O
On vaikeaa...
Vieras
On vaikeaa....
Esikoinen täyttää tänä vuonna kahdeksan. Menee nyt ekalle (on ns. lykkäri. pientä oppimista/muistamista vaikeuttavaa neurologista poikkeamaa).
Mutta rakas tyttäreni. En ymmärrä mikä häneen on mennyt. Ainahan hän on ollut vähän herkkä ja taipuvainen pieneen temperamenttiin, mutta silti pohjimmiltaan ollut aina innostunut ja iloinen läheisistään välittävä lapsi. On aina ollut todella todella pirteä ja positiivinen. Rakastaa eläimiä ja ihmisiä ja yläisesti kaikkia ja kaikkea. Erittäin innostunut aina kaikesta kivasta tekemisestä ja puuhailusta.
Mutta nyt. Aivan salamana kirkkaalta taivaalta en enään edes tunnista tytärtäni. Hänesta on tullut negatiivinen ja vihainen. Hän käyttäytyy kuin komidioissa kuvatut vanhojen pariskuntien nalkuttavat vihaiset akat. Mikään ei ole hyvä.
Nytkin esim. tämä viikko. Käytiin maanantaina kahdestaan elokuvissa. Ostin popparia ja vähän karkkia. Hän käytti koko elokuvan siihen että hän vahti mitä minä syön ja mitä hän syö ja minkä verran. Koko elokuvan kävi tasainen valitus siitä että minä saan kuitenkin enemmän kuin hän ja tunnelma oli hyvin matala. Sitten tiistaina mentiin kahdestaan mummulaan. Hän yleensä rakastaa näitä reissuja ja siihen kuului uimista, ihanaa maaseutua ja kakkua ja muuta kivaa. Koko ajan hän kulkee mun perässä ja valittaa. Miten on tylsää ja tyhmää. En saa lukea, pelata, syödä tai juoda ilman että hän valittaa ja muljauttelee silmiään tyyliin "NO niin! Ai TAAS sä istut siihen! Yritä nyt edes vähän pidempään tehdä jotain muuta! Kyllä tämä TAAS arvatiin! On siinä sitten taas äiti! Just joo!". En edes voi käydä vessassa ilman että hän melkein huutaa mulle että taas käyn vessassa että yrittäisit nyt pidättää
Sitten eilen mentiin koko perhe ja kaverin perhe Korkeasaareen. Siinäkin aivan koko matka oli yhtä valitusta. Hän on hapan, kulkee 20 metriä edellä ja vahtii jokaista liikettä minkä teen ja on heti "nalkuttamassa". Kotimatkaa rautatieasemalla mulla sitten paloi jo pinna kun yritin ostaa kahvia ja hän siinä tiskillä melkein huutaa mulle siitä että ostan kahvia! "MITÄ!!!! Ai sä otat TAAS kahvia!!! NO JUST JOOO!!!! NIIN OTA NYT SIIHEN KERMAAKIN PÄÄLLE!!!"... Oli pakko kävellä pois ja jättää kahvi siihen mihin hän sitten tietenkin huutaa että ota se kahvi ja ota nyt se kahvi jne. Ja sitten huusin hänelle. Mikä ei nyt välttämättä ola kamalan rakentavaa...
Minne mun tyttö on hävinnyt? Kuka tuo on jolle ei kelpaa mikään ja ketä mun ei edes enään huvita otaa mukaan minnekkään jo ihan siksi koska mua hävettää olla hänen seurassa kun hän puhuu mulle noin. Itse koittaa keksiä kivaa tekemistä ja viettää aikaa yhdessä ja toinen ei nauti eikä iloitse. Tätä on nyt reilun kuukauden ollut. Ajattelin että ohi se menee, mutta se vain pahenee kokoajan. Hän huutaa aivan kaikesta ja hermostuu heti. Käyttäytyy kuin mikäkin hirmuhallitsija. En siis tietenkään anna huudolle periksi vaan pysyn rauhallisena ja pidän sanani. Tuo kahvijuttu oli sellainen lopullinen väsyminen ja hävetys kun vierelläni kulkee juuri sellainen lapsi mistä olen aina ajatellut että tuollaisia tulee kun vanhemmat antaa kaiken periksi ja lapsen hallita arkea. Kaiken tuon kiukun ja vihan keskellä hän kaipaa ihan hirveästi rakkautta ja sitä että häntä välillä kannetaan kuin pieniä ja halitaan ja suukotellaan paljon. Ja sitähän hän tietenkin saa. Tietenkin tilanteesta riippuen.
En montaa hymyä saa hänestä päivässä irti. Olen aivan loppu jo tuon kanssa. Välillä ei edes huvita enään syödä tai juoda tai tehdä mitään koska en vain jaksa kuunnella sitä nalkutusta mitä siitä seuraa.
Ja hyvällä omatunnolla voin sanoa, että meillä on tavallisen tasainen ja mukava perhe. Ei päihteitä, ei välinpitämättömyyttä tai epätavallisia riitoja.
Vaikka siis jos häneltä kysyy niin me ollaan ilkeitä ja huono perhe
Olen aivan hukassa... Onko tuo normaalia? Koska se loppuu?
