Tajusin juuri järkyttävän tosiasian elämästäni :(

["Jutta"]

Tuossa aamujuoksullani tajusin semmoisen järkyttävän faktan elämästäni ettei mulle ole koskaan kukaan aikuinen ihminen sanonut rakastavansa mua! Siis ei ikinä!
Omat lapseni ovat sanoneet koska kasvatan heitä täysin eri tavalla kuin mitä mua on "kasvatettu" mutta aikuisen suusta en oo koskaan kuullut noita maagisia sanoja.
Olen siis kolmekymppinen, kiva ja sosiaalinen ihminen. Mulla on ollut aina laaja ystäväpiiri ja miehiäkin on ollut jonkin verran elämässäni. Kauniiksi on kehuttu ja tiedän sen itsekin, kehuja saan aina paljon osakseni mutta sitä rakkauden tunnustusta ei ole kuulunut.
Vanhempani olivat hyviä ihmisiä mutta lasten kasvatus heillä oli ihan hakusessa. Olin turvaton lapsuudessani ja ihan selvästi oireilin tosi pahasti (valehtelin ihan kamalasti kun hain hyväksyntää ja huomiota) ja teininä alkoi tupakointi ja ryyppääminen, sen mukana irtosuhteet.
Holtiton käyttäytyminen jatkui niin kauan että tulin raskaaksi vähän yli 20-vuotiaana. Lapsen isä ei halunnut lasta kun taas minä en kyennyt aborttiin. Niinpä jäin yksinhuoltajaksi. Kaverini olivat onnellisia; nyt tämä on käännekohta elämässäsi ja ihan totta, lapsen saaminen muutti elämäni suunnan. Sinne jäivät biletys ja miesten kanssa sekoilu.
Elimme onnellista arkea poikani kanssa useamman vuoden ja rakastin äitinä olemista. Sitten tapasin nykyisen mieheni joka on hyvä mies. Hän on kiltti, tasapainoinen ja rauhallinen, kaikkea muuta mitä olen aiemmin miehessä hakenut. Hän on hyvä isä myös esikoiselleni joka palvoo tuota miestä. Mieheni on yksinhuoltajan kasvattamana eikä hänenkään lapsuudessa ole rakkaudentunnustuksia tai tunteita näytelty. Ehkä siksi hän ei ole kyennyt sanomaan minullekaan "Minä rakastan sinua!" Hän kyllä kertoo kuinka olemme tärkeitä ja kuinka hän ikävöi jos olemme reissussa.
Olen viime aikoina käynyt elämääni läpi ja välillä olen jopa oksentanut kun mieleeni on tullut kuinka ällöttävästi olen toiminut aiemmissa irtosuhteissani. Minulta on puuttunut itsekunnioitus. Nyt olen tasapainossa ja onnellinen.
Ymmärtääkö kukaan pointtia mitä ajan takaa; voiko olla onnellinen ilman sanahelinää? Jos kaikki muu on tasapainossa ja onnellisesti? Tiedostan nyt elämäni, aiemmin hain hyväksyntää ja huomiota siksi etten sitä lapsena saanut mutta nyt tiedän oman arvoni ja rakastan itseäni. Eikö se ole tärkeintä vai pakotanko mieheni sanomaan "Minä rakastan sinua!"?

 

["vieras"]

Kun mikään ei riitä...

 

["Jutta"]

[QUOTE="vieras";26221799]Kun mikään ei riitä...[/QUOTE]

No siinäpä oli kaikenkattava vastaus

 

["tii-"]

Oletko sinä sanonut kenellekään aikuiselle, vaikka sille miehellesi, "minä rakastan sinua"?

Nykyisessä suhteessani mies ei ole sanonut minulle rakastavansa, mutta toisaalta, en ole minäkään. En odota miehen sanovan ennen kuin itse olen pystynyt.

