C
"Cindy"
Vieras
mistähän alottaisin...
Mä olen kolmesta lapsesta keskimmäinen. Selvästi isän suosikki, ollut ainakin pienenä. Kaksi muuta on poikaa ja minä tyttö. Isä hoito minut kotona esikouluikään saakka (kuten myös veljeni) ja on muutenkin tehnyt meidän kanssa paljon kaikkea. Kun asuin kotona, meillä oli hyvät välit ja avoimet.
Olen alkanut huomaamaan isässäni ihan hirveitä piirteitä, sanotaanko viimeisen 10v aikana kun olen asunut pois kotoa.. Vanhempani ovat siis naimisissa. Isäni on aina alistanut äitiäni ja meidät lapsetkin opetettiin siihen että äitiä saa huoritella, olla ilkeä, ei tarvitse arvostaa tms. Nyt aikuisena vasta tajuan minkä hirveän elämänkoulun äitini on saanut kokea ja ehkä se on osittain tehnyt hänestä sellaisen kun mikä hän on. Mielenterveysongelmia, uskomattona epävarma itsestään, hiljainen hissukka, kaikki mielipiteet ovat isäni, ei hänen omiaan. Isäni jutut ovat vaan alkaneet pahenemaan. En muista, koska hän olisi äidilleni puhunut viimeksi vain minun läsnäollesssani NORMAALISTI vaan hän haukkuu, alistaa, jos äiti kysyy että tiedätkö missä puhelimeni on, saattaa isäni vastata "katso vitustas!!!" ja kyllä, tämä on totta.. Sitten joskus jos äitini jotain sekoilee (alkava dementia ilmeisesti kun unohtelee asioita), sanoo isäni "ois kirveelle töitä".
Olen nyt vasta tajunnut, millainen ihminen hän on. Minun ollessa pieni, hän oli puistotätien suosikki, hänellä on paljon tuttuja, tuntee puoli maailmaa, on kontakteja ja suhteita ainakin olevinaan. On vähän mahtaileva. Hän on aina oikeassa. Kun esim vietämme joulua jossa minun mieheni tai miehen vanhemmat ovat paikalla, hän on TÄYSIN eri persoona, miellyttävä, empatiakykyinen. Puhuu lapsistani, ootteko vaarin poikia ja perkele, näkee heitä ehkä max kerran kuussa 2h ajan, ei ole koskaan auttanut meitä, eikä hoitanut lapsenlapsiaan. Tässä yks päivä vanha koulukaverini sanoi "näin isäsi bussissa, se on kyllä niin mahtava, ei oo vanhettunu yhtään". mietin, että tietäsitpä vaan..
Tässä pari viikkoa sitten äitini veljen lapset perheineen oli kyläilemässä heillä kotona ja kieltämättä heillä on hieman vaikea tytär (10v) josta isäni kommentoi heidän jo ollessa lähteneet "vittu toi on niin ilkeen näkönen toi tyttö,sotkee eikä osaa syödä pöydässä, ois tehny mieli lyödä". ....arvatkaapa annanko lapsiani heille hoitoon? Toinen ihan kahjo ja toinen dementikko.
Kun kerroin odottavani toista lastani, isäni kommentoi "no kyllä kannattaa kun et jaksa edellistäkään hoitaa". JOs jostain olen itsevarma niin äitiydestäni, Olen aina hoitanut lapseni mieheni kanssa - en hoidattaut muilla, en juokse kapakoissa, ruokin heidät säännöllisesti, olen läsnä, harrastan lasten kanssa, ja käytänössä vietän vuoden jokaisen päivän heidän kanssaan, myös yksilöinä, jolloin saavat omanlaistaan huomiota (iso ikäero). Tähän isäni kommenttiin ei ole siis mitään perusteita - tuntuipa hyvälle, arvata saattaa eikö!
Hänen sukunsa on paras! se tästä vielä puuttuukin.. Isäni äiti oli viime viikolla sanonut äidilleni että "saatana teillä on pakkoavioliitto lasten takia" ja kun sanoin äitini oli tästä kertonut isälleni, hän sanoi että antaa vanhojen ihmisten puhua. Olen täysin erimieltä. Vanha tai nuori niin kunnioittaa pitää!
Anteeksi purkaus, kesti 10v tajuta mikä isälläni on. Nyt kun olen tajunnut, en tiedä pitäiskö katkasta välit vai mitä tehdä. jos jotain olen häneltä oppinut niin sen etten halua olla hänen kaltainen.
Isäni odottaa kokoajan että kun talomme valmistuu niin vietetään joulu meillä "ai että kun kerrankin pääsee valmiiseen pöytään" - taitaa jäädä hänen kohdallaan unelmaksi!
