Ne jotka eivät pidä herkistä ihmisistä, ovat mielestäni tylyjä ja kylmiä ihmisiä

["Herkkis"]

[QUOTE="a p";26811745]Ihanaa että löysit herkkyytesi! *halaus* Ja muista että herkkäkin voi olla vahva!![/QUOTE]

Ehkä meidän ei tarvitse muistutella mitään ihmiselle, joka on noin pitkän tien kautta minuuteensa perehtynyt. Traagista, että hänen äitinsä itsetuntemus on jäänyt tuon "minä olen niin herkkä" -mantran tasolle.

 

[....]

Kuitenkin sinäänsä itse koen, että kovin "herkkien" ihmisten kanssa on vaikea tietää miten sanomansa toisi julki. Mutta tällaisten tilanteiden eteen joutuu monien muunkinlaisten luonnetyyppien kohdalla. Mm. oma aviomieheni lukeutuu näihin helposti "räjähtäviin" persooniin, varsinkin jos hänellä on yhtään stressiä niin se kyllä ilmenee siinä, ettei asioista voida puhua millään muotoa rakentavasti. Tosin tuntemansa ihmisen kanssa nämä asiat osaa jo hoitaa niin, että vältytään ns. turhilta konflikteilta.

Mutta minulle tulee tästä mieleen, että onko tuo "räjähtävä persoona" oikeasti mitään herkkyyttä? Minulla on yksi läheinen perheenjäsen samankaltainen - hänen kanssaan ei mitään konfliktia voi käsitellä rakentavasti. Mutta tämä minun tuntemani ihminen ei ainakaan ole mitenkään herkkä tai empaattinen: kenenkään muun tunteilla ei ole väliä, kun HÄN haluaa jotain ja kun HÄN on vihainen tai stressaantunut tai muuten vain pahalla tuulella...

Toinen juttu mikä tulee mieleen on että stressin aiheuttama räjähdysherkkyys yleensä kielii jonkinasteisesta ahdistuneisuushäiriöstä.

 

["hmh"]

Näinhän se on.

 

[Keittiönoita]

Silti aloitukseesi nähden: ajattelen että elämäni ensimmäset 30 vuotta oli varmasti juuri noita sinun "tylyiksi ja kylmiksi" määrittelemiäsi.

Kiitos halauksestasi. Olen viisikymppinen ja nautin tietysti kaikista halauksista nykyäänkin... eniten niitä olisin tarvinnut kuitenkin silloin kun olin se alle kolmekymppinen "tyly ja kylmä". Halaa niitä!!!

Koska on varaa olla herkkä. Kaikilla ei ole.

Joskus ympäristön odotukset ja vaatimukset sanelevat sen, millaisen roolin itsellemme elämässä otamme. Joillekin lankeaa "vastuunkantajan" rooli, jolloin on yksinkertaisesti oltava vahva, vaikkei olisikaan. Ja jotta sen kestäisi romahtamatta, on otettava tyly ja kylmä linja. Ei ole varaa tunteilla ja herkistellä, koska sillä saattaa aiheuttaa romahduksen myös läheisilleen.

Hassua muuten, että kerroit olevasi viiskymppinen Niin olen minäkin. Ja hyvin hyvin moni ikäiseni ystäväni on alkanut "herkistellä" vasta lähempänä viiskymppisiään. Jossain näiden ikävuosien paikkeilla kun alitajuntaan iskee tietoisuus elämän rajallisuudesta ja alkaa miettimään, kuka olen ja millainen lopulta haluan oikeasti olla...oma itseni vai joku muu.

 

["a p"]

Silti aloitukseesi nähden: ajattelen että elämäni ensimmäset 30 vuotta oli varmasti juuri noita sinun "tylyiksi ja kylmiksi" määrittelemiäsi.

Kiitos halauksestasi. Olen viisikymppinen ja nautin tietysti kaikista halauksista nykyäänkin... eniten niitä olisin tarvinnut kuitenkin silloin kun olin se alle kolmekymppinen "tyly ja kylmä". Halaa niitä!!!

Koska on varaa olla herkkä. Kaikilla ei ole.

Niinpä. Ja uskon että juuri sellaiset ovat niitä jotka kaihtavat meitä herkkiksiä.

 

[Beep]

Yhteiskuntarakenne nyt vaan on se, että vahvoja ihaillaan, vahvat pärjää, herkät jäävät syrjemmälle, kärsivät enemmän.

