Kokemuksia kun perheen kynnysmatto alkaa aikuisena vaatia oikeuksia?

[kynnysmatto]

Olen kaksilapsisen perheen esikoinen ja olen aina ollut se perheessä, joka saa syyt niskoilleen, joka joutuu pyytämään kaikilta anteeksi (siis olemaan se aloitteentekijä), jonka vaatteita, ostoksia, käytöstä ym. kaikkea arvostellaan. Olen ollut kiltti ja myöntyväinen lapsi ja esim. palauttanut itse ostamani omasta mielestäni kivat tavarat ja ostanut uusia vanhempien hyväksymiä tilalle. Olen myötäillyt kaikessa vanhempien mielipiteitä, tehnyt kaiken niin että vanhemmat ovat hyvällä mielellä.

Nyt 30+ ikäisenä olen vihdoin katkaissaut napanuoran ja alkanut sanomaan vastaan ja tekemään asioita omalla tavallani. Johtuu varmaan siitä, että vanhempani ovat yrittäneet jatkaa tätä alistavaa ja tiettyyn muottiin pakottavaa kasvatusta myös minun lapsiini enkä ole halunnut kierteen jatkuvan. Nyt vanhempani suuttuvat kaikesta mitä sanon ja ovat suurinpiirtein katkaisemassa välejä. Suuttuvat siis ihan mielipideasioista, jos isäni sanoo vaikka että "mansikat ovat maailman parhaita marjoja" ja itse kommentoin siihen, että "ei minun mielestä, itse tykkään enemmän mustikoista", niin suuttuvat.

Eli kun olen koko tähän astisen elämäni joutunut elämään kynnysmattona niin sitä pitäisi jatkaa hautaan asti enkä saisi elää omaa elämääni? Ja tiedän kyllä että olen ollut tyhmä kun olen näin pitkään jatkanut tätä, mutta minut on pienestä pitäen kasvatettu siihen enkä ole oikeastaan oppinut pitämään puoliani eikä minulla ole saanut olla omia mielipiteitä. Vanhempiini haluan omien lasten vuoksi kuitenkin pitää yhteyttä.

 

["Anne"]

On kokemusta. Alkuun vanhemmat olivat hämmentyneitä, nykyään jos sanon vastaan vaikka sikarelleni enkä taivu mielipiteessäni ja toinen suuttuu niin se on voi voi. Näin kävi kerran vanhempieni luona ja sisareni lähti suutuspäissään ulos ja mitä minä saan? Haukut siitä etten voinut antaa periksi tai olla mieliksi.. hah!

 

["hmmm"]

Hitsi meilläkn 2 lasta ja aina se on esikoinen, joka joutuu pyytämää anteeksi ja joka on tarkemman syynin alla kuin kuopus.

Sitä ei aina tiedä mikä o syy ja mikä on seuraus.
Kun totuushan on että esim. meillä kuopus osaa tuoda paremmin sanallisesti ilmi omat tarpeensa, ku taas esikoinen hyökkää heti tyyliin, "miksi ei ikinä...". Kun taas kuopus pyytää kaunniisti jos tarvitsee jotain.

Mies katsoo esikoista ihan eri tavalla kiukkuisesti ja jopa uhkaavasti, katse on peruja hänen isältään joka oli vanhan kansan määräävä kasvattaja. Kuopusta ei lähes koskaan katso niin. Valitan asiasta miehelle mutta tavoista on vaikea päästä.

 

[a.p.]

[QUOTE="hmmm";27684568]Hitsi meilläkn 2 lasta ja aina se on esikoinen, joka joutuu pyytämää anteeksi ja joka on tarkemman syynin alla kuin kuopus.[/QUOTE]

No siis useinhan se vanhempi onkin syyllinen, ainakin jos kyseessä on vauva ja isompi lapsi. Mutta kannattaa kyllä vähän miettiä miten lapsia kohtelee.

Meillä siis tää anteeksi pyytäminen koski riitoja kaikkien kanssa. Eli jos minulla oli riitaa siskoni, äitini tai isäni kanssa, niin aina ja jokatapauksessa se olin minä, joka pakotettiin pyytämään anteeksi. Eli jouduin olemaan aina se aloitteentekijä, joka tulee vastaan ja joka myöntyy pyörtämään oman mielipiteensä, jotta perheeseen saadaan rauha. Vaikea selittää, mutta ei minun mielestäni vanhempien kuuluisi mennä lapsen kanssa riitaan "mukaan" sillä tavoin, että lopulta isä mököttää vanhempien makuuhuoneessa ja lapsi (minä) pakotetaan sinne pyytämään anteeksi.

 

[a.p.]

[QUOTE="Anne";27684557]Näin kävi kerran vanhempieni luona ja sisareni lähti suutuspäissään ulos ja mitä minä saan? Haukut siitä etten voinut antaa periksi tai olla mieliksi.. hah![/QUOTE]

Niinpä. Ihan älytöntä ja kuulostaa niin tutulta.

