H
hillitse itsesi
Vieras
Mä olen ihan mahdoton ihminen ja pitää sanoa,että pelkään itse itseäni.
Raivostun/suutun välillä niin silmittömästi,että musta tuntuu et mä ratkean liitoksistani. Tunne on ihan järisyttävä ja pelkään,että suoni katkeaa päästä.
Mies on saanut tästä suurimman osan ja valitettavasti lapsetkin on joutunut kokemaan mun huutamisen ja valtavan suuttumisen. En ole koskaan lapsiani väkivaltaisesti fyysisesti koskenut,mutta henkisesti kyllä. Mies on joutunut myös fyysisen väkivallan uhriksi. Olen muksassu suuttuessa leukaa.
Kadun tekojani aina heti kun rauhoituna ja itku valtaa koko kehoni sen jälkeen. Tunne on mahdottoman lohduton.
Minulla on hirmuinen morkkis tapahtuneista ja häpeän käytöstäni. En välillä tiedä miten jatkaisin elämääni eteen päin. Kyllä se aina "normalisoituu" siitä, mutta itse en pääse irti pahasta olostani.
Tekisi mieli vain joku kaunis päivä lähteä ovesta ulos ja olla palaamatta takaisin. Jättää mies ja lapset elämään rauhallisempaa elämää. En vaan kuitenkaan voi tehsä niin. Ajattelen kaikesta huolimatta,että en voi lapsille tehdä niin,että lähden.
Olen yrittänyt miehen kanssa keskustella asiasta,että mitä pitäisi tehdä,mutta hän ei missään nimessä halua,että lähtisin. Heillä on kuulemma paljon pahempi jos lähden.
En halua selitellä tai puolustella,mutta kerron myös hieman taustaa.
Minulla on ollut, ei niin ihana elämä ennen tätä.
Lapsuus oli jonkin sortin fyysistä väkivaltaaa. Paljon tukkapöllyjä, kovia sellaisia ja rajuja selkäsaunoja.Enemmän oli kuitenkin isän puolelta henkistä väkivaltaa ja täysin alas latistamisata ja nöyryyttämistä. isää piti totella tai sai takapuolinahkan verille risusta,vyöstä tai henkarista tai sitten tupottain revittiin hiukia päästä.
Ensimmäinen avioliittossa mies oli väkivaltainen ja mutamaan kertaan oli henki mennä.
Toisessa pidemmässä suhteessa, lasten isä oli alkoholisti ja sairaalloisen mustasukkainen. Hän myös yritti käyttää tätä isäni harrastamaa alistamista. Siihen ei luonteenia ntanut periksi ja otin hänestä avoeron.
Lapset jäi minulle.
Nykyisen mieheni olen tavannut 8 vuotta siten ja paljon on ollut tässäkin pahaa tai enemmänkin ikävää. Meillä on kaksi yhteistä lasta,mutta toinen lapsista on kuollut sairauteen. Suren häntä kovasti, aikaa lapsen kuolemasta on nyt 3 vuotta.
Mies on myös kova valehtelamaan ( tai ei kaiketi enää tai sit osaa niin hyvin,että en tajua sitä koska valehtelee koska ei),mutta hän on kuitenkin kiltti. Ei ole yrittänyt alistaa(jos ei valehtelua katsota siksi) tai ole muutenkaan mitenkään paha. On siis aivan toista maata kuin aijemmat suhteet. Hän hoitaa kotia ja lapsia siinä missä minäkin.
Mielialani vaihtelee vihasta iloon parissa sekunissa. Vihanpuuskan aikana pelkään itseäni,että mitä olen valmis tekemään tai mitä voi tehdä.
Tarvitsen varmaankin jotain hoitoa,mutta mitä?
Tunnen,että olen täysin epäonnistunut elämässäni. Haluaisin tästä eroon
Kiitos jos jaksoit lukea.