Ikääntyessään uskonkin että herkistä kasvaa väkisinkin vahvempia, siis suhteessa näihin luontaisesti vahvoihin, kasvu on suurempaa. Lopputulos ei silti varmaankaan ole vertailukelpoinen, eikä tarvitsekaan olla.

Kaikenlaisia ihmisiä tarvitaan.... kai? (En voi ihan mennä tästä takuuseen, no heh, en todellakaan, sillä mihin tarvitsemme esim. pedofiileja?)

Itse olen herkkä ihminen, omasta mielestäni. Mistä sen voi varmasti tietää millainen on? Ilman tietokoneen tekemää analyysia? Ilman jotain ääriluotettavaa testiä? Ainut keino ihmisellä "löytää itsensä" on muut ihmiset, joihin peilaa, joihin vertaa, joiden avulla tietää mitä itse on.

Toiset on herkkävaistoisempia, toiset on herkkäaistisia. Ihmisellä on herkkyyksiä, hyvin harva on herkän täydellinen vastakohta. Kai jo mennään jonnekin psykopaatin puolelle tässä vaiheessa?


Olipa löpinää.... sori vaan! :xmas:

 

[SoulSyndicate]

Mutta minulle tulee tästä mieleen, että onko tuo "räjähtävä persoona" oikeasti mitään herkkyyttä? Minulla on yksi läheinen perheenjäsen samankaltainen - hänen kanssaan ei mitään konfliktia voi käsitellä rakentavasti. Mutta tämä minun tuntemani ihminen ei ainakaan ole mitenkään herkkä tai empaattinen: kenenkään muun tunteilla ei ole väliä, kun HÄN haluaa jotain ja kun HÄN on vihainen tai stressaantunut tai muuten vain pahalla tuulella...

Toinen juttu mikä tulee mieleen on että stressin aiheuttama räjähdysherkkyys yleensä kielii jonkinasteisesta ahdistuneisuushäiriöstä.

Voi hyvin olla että se räjähdysherkkyys kielii siitä, että ihminen on pohjimmiltaan herkkä muttei osaa näyttää sitä. Olemme kyllä käyneet keskustelua tästäkin, mieheni myönsi kokevansa vaikeaksi kertoa meille kuinka tärkeitä olemme jne, hänelle on vaikea siis puhua tunteistaan. Kuitenkin itse sorrun usein samaan, että läheisille tulee purettua kaikki paha olo ja stressi. Onneksi läheiset vielä jotenkuten sen osaavat ymmärtääkin, mutta kyllä asiasta voi huomauttaa ja yrittää tällaisetkin jutut ottaa puheeksi.

 

[Beep]

Joskus ympäristön odotukset ja vaatimukset sanelevat sen, millaisen roolin itsellemme elämässä otamme. Joillekin lankeaa "vastuunkantajan" rooli, jolloin on yksinkertaisesti oltava vahva, vaikkei olisikaan. Ja jotta sen kestäisi romahtamatta, on otettava tyly ja kylmä linja. Ei ole varaa tunteilla ja herkistellä, koska sillä saattaa aiheuttaa romahduksen myös läheisilleen.

Hassua muuten, että kerroit olevasi viiskymppinen Niin olen minäkin. Ja hyvin hyvin moni ikäiseni ystäväni on alkanut "herkistellä" vasta lähempänä viiskymppisiään. Jossain näiden ikävuosien paikkeilla kun alitajuntaan iskee tietoisuus elämän rajallisuudesta ja alkaa miettimään, kuka olen ja millainen lopulta haluan oikeasti olla...oma itseni vai joku muu.

Sitten on "me" (ryhmä) joiden on oltava alusta asti aika lailla se mitä olemme, kun emme osaa muutakaan. Silti sitä kasvua tapahtuu koko ajan ja hyvä niin.

 

[Herkkä vai ei...]

[QUOTE="a p";26811977]Niinpä. Ja uskon että juuri sellaiset ovat niitä jotka kaihtavat meitä herkkiksiä.[/QUOTE]

Elikkä se sinun aloitusotsikko tylyistä ja kylmistä ihmisistä...? Mitäs sille tehdään?

Ehkä ne ovat niitä kaikkein herkimpiä? Piilossa jossain, vaurioituneita tai syvällä? Niin minä ajattelen...

