Mikä saa äidin häpeämään lastaan?

[pelon yhteiskunta]

Kun vanhempi tuntee noin, oma itsetuntovamma ottaa tuolloin niskalenkin aikuisesta. Aikuisen tehtäviin kuuluu tehdä tilaa lapsen lapsuudelle kaikkine lapsellisuuksineen. Raivoaminen selällään sätkien on ok lapsen tekemänä, koska lapset nyt tekee sellaista. Tilanne olisi hiukan toinen, jos aikuiset käyttäytyisivät niin.

Mutta jos vanhempi pistää maate kaupan lattialle lapsen viereen ja alkaa sätkiä siinä kilpaa lapsen kanssa, se on kasvatusta eikä mielisairautta, ja vaikka joku itsetuntovammainen ohikulkija varmasti paheksuukin, niin erehtyy. Vanhemmalla on julkisessa tilassa oikeus käyttäytyä eri tavalla kuin niilä, joiden lapset on kotona. Kasvatustoimenpiteet saavat näkyä. Jos niitä ei näy, se aiheuttaa tosiasiassa suurempaa hämmästystä ympärillä. Mutta normaalit aikuiset eivät vain näytä sitä, ja siksi itsetuntovammaisen mielestä ympärillä kaikki muutkin reagoivat lapseen niinkuin hän.

Ja siitä on turha tehdä ongelmaa, että ihmiset katsovat kun lapsi parkuu ruuhkabussissa. Totta kai heissä herää tunnereaktio kun joku itkee, se on empatiaa. Mutta jos äiti alkaa mäntätä lapselle vihaisena tai näyttää olevan salaraivoissaan tai hukuttautuvan hattuunsa häpeissään, niin se aiheuttaa ihan toisentasoisia tunteita normaaleissa kanssamatkustajissa. Häiriintyneet ihmiset ovat sitten asia erikseen, he saattavat reagoida raivokkaasti itkevään ihmiseen iästä riippumatta. Mutta jos heitä aletaan pitää reaktioineen normina, niin seurauksena on häiriintynyt yhteisö.

Ja kyllähän suomalainen kulttuuri on edelleen siellä häiriintyneen rajamailla, mitä lapsiin tulee. Lapset eivät saisi kuulua, mutta eivät oikein näkyäkään. Niin sievästi laitetaan lapset käyttäytymään julkisissa paikoissa, että välillä oikein ihmettelee ettei lasten iloisia ääniä kuule oikein missään. Niin on kuin linnut olisivat lakanneet laulamasta. Ja tässä on sitten tuokin huono puoli, että jos ihmiset uskaltautuvat julkisille paikoille vain täydellisen kurinalaisen lapsen kanssa ja ne hävettävät yksilöt pidetään omassa autossa ja kotona, niin jokainen normaali lapsellisuus alkaa aiheuttaa häpeää vanhemmissa, ellei heitä ole sitä vastaan erityisesti rokotettu. Ja tämä on mielestäni aivan todellinen ja vakava ongelma.

 

[Auditja]

...jos lapsi itkee vaikka junassa pelästyessään kuulutusta, on väliä, häpeääkö sitä ettei ole totuttanut lasta ääniin (oma katumus ja häpeä) vai kokeeko vihansekaista ärtymystä omaan lapseen ja tämän koko persoonaan.

 

[Madicken04]

Juuri näin. Nostin aiheen esille, koska tunnistan itseäni ja erityisesti äitiäni tuossa. Mulla on kotona vanha vhs, jossa videolla en saanut puhallettua yhtä kynttilää 1- vuotiskakusta itse. Videolla näkyy selvästi kuinka äiti alkaa hienovaroen painostaa ja lopulta selittää kaikille vieraille kymmenen syytä miksi xxxxx ei nyt osannut ja kääntää musta katkeensa pois eli torjuu ja punastuu itse

En kyllä vauvan häpeämistä ja "kostonhalua" ymmärrä vaikka oman 6v autistin touhuja usein häpeän tai inhoan noihin tilanteisiin joutumista ja mielessäni puhisen etten ota häntä enää ikinä mukaan mihinkään.

Liian kovat paineet lapselle ja omalle äitiydelle? Epävarmuus? Syntymäpäivät ymmärrän vielä jotenkin, siis jos on suunnitellut kaiken viimeisen päälle ja kamerat kuvaa yms eikä homma sitten menekään niin. Voihan siinä alkaa selitellä ja nolostella mutta toivottavasti tunne menee pian ohi.

 

[Madicken04]

...jos lapsi itkee vaikka junassa pelästyessään kuulutusta, on väliä, häpeääkö sitä ettei ole totuttanut lasta ääniin (oma katumus ja häpeä) vai kokeeko vihansekaista ärtymystä omaan lapseen ja tämän koko persoonaan.

Ei pelästymisessä ja itkussa noin mitään vikaa. Jos sitä itkua ei saa millään rauhoittumaan ja ihmiset alkaa vilkuilla jne, silloin voi alkaa nolostuttaa oma avuttomuus tilanteessa. Menee kuitenkin nopeasti ohi kun tilanne normalisoituu eikä todellakaan tee mieli kostaa vauvalle tms.

 

["lumikko"]

Ei tuollaisessa asiassa mitään hävettävää pitäisi olla.

Uhmaiän käy läpi JOKAINEN lapsi ja raivarit kassajonossa on ihan normaalia. Aikuisen pitää vain muistaa pysyä tyynenä ja olla antamatta periksi.

Mä muistan joskus vuosia sitten kun oma esikoinen oli uhmäiässä, tai oikeastaan se iski kuin salama kirkkaalta taivaalta se kiukuttelu/raivoaminen. ja mä mietin mitä teen väärin kun yhtäkkiä mikään ei oo hyvin, tunsin olevani maailman kurjin äiti. en muistanut pikkuveljiltä yhtään kiukkua/raivokohtausta.

En ollut kaupassa nähnyt kertaakaan sellasta, en leikkipuistois,en missään. ja mun lapsi sitten teki niin.

Onneksi eksyin 2+ palstalle ja totesin että eihän tää jodukkaan minusta vaan lapsen kehitysvaiheesta. mutta kuukausia häpesin sitä kuinka huono olen ollut kun lapsella ei oo hyvä olla, enkä uskaltanut kellekkään kertoa niistä lapsen kiukkupuuskista.

Kylläpä sitä on ollut hoopo

 

[Kerpele]

No en mä oikeastaan niinkään häpeä.. Lähinnä mua tuskastuttaa vaikeat tilanteet, mutta mua helpottaa ajatus siitä että mä en ole ainoa joka joutuu samanmoisia tilanteita kohtaamaan..