Raivostun/suutun välillä niin silmittömästi,että musta tuntuu et mä ratkean liitoksistani. Tunne on ihan järisyttävä ja pelkään,että suoni katkeaa päästä.
Mies on saanut tästä suurimman osan ja valitettavasti lapsetkin on joutunut kokemaan mun huutamisen ja valtavan suuttumisen. En ole koskaan lapsiani väkivaltaisesti fyysisesti koskenut,mutta henkisesti kyllä. Mies on joutunut myös fyysisen väkivallan uhriksi. Olen muksassu suuttuessa leukaa.
Kadun tekojani aina heti kun rauhoituna ja itku valtaa koko kehoni sen jälkeen. Tunne on mahdottoman lohduton.
Minulla on hirmuinen morkkis tapahtuneista ja häpeän käytöstäni. En välillä tiedä miten jatkaisin elämääni eteen päin. Kyllä se aina "normalisoituu" siitä, mutta itse en pääse irti pahasta olostani.
Tekisi mieli vain joku kaunis päivä lähteä ovesta ulos ja olla palaamatta takaisin. Jättää mies ja lapset elämään rauhallisempaa elämää. En vaan kuitenkaan voi tehsä niin. Ajattelen kaikesta huolimatta,että en voi lapsille tehdä niin,että lähden.
Olen yrittänyt miehen kanssa keskustella asiasta,että mitä pitäisi tehdä,mutta hän ei missään nimessä halua,että lähtisin. Heillä on kuulemma paljon pahempi jos lähden.
En halua selitellä tai puolustella,mutta kerron myös hieman taustaa.
Minulla on ollut, ei niin ihana elämä ennen tätä.
Lapsuus oli jonkin sortin fyysistä väkivaltaaa. Paljon tukkapöllyjä, kovia sellaisia ja rajuja selkäsaunoja.Enemmän oli kuitenkin isän puolelta henkistä väkivaltaa ja täysin alas latistamisata ja nöyryyttämistä. isää piti totella tai sai takapuolinahkan verille risusta,vyöstä tai henkarista tai sitten tupottain revittiin hiukia päästä.
Ensimmäinen avioliittossa mies oli väkivaltainen ja mutamaan kertaan oli henki mennä.
Toisessa pidemmässä suhteessa, lasten isä oli alkoholisti ja sairaalloisen mustasukkainen. Hän myös yritti käyttää tätä isäni harrastamaa alistamista. Siihen ei luonteenia ntanut periksi ja otin hänestä avoeron.
Lapset jäi minulle.
Nykyisen mieheni olen tavannut 8 vuotta siten ja paljon on ollut tässäkin pahaa tai enemmänkin ikävää. Meillä on kaksi yhteistä lasta,mutta toinen lapsista on kuollut sairauteen. Suren häntä kovasti, aikaa lapsen kuolemasta on nyt 3 vuotta.
Mies on myös kova valehtelamaan ( tai ei kaiketi enää tai sit osaa niin hyvin,että en tajua sitä koska valehtelee koska ei),mutta hän on kuitenkin kiltti. Ei ole yrittänyt alistaa(jos ei valehtelua katsota siksi) tai ole muutenkaan mitenkään paha. On siis aivan toista maata kuin aijemmat suhteet. Hän hoitaa kotia ja lapsia siinä missä minäkin.
Mielialani vaihtelee vihasta iloon parissa sekunissa. Vihanpuuskan aikana pelkään itseäni,että mitä olen valmis tekemään tai mitä voi tehdä.
Tarvitsen varmaankin jotain hoitoa,mutta mitä?
Tunnen,että olen täysin epäonnistunut elämässäni. Haluaisin tästä eroon
Kiitos jos jaksoit lukea.
emmekä riitele juuri koskaan, mutta tunteita silti näytämme joka päivä, ja hänen kanssaan voin olla huonollakin tuulella niin etten tunne siitä huonoa omaatuntoa enkä kohdista pahaa oloani häneen. 