 

[moie]

...kieltämättä hieman erikoista olla vakavassa parisuhteessa jossa ei ole koskaan rakkauden tunnustuksia vaihdettu. Vaikka en itsekään kotoani ole noita sanoja kuullut, on se omassa elämässäni ollut tärkeä asia tuntea ja sanoa. Ja toisaalta saada kuulla olevansa rakastettu. Ulkomuodolla tai millään muulla oheisella ei ole mitään taivaan merkitystä -vain sillä että oikeasti kokee olevansa rakastettu. Ja että saa rakastaa. Kyllä sen silloin voi sanoakin.

 

["vipu"]

[QUOTE="Jutta";26221785]

Ymmärtääkö kukaan pointtia mitä ajan takaa; voiko olla onnellinen ilman sanahelinää? Jos kaikki muu on tasapainossa ja onnellisesti? Tiedostan nyt elämäni, aiemmin hain hyväksyntää ja huomiota siksi etten sitä lapsena saanut mutta nyt tiedän oman arvoni ja rakastan itseäni. Eikö se ole tärkeintä vai pakotanko mieheni sanomaan "Minä rakastan sinua!"?[/QUOTE]

Mä en tykkää yleensä sanahelinästä ja lepertelystä. Mutta mietin just kuinka ihana olo mulle tuli kun mieheni yhtäkkiä kaappasi kainaloon ja sanoi rakastavansa.

Sulla tuntuu olevan kaikki hienosti Voit olla onnellinen ilman sanahelinää mut sanopas miehellesi tuo oivallus ettei kukaan aikuinen ole sanonut rakastavansa. Voi olla että hän vihdoin sen sulle sanoo

 

["vieras"]

[QUOTE="Jutta";26221807]No siinäpä oli kaikenkattava vastaus [/QUOTE]

Oli.

 

[Ei ole iso asia]

Oma mieheni on epäromanttinen suomalainen jurrikka ja hänelle rakkaudentunnustukset ovat vaikea pala. Hänen perheessään tunteita ei näytetty (aika yleistä sille ikäpolvelle muuutenkin) ja siis hänkään ei osaa. Rakkauden hän osoittaa enemmänkin teoillaan kuin sanoillaan. Sama se millä tyylillä, pääasia että asia tulee esille. Itse välillä innostun hänelle höpöttämään rakkaudentunnustuksia ja kyllä hän niistä pitää, vaikka murahteleekin esim. tyyliin: no joo joo... anna kun luen tän lehden nyt.. Kohta sitä ollaan oltu 20 vuotta avioliitossa ja sitä kyllä oppii toisen tyylin tuntemaan

 

[Kerpele]

Voin ihan sen verran sanoa että paras mies mitä mulla on ollut, on juuri (no yllättävää, nykyinen mieheni) sellainen joka ei niin perusta kaikenmaailman lässytyksistä.. Vaikka no yritän aina aika ajoin vähän ruinatakin sellaista hempeilyä. Kyllä olen kuullut sanat "rakastan sinua" häneltäkin, ja jotain pientä tunnustusta aina joskus. Tekee paljon, jos on kotona kattaa herkulliset aamiaiset, jos en halua mennä kylmään saunaan suihkuun niin lämmittää saunan, auttaa kotitöissä vaikka ei aina jaksaisikaan, ostaa mulle suklaata jos mulla on paha mieli, tekee töissä ylimääräistä että saisi perheelle kaikkea ym.

Menneisyydessä niitä sanaseppoja on ollut, mutta jos sanoja on sitten paljon ja tekoja ei, niin tosi köyhää sellainen loppujen lopuksi on. Ja kuten tässäkin huomaa... Vaikka mua aina välillä tympii että tämä meidän isäntä ei sanoilla koreile, niin muistutan itseäni siitä miten paljon hän tekee minun ja lasten eteen, paljon hän oikeasti rakastaa ja nimenomaan näyttää sen teoillaan (joita en minä joskus edes tajua, kun hän ei ääneen koskaan korosta että "tein tämänkin sinun onnellisuutesi vuoksi", nuo sanasepot kyllä muistavat sitten senkin, vaikka roskien viemisestä muistavat mainita...).