(Mutta olenkin siis lääkäri. Ja sen herkän kamalan äitini lapsi.)

 

["a p"]

Vielä aloitukseeni, veikkaanpa että aika moni niistä jotka pitävät herkkiä ihmisiä turhista loukkaantujina, eivät näe sitä että herkillä onkin ihan aihetta pahoittaa mielensä. Ei toki aina.

Itse voisin kertoa yhden esimerkin ihmisestä joka on sanonut minulle että minun kanssani saa varoa kun loukkaannun turhista.

Olimme vuosia sitten ystäviä ja tapasimme suht säännöllisesti. Sitten hän aloitti vuorotyön, minä olin hoitovapaalla. Kyselin monia kertoja koska voisimme tavata, mutta koskaan hänelle ei sopinut. Siinä ei mitään, ymmärsin, ja ajattelin että olemme silti läheisiä, voimmehan puhua puhelimessa ja kirjoitella. Sitten hän sanoikin minulle, että näemme hänen mielestään liian harvoin, hänen lapsensakin (kummilapseni) pian unohtaa minut kokonaa. Ja että hänestä minä laiminlyön häntä. Loukkaannuin, koska se oli nimenomaan niin päin että minä kyselin tapaamisia mutta hänelle ei käynyt, ja tuon MINÄ ymmärsin. Silti hän syytti minua. Ja kun loukkaannuin, loukkaannuin hänen mielestään turhasta ja olin liian herkkä. Epäoikeudenmukaiset syytökset loukkaavat minua, ja se ettei toinen näe omaa osuuttaan. Täydellinen ei tarvitse kenenkään olla, mutta virheensä voi silti myöntää, teen sen itsekin, ja olisin tehnyt tuossakin tapauksessa, jos oikeasti minä olisin ollut se joka en olisi ehtinyt tapaamaan.

Loukkaannun myös aiheettomasta tylyydestä, mitätöinnistä tai arvostelusta jonka tarkoitus ei ole rakentava, vaan jonka tarkoitus on ainoastaan saada minut tuntemaan itseni huonoksi. Eräälle miehelleni loukkaannuin usein siitä kun hän syytti ettei hän saa olla kanssani oma itsensä. Ja se omana itsenään oleminen tarkoitti hänelle kolme kertaa viikossa räkäkännien juomista, ja kännissä agressiivista käytöstä. Hänenkin mielestään olin liian herkkä.

En siis yleistä edelleenkään, mutta veikkaan että monet jotka sanovat jotain toista liian herkäksi loukkaantumaan, eivät näe ollenkaan omaa osuuttaan. Tämä mielestäni osoittaa jonkinasteista tunnekylmyyttä.

 

[Keittiönoita]

Yhteiskuntarakenne nyt vaan on se, että vahvoja ihaillaan, vahvat pärjää, herkät jäävät syrjemmälle, kärsivät enemmän.

Ikääntyessään uskonkin että herkistä kasvaa väkisinkin vahvempia, siis suhteessa näihin luontaisesti vahvoihin, kasvu on suurempaa. Lopputulos ei silti varmaankaan ole vertailukelpoinen, eikä tarvitsekaan olla.

Kaikenlaisia ihmisiä tarvitaan.... kai? (En voi ihan mennä tästä takuuseen, no heh, en todellakaan, sillä mihin tarvitsemme esim. pedofiileja?)

Itse olen herkkä ihminen, omasta mielestäni. Mistä sen voi varmasti tietää millainen on? Ilman tietokoneen tekemää analyysia? Ilman jotain ääriluotettavaa testiä? Ainut keino ihmisellä "löytää itsensä" on muut ihmiset, joihin peilaa, joihin vertaa, joiden avulla tietää mitä itse on.
Toiset on herkkävaistoisempia, toiset on herkkäaistisia. Ihmisellä on herkkyyksiä, hyvin harva on herkän täydellinen vastakohta. Kai jo mennään jonnekin psykopaatin puolelle tässä vaiheessa?


Olipa löpinää.... sori vaan! :xmas:

Mä olen tuosta eri mieltä. Muiden ihmisten kautta peilaa itsessään vain muiden näkemyksiä ja mielikuvia siitä, kuka ja millainen olet. Ja niihin näkemyksiin ja mielikuviin vaikuttavat niiden muiden odotukset, vaatimukset, arvot ja moni muu asia. Mun mielestä aidon itsensä voi löytää vain omasta itsestään.