 

[J.Ketkupolkka]

No itse olen kanssa ollut vähän semmoinen, että olen vaan kiltisti totellut ja tehnyt niinkuin käsketään yms.

Nykyään olen niin kyllästynyt siihen, että yritetään ohjailla joka asiassa yms. aikuista ihmistä. Ja todellakin olen ruvennut sanomaan vastaan, enkä tee mitään mikä minusta on väärin / mitä en halua.

Eikä voisi vähempää kiinnostaa jos siitä otetaan nokkiinsa. Mieluummin olen ilman tuollaisia rasittavia ihmissuhteita, kuin olisin määräiltävänä.

 

[Loistavaa]

Way to go AP! Pidä puolesi!

 

[a.p.]

Way to go AP! Pidä puolesi!

Kiitos .

Oon vaan alkanut ajatella että minulla on vain tämä yksi elämä enkä halua tuhlata sitä muiden ihmisten toiveiden toteuttamiseen. Toki se kiltti tyttö siellä alitajunnassa aina välillä miettii, että ei kai sille toiselle tullut nyt paha mieli ja sanoinko liian pahasti.

Ihan joku aika sitten sain äitini suuttumaan kun en ottanut tarjottua apua vastaan. Äiti siis tarjosi apuaan eräässä asiassa, mutta "avusta" ei olisi ollut minulle mitään hyötyä vaan pikemminkin haittaa ja ylimääräistä vaivaa. Kun kiitin avusta, mutta en ottanut sitä vastaan, niin äitini alkoi keksiä ties mitä syitä miksi minun kannattaisi ottaa se vastaan ja yritti näin kaikin tavoin saada minut muuttamaan mieltäni. Lopulta jouduin sanomaan hyvin tiukasti, etten aio ottaa apua vastaan, josta ei ole minulle edes mitään hyötyä ja äitini suuttui.

Jos hän olisi hyväksynyt asian kun kieltäydyin ensimmäisen kerran, olisi kaikki ollut ok, mutta jostain syystä hänen on aina pakko alkaa jauhaa ja keksiä syitä miksi hänen kantansa on parempi.

Minun olisi siis pitänyt ottaa vastaan apu, josta ei ollut minulle apua (ja äitini tiesi sen, koska mainitsin siitä ja silti jauhoi asiasta) vaan enemmänkin haittaa vain, jotta avuntarjoaja eli äitini saisi auttaa ja tuntea olevansa sen vuoksi hyvä ihminen.

 

["Vieras"]

Eipä ole kokemusta, olen aina turhiin neuvoihin/mielipiteisiin todennut, että kysyn kyllä, jos olen ohjeiden tarpeessa.

On minulla tosin kaveri, joka omasta mielestään ei vältä konfliktia, meidän muiden silmin hän itse asiassa hakee niitä. Eli vaikka ei ole samaa mieltä, niin ei siitä joka kerta myöskään tarvi tehdä isoa juttua. Se kultainen keskitie on tässäkin hyvä.

 

["vieras"]

Luonnevikaisia vanhempia ei voi muuttaa miksikään. Voi olla vaan välittämättä. Jos ei voi olla välittämättä, niin fiksumpaa on katkaista kokonaan välit.

 

[a.p.]

Löytyykö lisää kohtalotovereita?

 

["vieras"]

Kiitos .

Oon vaan alkanut ajatella että minulla on vain tämä yksi elämä enkä halua tuhlata sitä muiden ihmisten toiveiden toteuttamiseen. Toki se kiltti tyttö siellä alitajunnassa aina välillä miettii, että ei kai sille toiselle tullut nyt paha mieli ja sanoinko liian pahasti.

Ihan joku aika sitten sain äitini suuttumaan kun en ottanut tarjottua apua vastaan. Äiti siis tarjosi apuaan eräässä asiassa, mutta "avusta" ei olisi ollut minulle mitään hyötyä vaan pikemminkin haittaa ja ylimääräistä vaivaa. Kun kiitin avusta, mutta en ottanut sitä vastaan, niin äitini alkoi keksiä ties mitä syitä miksi minun kannattaisi ottaa se vastaan ja yritti näin kaikin tavoin saada minut muuttamaan mieltäni. Lopulta jouduin sanomaan hyvin tiukasti, etten aio ottaa apua vastaan, josta ei ole minulle edes mitään hyötyä ja äitini suuttui.

Jos hän olisi hyväksynyt asian kun kieltäydyin ensimmäisen kerran, olisi kaikki ollut ok, mutta jostain syystä hänen on aina pakko alkaa jauhaa ja keksiä syitä miksi hänen kantansa on parempi.

Minun olisi siis pitänyt ottaa vastaan apu, josta ei ollut minulle apua (ja äitini tiesi sen, koska mainitsin siitä ja silti jauhoi asiasta) vaan enemmänkin haittaa vain, jotta avuntarjoaja eli äitini saisi auttaa ja tuntea olevansa sen vuoksi hyvä ihminen.