Mä olen kolmesta lapsesta keskimmäinen. Selvästi isän suosikki, ollut ainakin pienenä. Kaksi muuta on poikaa ja minä tyttö. Isä hoito minut kotona esikouluikään saakka (kuten myös veljeni) ja on muutenkin tehnyt meidän kanssa paljon kaikkea. Kun asuin kotona, meillä oli hyvät välit ja avoimet.
Olen alkanut huomaamaan isässäni ihan hirveitä piirteitä, sanotaanko viimeisen 10v aikana kun olen asunut pois kotoa.. Vanhempani ovat siis naimisissa. Isäni on aina alistanut äitiäni ja meidät lapsetkin opetettiin siihen että äitiä saa huoritella, olla ilkeä, ei tarvitse arvostaa tms. Nyt aikuisena vasta tajuan minkä hirveän elämänkoulun äitini on saanut kokea ja ehkä se on osittain tehnyt hänestä sellaisen kun mikä hän on. Mielenterveysongelmia, uskomattona epävarma itsestään, hiljainen hissukka, kaikki mielipiteet ovat isäni, ei hänen omiaan. Isäni jutut ovat vaan alkaneet pahenemaan. En muista, koska hän olisi äidilleni puhunut viimeksi vain minun läsnäollesssani NORMAALISTI vaan hän haukkuu, alistaa, jos äiti kysyy että tiedätkö missä puhelimeni on, saattaa isäni vastata "katso vitustas!!!" ja kyllä, tämä on totta.. Sitten joskus jos äitini jotain sekoilee (alkava dementia ilmeisesti kun unohtelee asioita), sanoo isäni "ois kirveelle töitä".
Olen nyt vasta tajunnut, millainen ihminen hän on. Minun ollessa pieni, hän oli puistotätien suosikki, hänellä on paljon tuttuja, tuntee puoli maailmaa, on kontakteja ja suhteita ainakin olevinaan. On vähän mahtaileva. Hän on aina oikeassa. Kun esim vietämme joulua jossa minun mieheni tai miehen vanhemmat ovat paikalla, hän on TÄYSIN eri persoona, miellyttävä, empatiakykyinen. Puhuu lapsistani, ootteko vaarin poikia ja perkele, näkee heitä ehkä max kerran kuussa 2h ajan, ei ole koskaan auttanut meitä, eikä hoitanut lapsenlapsiaan. Tässä yks päivä vanha koulukaverini sanoi "näin isäsi bussissa, se on kyllä niin mahtava, ei oo vanhettunu yhtään". mietin, että tietäsitpä vaan..
Tässä pari viikkoa sitten äitini veljen lapset perheineen oli kyläilemässä heillä kotona ja kieltämättä heillä on hieman vaikea tytär (10v) josta isäni kommentoi heidän jo ollessa lähteneet "vittu toi on niin ilkeen näkönen toi tyttö,sotkee eikä osaa syödä pöydässä, ois tehny mieli lyödä". ....arvatkaapa annanko lapsiani heille hoitoon? Toinen ihan kahjo ja toinen dementikko.
Kun kerroin odottavani toista lastani, isäni kommentoi "no kyllä kannattaa kun et jaksa edellistäkään hoitaa". JOs jostain olen itsevarma niin äitiydestäni, Olen aina hoitanut lapseni mieheni kanssa - en hoidattaut muilla, en juokse kapakoissa, ruokin heidät säännöllisesti, olen läsnä, harrastan lasten kanssa, ja käytänössä vietän vuoden jokaisen päivän heidän kanssaan, myös yksilöinä, jolloin saavat omanlaistaan huomiota (iso ikäero). Tähän isäni kommenttiin ei ole siis mitään perusteita - tuntuipa hyvälle, arvata saattaa eikö!
Hänen sukunsa on paras! se tästä vielä puuttuukin.. Isäni äiti oli viime viikolla sanonut äidilleni että "saatana teillä on pakkoavioliitto lasten takia" ja kun sanoin äitini oli tästä kertonut isälleni, hän sanoi että antaa vanhojen ihmisten puhua. Olen täysin erimieltä. Vanha tai nuori niin kunnioittaa pitää!
Anteeksi purkaus, kesti 10v tajuta mikä isälläni on. Nyt kun olen tajunnut, en tiedä pitäiskö katkasta välit vai mitä tehdä. jos jotain olen häneltä oppinut niin sen etten halua olla hänen kaltainen.
Isäni odottaa kokoajan että kun talomme valmistuu niin vietetään joulu meillä "ai että kun kerrankin pääsee valmiiseen pöytään" - taitaa jäädä hänen kohdallaan unelmaksi!
.