 

[Beep]

Mutta minulle tulee tästä mieleen, että onko tuo "räjähtävä persoona" oikeasti mitään herkkyyttä? Minulla on yksi läheinen perheenjäsen samankaltainen - hänen kanssaan ei mitään konfliktia voi käsitellä rakentavasti. Mutta tämä minun tuntemani ihminen ei ainakaan ole mitenkään herkkä tai empaattinen: kenenkään muun tunteilla ei ole väliä, kun HÄN haluaa jotain ja kun HÄN on vihainen tai stressaantunut tai muuten vain pahalla tuulella...

Toinen juttu mikä tulee mieleen on että stressin aiheuttama räjähdysherkkyys yleensä kielii jonkinasteisesta ahdistuneisuushäiriöstä.

On se herkkyyttä, mutta sehän kaikkien ihmisten "sisällä", "alla" (mitä tahansa, en voi tietää) ja siihen päälle sitten kaikki mitä on rakennettu, rakentunut jne.

 

[Beep]

Mä olen tuosta eri mieltä. Muiden ihmisten kautta peilaa itsessään vain muiden näkemyksiä ja mielikuvia siitä, kuka ja millainen olet. Ja niihin näkemyksiin ja mielikuviin vaikuttavat niiden muiden odotukset, vaatimukset, arvot ja moni muu asia. Mun mielestä aidon itsensä voi löytää vain omasta itsestään.

Mielestäni taas ei voi, vaan olemme aluksi niin riippuvaisia muista että ilman toisia emme olisi sitä mitä olemme.

Mutta näen että aikuisiällä sitten se mitä oikeasti on, se kasvu, se tapahtuu omassa itsessä.

 

["a p"]

Elikkä se sinun aloitusotsikko tylyistä ja kylmistä ihmisistä...? Mitäs sille tehdään?

Ehkä ne ovat niitä kaikkein herkimpiä? Piilossa jossain, vaurioituneita tai syvällä? Niin minä ajattelen...

(Mutta olenkin siis lääkäri. Ja sen herkän kamalan äitini lapsi.)

Tuossa toisiksiviimeisessä viestissäni koitan selventää otsikkoani. Mutta nyt kyllä myönnän että hieman suppeakatseisesti ajattelin- kylmyys voi kertoa myöskin vain ns. vahvuuteen sairastumisesta ja oman herkkyytensä kieltämisestä. En siis piiskaa "teitäkään".

Tämä on keskustelua parhaimmillaan, itsekin saa uusia näkökantoja asioihin, eikä ajattele niin mustavalkoisesti.

Ja nyt kun tarkemmin mietin muuten, niin olen aikanaan töissä ystävystynyt ihmisen kanssa joka aluksi vaikutti kylmältä ja kovalta, mutta jonka läpi näin herkkyyden, joka osoittautuikin oikeaksi vaikutelmaksi.

 

[Beep]

[QUOTE="a p";26812079]Vielä aloitukseeni, veikkaanpa että aika moni niistä jotka pitävät herkkiä ihmisiä turhista loukkaantujina, eivät näe sitä että herkillä onkin ihan aihetta pahoittaa mielensä. Ei toki aina.

Itse voisin kertoa yhden esimerkin ihmisestä joka on sanonut minulle että minun kanssani saa varoa kun loukkaannun turhista.

Olimme vuosia sitten ystäviä ja tapasimme suht säännöllisesti. Sitten hän aloitti vuorotyön, minä olin hoitovapaalla. Kyselin monia kertoja koska voisimme tavata, mutta koskaan hänelle ei sopinut. Siinä ei mitään, ymmärsin, ja ajattelin että olemme silti läheisiä, voimmehan puhua puhelimessa ja kirjoitella. Sitten hän sanoikin minulle, että näemme hänen mielestään liian harvoin, hänen lapsensakin (kummilapseni) pian unohtaa minut kokonaa. Ja että hänestä minä laiminlyön häntä. Loukkaannuin, koska se oli nimenomaan niin päin että minä kyselin tapaamisia mutta hänelle ei käynyt, ja tuon MINÄ ymmärsin. Silti hän syytti minua. Ja kun loukkaannuin, loukkaannuin hänen mielestään turhasta ja olin liian herkkä. Epäoikeudenmukaiset syytökset loukkaavat minua, ja se ettei toinen näe omaa osuuttaan. Täydellinen ei tarvitse kenenkään olla, mutta virheensä voi silti myöntää, teen sen itsekin, ja olisin tehnyt tuossakin tapauksessa, jos oikeasti minä olisin ollut se joka en olisi ehtinyt tapaamaan.