Oletko aikuimaisesti eri mieltä vai niin kuin murkkuikäinen... murkkuikä aikuisena ei ole järin hauskaa.

 

[a.p.]

[QUOTE="vieras";27686511]Oletko aikuimaisesti eri mieltä vai niin kuin murkkuikäinen... murkkuikä aikuisena ei ole järin hauskaa.[/QUOTE]

Aikuismaisesti eri mieltä tietenkin. Tai voit toki itse päättää kumpaa vaikka tämä on: Vanhempani ovat kommentoineet minulle, että kyllä lasta on pakko joskus lyödä, että se oppii, johon olen kommentoinut, ettei meillä lyödä ketään. Ovat myös aina syöttämässä lasta samalla lusikalla, vaikka olen toistuvasti kertonut siitä mielipiteeni ja kertonut karies-bakteerista. Muitakin vastaavia esimerkkejä on. Ja olen sanonut mielipiteeni ensin nätisti ja rauhallisesti ja jos ei uskottu niin tiukasti ja rauhallisesti, mitään ovien paiskomisia tai huutamisia tähän ei minun puoleltani liity. Vanhempieni puolelta taas on ollut mököttämistä ja mykkäkoulua.

 

["kilpikonna"]

Mulla ei ole sisaruksia, joten omaa vertailukohtaa ei ole.

Vanhempien kanssa ei ole tullut hirveästi konflikteja, sillä olen ottanut jo etukäteen selvää tai mulle on selvitetty hyvin tarkkaan, mitä multa odotetaan. Kaiken yllä on kuitenkin häälynyt epämääräinen uhka, "uskallapa olla eri mieltä tai muuten..."

Itse ehdin myös likelle 30 vuoden ikää, ennen kuin mittani täyttyi ja päätin alkaa elää omaa elämääni. Siitä se sitten riemu repesikin. Olin mä jo aiemmin panut hanttiin joissakin asioissa, kuten kumppanin valinnassa. Sen suhteen he kovasti odottivat mun järkiintyvän, ts. hankkivan jonkun huippuluokan tiedemiehen tai vastaavan puolison, jolla pöyhistellä. Radikaalimpi suunnanmuutos sai aikaan sen, että äiti uhkasi ensin sydänkohtauksella, sittemmin ennenaikaisella kuolemalla ihan muuten vaan ja kun jäin kerran kolmisin vanhempieni kanssa, hyvä etteivät päälle tulleet. Aivan älytöntä meuhkaamista ja haukkumista. Jos nyt kysyisin asiasta, sitä joko ei olisi tapahtunutkaan tai se olisi ollut minun vääristelemääni "kannustamista".

Mullakin on nyt lapsia ja huomaan olevani koko ajan korva kallellaan lasten suuntaan, jos olemme mummolassa. En halua, että heidät ladataan täyteen samanlaisia pakko-odotuksia. Tottakai isovanhemmat saavat haaveilla ja toivoa ja kuvitella, mitä lapsenlapsista voisi aikanaan tulla, mutta painostuksen saavat unohtaa vallan tykkänään.

Puolieni pitäminen on minullekin vaikeaa, edelleen. Monessa kohtaa on hyvä osata joustaakin, mutta ainakin vanhempieni suhteen on kamalan vaikea vetää rajoja. Äiti tosin ilmeisesti jo kyllästyi jatkuvaan mököttömiseen, se on jo pikku hiljaa oppinut, että vastaus kysymykseen "ehtisitkö/tulisitko/tekisitkö" ei aina ole välitön "tottakai". Itse olen jossain kyllästymisen ja huvittuneisuuden välimaastossa mitä äitiini tulee. Hän kuvittelee olevansa hyväkin neuvottelemaan ja luulee olevansa joustavakin. Todellisuudessa kaikista asioista voidaan neuvotella ja keskustella kauankin, hän ei ärsyynny siihen. Mutta tuloksena on oltava, että hänen kantansa voittaa, tai sitten hän on valtavan loukkaantunut ja kiukkuinen.

Välillä saan itseni kiinni tekemästä asioita, kuten on käsketty, tai jännittämästä esimerkiksi vanhempien vierailua kotiini, jos täällä on jotain, minkä tiedän olevan heidän mielestään pielessä. Sanotaan vaikka, että olen käynyt äidin kanssa kangaskaupassa ja siellä on ollut jotain verhokangasta kahdessa eri värissä. Jos äiti kehui kaupassa jompaa kumpaa, se takuulla mäkättää mulle, kun valitsin sitä toista. Kerran se kyllä oli pitkään vaiti, kun vastasin, että onneksi ne on mun eikä sen verhot, kun niin kerran ärsyttää.

Pikkujuttuja, mutta kun niitä kertyy muutamia satoja, kuka muka jaksaa olla aina kiltti?