kuin luulin.Lapsi on sairastellut paljon ja mieheni työ on muuttunut. Nykyään on koulutus ja työmatkoja ja yksin saa hoitaa tätä arkea.Ei enempää lapsia minulle,.

 

[Eedla]

Jaa no mä oon asennoitunu tähän asiaan niin että aikansa kutakin. Kun on heränny huonosti nukutun yön jälkeen kiukkusen muksun kitinään ja nuppia kiristää niin mä lasken sataan ja ajattelen sitä tosiasiaa että viimeistään 10 vuoden päästä mä saan nukkua ihan rauhassa, syödä ihan rauhassa ja käydä paskallakin ihan rauhassa. Ei tätä ikuisuuksia kestä.

 

["Inkivääri"]

[QUOTE="mamma";26088685]No se että "elämä on". Se otetaan vastaan mikä tulee, itse päättää miten siihen suhtautuu.
Jos on ongelmia niihin haetaan apua. Itse pitää toimia niin että asiat etenee eikä jäädä tuleen makaamaan. Jos adhd kaveria ei saada kuriin viimeistään nyt asiat vaan pahenee jatkossa. Apua löytyy kyllä ja annettuja ohjeita kannattaa noudattaa. Usenhan se on niin myös ei adhd lapsen kanssa että pitää laittaa kova kovaa vastaan, vanhemman pitää näyttää missä se kaappi seisoo eikä ajatella että kyllä se tuossa itsekseen kasvaa. Ei muuten mikään lapsi ihan itsekeen kasva joten se on jo lähtökohtaiseksi väärä asenne...[/QUOTE]


Ulkopuolisen on helppo sanoa että "hae apua", "Tee jotain" ja "Ei sa jäädä tuleen makaamaan". Luultavasti ap pääsisi itse helpommalla jos ei tekisi kaikkeaan lapsen eteen. Mutta se tekeminenkin on rankkaa, vaikka sitä apua olisikin hakenut ja ohjeita noudattanut. Ihan normaalinkin lapsen kanssa!

 

["mamma"]

Juu no ei kukaan kyl kerro etukäteen millasta se vanhemmuus on, ei kukaan kerro erityislasten vanhemmuudesta missään etukäteen. Se on sitte se tieto kädessä kun huomaa että nyt ei oo ihan normaalii meno, mutta sittenhän se onkin jo myöhäistä. Mistä minä olisin tiennyt saavani adhd lapsen,tai edes mikä on adhd, oma kuvani lapsista oli sellainen että ne on helppoja ja vaivattomia... ja sitten tulikin kaveri joka on keskivertoa lasta paljon haastavampi.

Ei näitä lisää tuu ikinä. Mutta kyllä mä silti rakastan näitä lapsiani

Juuri sitä tarkoitin. Kannattaa tutustua siihen vahemmuuteen ennenkuin siihen ryhtyy.
Yleensähän uudessa työpaikassakin on perhtyminen. Kannattaa mennä kylään sinne lapsiperheeseen vähän fiilistelemään ennen kuin päättää. Ja juu, kannattaa ikääkin kartuttaa vähän ennen lasten hankintaa. Se että kaikki lapset ei ole ns "helppoja" pitäisi sitten tässä perehtymisvaiheessa käydä selväksi.

Eli pastellilasit romukoppaan ja kylmät faktat pöytään siitä mitä äitiys/vanhemmuus on ihan kaunistelematta. Se kuka sen sinulle kertoo onkin ihan toinen juttu, mahtaako kukaan ihan rehellinen ollakaan Kai sitä kuitenkin haluaa nähdä siinä jotain ihanaakin.

Ja kaikki rakastavat omia lapsiaan, muiden ei niinkään...

 

["vieras"]

[QUOTE="mamma";26088685]No se että "elämä on". Se otetaan vastaan mikä tulee, itse päättää miten siihen suhtautuu.
Jos on ongelmia niihin haetaan apua. Itse pitää toimia niin että asiat etenee eikä jäädä tuleen makaamaan. Jos adhd kaveria ei saada kuriin viimeistään nyt asiat vaan pahenee jatkossa. Apua löytyy kyllä ja annettuja ohjeita kannattaa noudattaa. Usenhan se on niin myös ei adhd lapsen kanssa että pitää laittaa kova kovaa vastaan, vanhemman pitää näyttää missä se kaappi seisoo eikä ajatella että kyllä se tuossa itsekseen kasvaa. Ei muuten mikään lapsi ihan itsekeen kasva joten se on jo lähtökohtaiseksi väärä asenne...[/QUOTE]

Tiedätköhän nyt yhtään mitään adhd lapsista? Tai siitä että äitiys kaatuu päälle?
Kommenttisi ovat hieman liikaa tätä "elämä on" bullshittiä.
Niillä joilla on oikeasti vaikeaa, ehkä ymmärtävät tätä ketjua. Sinun kommenttisi ovat hyttysen surinaa...anteeksi vaan.

 

[tytönjapoikienmamma]

Hei aloittaja! Sinulla on erityislapsi ja erityislapsen kanssa arki onn jotain ihan muuta kuin tavallisten lasten kanssa. Minulla on kokemusta molemmista, itselläni ei ole adhd lasta, mutta vaikeasti kehitysvammaisen tasolla oleva puhumaton, ymmärtämätön, levoton ja täysin vahdittva/ohjattava/valvottava autistilapsi ja sitten kaksi täysin tervettä, nopeasti oppivaa jne lasta, joilla sitten normaalit uhma ja murkkuiät ja normaalit elämän haasteet.

Eli elämää vammaisen/erityislapsen kanssa ei voi mitenkään verrata normaaliin lapsiperhe-elämään pikkulasten, vauvaikäisten tai murkkijenkaan kanssa, Se on jotain aivan muuta ja äärettömän raskasta ja siihenkin auttaa oikea asenne kyllä, mutta joskus asiat vaan menevät (vaikka mitä tekisi..) liian pitkälle. Ihminen on vaan ihminen ja joillekin annetaan isompi taakka kuin toisille. Haethan apua, jos alkaa tuntua ylitsepääsemättömältä. Varmaan tiedät, mistä hekea apua, kun sinulla on tuo erityislapsi. Voim ia teille.