Loukkaannun myös aiheettomasta tylyydestä, mitätöinnistä tai arvostelusta jonka tarkoitus ei ole rakentava, vaan jonka tarkoitus on ainoastaan saada minut tuntemaan itseni huonoksi. Eräälle miehelleni loukkaannuin usein siitä kun hän syytti ettei hän saa olla kanssani oma itsensä. Ja se omana itsenään oleminen tarkoitti hänelle kolme kertaa viikossa räkäkännien juomista, ja kännissä agressiivista käytöstä. Hänenkin mielestään olin liian herkkä.

En siis yleistä edelleenkään, mutta veikkaan että monet jotka sanovat jotain toista liian herkäksi loukkaantumaan, eivät näe ollenkaan omaa osuuttaan. Tämä mielestäni osoittaa jonkinasteista tunnekylmyyttä.[/QUOTE]


Peesaan tätä, ehdottomasti.

Mullakin mennyt niin, että selkeä linja näissä ihmisissä, ketkä ovat mua liian herkäksi sanoneet. Kaikilla on samoja piirteitä, monia jopa.

 

["a p"]

Mielestäni taas ei voi, vaan olemme aluksi niin riippuvaisia muista että ilman toisia emme olisi sitä mitä olemme.

Mutta näen että aikuisiällä sitten se mitä oikeasti on, se kasvu, se tapahtuu omassa itsessä.

Minä olen kanssasi samoilla linjoilla. Sillä ellei ihminen ole ihan totaalinen erakko, niin hänen ihmissuhteensa vaikuttavat siihen millainen hän on, muokkaavat häntä. Koska eri persoonat tuovat ihmisissä esiin eri puolia. Sama ihminen saattaa olla täysin eri persoona esim. kahden erilaisen ihmisen seurassa. Pointti onkin mielestäni siinä, että pitää löytää ympärilleen ne ihmiset jotka tuovat meissä esiin ne meidän parhaat puolemme. Mielestäni siis ihmisen oma persoona on vahvasti sidoksissa muihin ihmisiin.

 

["hmh"]

(hassua kyllä minäkin olen hoitoalalla...)

Muistan, kun joku hoitajista joskus totesi minun olevan "kylmä", koska en nimenomaan hänen näkemyksensä kannattajaksi asettunut työyhteisössä, jossa oli monta ihmistä, ja monien etu (ja ennen kaikkea asiakkaiden) oli kyseessä. Silloin se hätkähdytti. Sittemmin ajattelin että siinä oli yksi kylmä narsisti. Itkut silmässä jouduin päivä päivältä siihen tilanteeseen että yhden etu oli aina jonkun muun etua vastaan... ja niin vaan piti aina kompromisseja laatia.

Että se on varmaa saanut minut vähän takajaloilleen kenen tahansa sellaisen kanssa, joka tuomitsee toiset kylmiksi. Tai herkiksi. Tai... miksi vaan.

 

[SoulSyndicate]

On se herkkyyttä, mutta sehän kaikkien ihmisten "sisällä", "alla" (mitä tahansa, en voi tietää) ja siihen päälle sitten kaikki mitä on rakennettu, rakentunut jne.

Juu ja tosiaan itse ainakin sen myötä mitä olen näitä tämän luonnetyypin omaavia ihmisiä tuntenut, heillä juurikin siksi tämä "kova" luonne kun ovat kokeneet niin paljon vääryyttä elämässään. Siinä vähän kuin väkisinkin tulee kasvatettua se kuori, jonka alle näkee sitten vain ne harvat ja valitut.

 

[Beep]

[QUOTE="hmh";26812236](hassua kyllä minäkin olen hoitoalalla...)

Muistan, kun joku hoitajista joskus totesi minun olevan "kylmä", koska en nimenomaan hänen näkemyksensä kannattajaksi asettunut työyhteisössä, jossa oli monta ihmistä, ja monien etu (ja ennen kaikkea asiakkaiden) oli kyseessä. Silloin se hätkähdytti. Sittemmin ajattelin että siinä oli yksi kylmä narsisti. Itkut silmässä jouduin päivä päivältä siihen tilanteeseen että yhden etu oli aina jonkun muun etua vastaan... ja niin vaan piti aina kompromisseja laatia.