Tää oli oikeastaan aika hyvä aloitus siinäkin mielessä, että taas tajusin miten hyvä mies mulla onkaan. Vaikka en mä sitä huonona ole pitänytkään... Mutta ehkä joskus liian itsestäänselvyytenä :ashamed:

 

[vieras2]

Minulle on sanottu aikuisiällä, lapsena en muista, oletettavasti (nyt jo edesmennyt) äiti sanoi. Isä ei muistaakseni ole koskaan sanonut, mutta olen kyllä aina tiennyt ja tuntenut hänen rakastavan minua, mielestäni sanat sinänsä eivät ole tärkeitä, jos muuten osaa tunteensa osoittaa ja kertoa.

 

["Jutta"]

Oma mieheni on epäromanttinen suomalainen jurrikka ja hänelle rakkaudentunnustukset ovat vaikea pala. Hänen perheessään tunteita ei näytetty (aika yleistä sille ikäpolvelle muuutenkin) ja siis hänkään ei osaa. Rakkauden hän osoittaa enemmänkin teoillaan kuin sanoillaan. Sama se millä tyylillä, pääasia että asia tulee esille. Itse välillä innostun hänelle höpöttämään rakkaudentunnustuksia ja kyllä hän niistä pitää, vaikka murahteleekin esim. tyyliin: no joo joo... anna kun luen tän lehden nyt.. Kohta sitä ollaan oltu 20 vuotta avioliitossa ja sitä kyllä oppii toisen tyylin tuntemaan

Mieheni kans osoittaa rakkauttaan teoilla. Jos mulla on ollut töissä kiirettä niin hän on tehnyt pitkän kaavan mukaan ruokaa ja siivonnut ettei mun tartte kuin kaatua sohvalle kun tulen kotiin. Hän hieroo ja on ajattelevainen kaikin puolin.
Jotenkin vaan noiden sanojen sanominen on mulle outoa, lapsiileni sanon ne ihan helposti mutta miehelleni en osaa vaikka kuinka mieli tekisi.
Tässä(KIN) asiassa huomaa lapsuuden merkityksen, siksi kasvatan lapseni aivan eri tavalla kuin omat vanhempani.

 

["mamma"]

Kyllä minusta olis outoa jos ei mun mies olis sanonut rakastavansa minua. Meillä se on sellainen lause jota sanotaan paljon ja koen sen tärkeäksi. Lapsenkin kannalta on hyvä, että hän kuulee meidän rakastavan toisiamme, ja oppii siis näin itsekin sen joskus jollekin sanomaan.

 

[teot ja sanat]

Mä luen lässytykseksi sen jos jatkuvasti pitää olla rakkautta tunnustamassa. Mutta jos koskaan ei sano?

Miten me voidaan toien tunteita tulkita jos toinen ei koskaan mitää pue sanoiksi? Vallankaan seikka jota kutsutaan rakkaudeksi? Ei ole lässytystä sanoa sitä. Teoilla on toki suuri merkitys, mutta silti, jos aikuinen ihminen ei voi koskaan pukea tunteita sanoiksi, jotain outoa siinä on. Pelko kenties? En tiedä. Mutta en myöskään voisi kuvitella eläväni elämää miehen kanssa joka ei kertaakaan ole sanonut rakastavansa minua. Haluan sen kuulla sanoin, koska en kuitenkaan omaa telepaattista kykyä lukea toisen ajatuksia.

 

["Jutta"]

Mä luen lässytykseksi sen jos jatkuvasti pitää olla rakkautta tunnustamassa. Mutta jos koskaan ei sano?