Esikoinen täyttää tänä vuonna kahdeksan. Menee nyt ekalle (on ns. lykkäri. pientä oppimista/muistamista vaikeuttavaa neurologista poikkeamaa).
Mutta rakas tyttäreni. En ymmärrä mikä häneen on mennyt. Ainahan hän on ollut vähän herkkä ja taipuvainen pieneen temperamenttiin, mutta silti pohjimmiltaan ollut aina innostunut ja iloinen läheisistään välittävä lapsi. On aina ollut todella todella pirteä ja positiivinen. Rakastaa eläimiä ja ihmisiä ja yläisesti kaikkia ja kaikkea. Erittäin innostunut aina kaikesta kivasta tekemisestä ja puuhailusta.
Mutta nyt. Aivan salamana kirkkaalta taivaalta en enään edes tunnista tytärtäni. Hänesta on tullut negatiivinen ja vihainen. Hän käyttäytyy kuin komidioissa kuvatut vanhojen pariskuntien nalkuttavat vihaiset akat. Mikään ei ole hyvä.
Nytkin esim. tämä viikko. Käytiin maanantaina kahdestaan elokuvissa. Ostin popparia ja vähän karkkia. Hän käytti koko elokuvan siihen että hän vahti mitä minä syön ja mitä hän syö ja minkä verran. Koko elokuvan kävi tasainen valitus siitä että minä saan kuitenkin enemmän kuin hän ja tunnelma oli hyvin matala. Sitten tiistaina mentiin kahdestaan mummulaan. Hän yleensä rakastaa näitä reissuja ja siihen kuului uimista, ihanaa maaseutua ja kakkua ja muuta kivaa. Koko ajan hän kulkee mun perässä ja valittaa. Miten on tylsää ja tyhmää. En saa lukea, pelata, syödä tai juoda ilman että hän valittaa ja muljauttelee silmiään tyyliin "NO niin! Ai TAAS sä istut siihen! Yritä nyt edes vähän pidempään tehdä jotain muuta! Kyllä tämä TAAS arvatiin! On siinä sitten taas äiti! Just joo!". En edes voi käydä vessassa ilman että hän melkein huutaa mulle että taas käyn vessassa että yrittäisit nyt pidättää
Sitten eilen mentiin koko perhe ja kaverin perhe Korkeasaareen. Siinäkin aivan koko matka oli yhtä valitusta. Hän on hapan, kulkee 20 metriä edellä ja vahtii jokaista liikettä minkä teen ja on heti "nalkuttamassa". Kotimatkaa rautatieasemalla mulla sitten paloi jo pinna kun yritin ostaa kahvia ja hän siinä tiskillä melkein huutaa mulle siitä että ostan kahvia! "MITÄ!!!! Ai sä otat TAAS kahvia!!! NO JUST JOOO!!!! NIIN OTA NYT SIIHEN KERMAAKIN PÄÄLLE!!!"... Oli pakko kävellä pois ja jättää kahvi siihen mihin hän sitten tietenkin huutaa että ota se kahvi ja ota nyt se kahvi jne. Ja sitten huusin hänelle. Mikä ei nyt välttämättä ola kamalan rakentavaa...
Minne mun tyttö on hävinnyt? Kuka tuo on jolle ei kelpaa mikään ja ketä mun ei edes enään huvita otaa mukaan minnekkään jo ihan siksi koska mua hävettää olla hänen seurassa kun hän puhuu mulle noin. Itse koittaa keksiä kivaa tekemistä ja viettää aikaa yhdessä ja toinen ei nauti eikä iloitse. Tätä on nyt reilun kuukauden ollut. Ajattelin että ohi se menee, mutta se vain pahenee kokoajan. Hän huutaa aivan kaikesta ja hermostuu heti. Käyttäytyy kuin mikäkin hirmuhallitsija. En siis tietenkään anna huudolle periksi vaan pysyn rauhallisena ja pidän sanani. Tuo kahvijuttu oli sellainen lopullinen väsyminen ja hävetys kun vierelläni kulkee juuri sellainen lapsi mistä olen aina ajatellut että tuollaisia tulee kun vanhemmat antaa kaiken periksi ja lapsen hallita arkea. Kaiken tuon kiukun ja vihan keskellä hän kaipaa ihan hirveästi rakkautta ja sitä että häntä välillä kannetaan kuin pieniä ja halitaan ja suukotellaan paljon. Ja sitähän hän tietenkin saa. Tietenkin tilanteesta riippuen.
En montaa hymyä saa hänestä päivässä irti. Olen aivan loppu jo tuon kanssa. Välillä ei edes huvita enään syödä tai juoda tai tehdä mitään koska en vain jaksa kuunnella sitä nalkutusta mitä siitä seuraa.
Ja hyvällä omatunnolla voin sanoa, että meillä on tavallisen tasainen ja mukava perhe. Ei päihteitä, ei välinpitämättömyyttä tai epätavallisia riitoja.
Vaikka siis jos häneltä kysyy niin me ollaan ilkeitä ja huono perhe
Olen aivan hukassa... Onko tuo normaalia? Koska se loppuu?