Että se on varmaa saanut minut vähän takajaloilleen kenen tahansa sellaisen kanssa, joka tuomitsee toiset kylmiksi. Tai herkiksi. Tai... miksi vaan.[/QUOTE]


Sama.

 

[Beep]

Juu ja tosiaan itse ainakin sen myötä mitä olen näitä tämän luonnetyypin omaavia ihmisiä tuntenut, heillä juurikin siksi tämä "kova" luonne kun ovat kokeneet niin paljon vääryyttä elämässään. Siinä vähän kuin väkisinkin tulee kasvatettua se kuori, jonka alle näkee sitten vain ne harvat ja valitut.

Näinhän se menee. Aina ei oo kyse herkkyydestä tai epäherkkyydestäkään vaan on erilaisia luonteita ja elämänkokemuksia. Me ollaan sitten se niiden summa.

 

[Keittiönoita]

Mielestäni taas ei voi, vaan olemme aluksi niin riippuvaisia muista että ilman toisia emme olisi sitä mitä olemme.

Mutta näen että aikuisiällä sitten se mitä oikeasti on, se kasvu, se tapahtuu omassa itsessä.

Mä näen asian niin, että toisten myötä olemme tulleet sellaisiksi kuin olemme tulleet. Se ei kuitenkaan ole aina se, mitä sisimmässämme olemme.

 

[Beep]

[QUOTE="a p";26812176]Minä olen kanssasi samoilla linjoilla. Sillä ellei ihminen ole ihan totaalinen erakko, niin hänen ihmissuhteensa vaikuttavat siihen millainen hän on, muokkaavat häntä. Koska eri persoonat tuovat ihmisissä esiin eri puolia. Sama ihminen saattaa olla täysin eri persoona esim. kahden erilaisen ihmisen seurassa. Pointti onkin mielestäni siinä, että pitää löytää ympärilleen ne ihmiset jotka tuovat meissä esiin ne meidän parhaat puolemme. Mielestäni siis ihmisen oma persoona on vahvasti sidoksissa muihin ihmisiin.[/QUOTE]

Synnymme tänne niin vahvasti muista riippuvaisina ja lapsuusaika on toisilta apinoimista, peilaamista.... ihan koko minäkuva rakentuu toisten kautta.

Vielä aikuisiällä toiset ihmiset vaikuttavat oleellisesti kuinka hyvin voimme.

 

[Beep]

Mä näen asian niin, että toisten myötä olemme tulleet sellaisiksi kuin olemme tulleet. Se ei kuitenkaan ole aina se, mitä sisimmässämme olemme.

Luonne on syntymästä asti, tai temperamentti. Aika hatara ja erittäin muokattavissa. Myös pilattavissa ja hyväksikäytettävissä.

Millainenkohan on ihminen joka eläisi totaalisessa yksinäisyydessä elämänsä alusta asti... Villilapsista, tai susilapsistahan on tietoa...

 

[Keittiönoita]

Synnymme tänne niin vahvasti muista riippuvaisina ja lapsuusaika on toisilta apinoimista, peilaamista.... ihan koko minäkuva rakentuu toisten kautta.

Vielä aikuisiällä toiset ihmiset vaikuttavat oleellisesti kuinka hyvin voimme.

Minusta taas juuri varhaislapsuudessa ollaan sellaisia kuin aidosti ollaan. Sitten muut ihmiset alkavat vaikuttaa siihen, millaisia meistä tulee. Mutta tämä on vain mun käsitykseni, voin olla väärässäkin. Itse kuitenkin olen kokenut äärettömän vapauttavaksi paluun siihen, mitä alunperin olin.

 

["hmh"]

Näinhän se menee. Aina ei oo kyse herkkyydestä tai epäherkkyydestäkään vaan on erilaisia luonteita ja elämänkokemuksia. Me ollaan sitten se niiden summa.

Näin näen minäkin. Geneettinen paketti yhdistettynä siihen mikä ympäriltä tulee (a vanhemmat ja muu perhe b yhteiskunta ja sen mahdollisuudet, uskomukset ja mahdottomuudet c puhdas sattuma maailman historian kulussa - jonka armoilla aina ja iankaikkisesti olemme)