Miten me voidaan toien tunteita tulkita jos toinen ei koskaan mitää pue sanoiksi? Vallankaan seikka jota kutsutaan rakkaudeksi? Ei ole lässytystä sanoa sitä. Teoilla on toki suuri merkitys, mutta silti, jos aikuinen ihminen ei voi koskaan pukea tunteita sanoiksi, jotain outoa siinä on. Pelko kenties? En tiedä. Mutta en myöskään voisi kuvitella eläväni elämää miehen kanssa joka ei kertaakaan ole sanonut rakastavansa minua. Haluan sen kuulla sanoin, koska en kuitenkaan omaa telepaattista kykyä lukea toisen ajatuksia.

Kyllä mä tiedän mieheni eleistä ja teoista että hän rakastaa. Mun kaverilla on mies joka taas hieman puistattaa mua. Hän lässyttää kokoajan kaverilleni rakkaudentunnustuksia ja jos olemme kaverini kanssa vaikka syömässä ja leffassa niin sillä välinkin pitää soitella ja viestitellä kuinka hän rakastaakaan. Ja se mies on äärettömän mustis ja tosi saamaton siellä kotona. Juurikin puhuu itsensä niistä tilanteista pois jos on unohtanut tehdä sovitun kotityön ja sitten kaverini muistuttaa miestä, alkaa kauhea sokerilässytys.
Mutta ihmisiä on erilaisia ja onneksi kaikki ei tykkää samanlaisista kumppaneista.

 

["tiinu"]

[QUOTE="Jutta";26221923]Mieheni kans osoittaa rakkauttaan teoilla. Jos mulla on ollut töissä kiirettä niin hän on tehnyt pitkän kaavan mukaan ruokaa ja siivonnut ettei mun tartte kuin kaatua sohvalle kun tulen kotiin. Hän hieroo ja on ajattelevainen kaikin puolin.
Jotenkin vaan noiden sanojen sanominen on mulle outoa, lapsiileni sanon ne ihan helposti mutta miehelleni en osaa vaikka kuinka mieli tekisi.
Tässä(KIN) asiassa huomaa lapsuuden merkityksen, siksi kasvatan lapseni aivan eri tavalla kuin omat vanhempani.[/QUOTE]

Kannattasko harjoitella? Nythän lapset oppii saman jutun ja jatkaa eteenpäin: Puolisolle ei tartte rakkautta kertoa. Voi vaan olla ihan hiljaa ja olettaa että se on olemassa.

Älkää toistako virhettä eteenpäin. Opettakaa lapsellenne että puolisollekin pitää rakkaus kyetä kertomaan. Lapset ei tuon taivaallista ymmärrä hartiahierron merkitsevän isin ja äidin välistä rakkautta jos heille ei sitä tulkata. Mutta jos se heille kerrotaan sanoin voivat he ehkä tulevassa elämässään asiaa ilmaista niin sanoilla kuin teoilla. Vanhempien tehtävä kun on opettaa näitä tunteitakin.

 

["Jutta"]

[QUOTE="tiinu";26221958]Kannattasko harjoitella? Nythän lapset oppii saman jutun ja jatkaa eteenpäin: Puolisolle ei tartte rakkautta kertoa. Voi vaan olla ihan hiljaa ja olettaa että se on olemassa.

Älkää toistako virhettä eteenpäin. Opettakaa lapsellenne että puolisollekin pitää rakkaus kyetä kertomaan. Lapset ei tuon taivaallista ymmärrä hartiahierron merkitsevän isin ja äidin välistä rakkautta jos heille ei sitä tulkata. Mutta jos se heille kerrotaan sanoin voivat he ehkä tulevassa elämässään asiaa ilmaista niin sanoilla kuin teoilla. Vanhempien tehtävä kun on opettaa näitä tunteitakin.[/QUOTE]

Totta.

 

[Kaikkea sitä kuulee!]

En minäkään pysty sanomaan että rakastan.Joku siinä on vaan niin...Ei van tule nauramatta ulos.. Lapsille sanon et ovat maailman paras tyttö/poika ja äitille tärkeitä. Mies on kans ihana tai tärkeä, mutta ei koskaan rakas..

Mies on sanonut monesti et rakastaa minua,johon vastaan että "mäki" (minäkin sinua) tai et mukava kuulla tms..

Rakkaus on ruma sana, kaipaus soi kauniimpana.....

 

[sanat ja teot]

[QUOTE="Jutta";26221957]Kyllä mä tiedän mieheni eleistä ja teoista että hän rakastaa. Mun kaverilla on mies joka taas hieman puistattaa mua. Hän lässyttää kokoajan kaverilleni rakkaudentunnustuksia ja jos olemme kaverini kanssa vaikka syömässä ja leffassa niin sillä välinkin pitää soitella ja viestitellä kuinka hän rakastaakaan. Ja se mies on äärettömän mustis ja tosi saamaton siellä kotona. Juurikin puhuu itsensä niistä tilanteista pois jos on unohtanut tehdä sovitun kotityön ja sitten kaverini muistuttaa miestä, alkaa kauhea sokerilässytys.
Mutta ihmisiä on erilaisia ja onneksi kaikki ei tykkää samanlaisista kumppaneista.[/QUOTE]

Niin eli vaihtoehdotko on syvä hiljaisuus tai yltiöpäisyys? Jos miehesi teoista ja eleistä sen tiedät, ja jos miehesi tekee niitä rakkadesta - niin miksi aikuinen mies ei sitten voi ääneen asiaa sanoa? Ilman ylitse menemistä. Rakkauden tunnustus kerran vuoteen tai edes kerran kuukauteen ei ole yltiöpäistä.

 

["okei"]

Voihan sitä tehdä muutamalla sanalla tai niiden puutteella elämästään vaikeaa jos haluaa.
Monet hokevat tuota rakkaudentunnustusta tarkoittamatta mitään!

 

["vieras"]

Mun äidilleni tuon sanominen, kuin myös muu tunteiden näyttäminen kuten halaukset tms, on ERITTÄIN vaikeaa ollut aina. Itse olen isän puolelta perinyt tunteellisuuden ja se myös näkyy ja kuuluu, joten mulle on ollut aina hankala hyväksyä tuo, ettei äitini sitä koskaan näytä (siis ei halaa edes lapsen saatua tai syntymäpäivä onnitelujen yhteydessä tmv, koskaan). Hän kiusaantuu myös silmin nähden jos otan asian puheeksi. Tiedän kuitenkin, että äiti välittää musta (paljon), koska hän ei ole lainkaan välinpitämätön, näyttää sen vaan muiden tekojen kautta jne. Eli ymmärrän, että sua hämää ja harmittaa tuo fakta, mutta tosiaan, ei se siitä oikeasta välittämisestä mitään kerro, vaikkei joku osaisi sitä sanoakkaan.

 

[kasva]

Meillä ei säästellä rakkauden osoituksia, ei sanoissa eikä teoissa. Tytär kerran tässä kysyi että miksi iskä sä pussasit äitiä? Isä vastasi koska minä rakastan teidän äitiä niin paljon.

Sama tapa toistuu monessa arkieläman jutussa. Lasten ei voi olettaa ymmärtävän vanhempien välistä rakkautta aikuisten teoista. Toisaalta ei myöskään pelkistä sanoista. Lapsille tulisi opettaa molempia, selventää ja varmistaa lapselle mitä rakkaus on. Sanoin ja teoin.

Monessa perheessä lapset pelkäävät vanhempien eroa. Pienikin riita herättää pelon. Heille ei ole kerrottu että rakkaus on asia joka ketää myös riidat ja erimielisyydet. Saa oll eri mieltä, saa näyttää kiukkua - ja silti rakkaus ei katoa mihinkään. Tämä vaatii suurta avoimuutta vanhemmilta, opettaa ja näyttää esimerkkiä. Kyllä, me kaikki näytämme lapselle esimerkkiä kuinka ylittää suojatien turvallisesti. Mutta tunteita ei osata opettaa. Ja se kertoo siitä että vanhemman tulisi itse kehittää itseään, ennen kuin tarttuttaa mykkyyden lapselleen myös.