Vihanhallintaa minulle mistä?Onko kursseja vai mihin pitäisi hakeutua?Tämä tarina on aika pitkä,mutta lukekaa kuitenkin

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja hillitse itsesi
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
Joogan avulla opin rauhoittumaan ja rakastamaan itseäni sekä duhtautumaan muihin rakastavasti. Itsellä rankka lapsuus mm isän alkoholismi ynnä kohtaamani fyysinen kuritus. Jos olet pk-seudulta, niin myös Maria-akatemian kurssit ovst hyviä, todin hintavia. Joogan avulla voi opetella uuden tavan suhtautua elämään.
Uskoontulo voi myös vapautta menneisyyden painolastista, armon käsite.

Kuntosalilla on joogaryhmä. En ole vielä uskaltautunut ryhmään mukaan
 
siis näissä lääkkeissä:

http://spc.nam.fi/indox/nam/humspc.jsp?nimi=&luvanhaltija=&myyntilupanro=&atc=&freetext=&vaikuttavat=&muoto=&haitta=vihamielisyys&kaytto=&vasta=&x=0&y=0
 
Käy nyt ensin lääkärissä niin selviää, onko fyysistä vaivaa.

Jos kun minulle valehdellaan, elän epävarmuudessa ja olen räjähdysaltis koko ajan. Asia kuin asia, paras kertoa minulle totuus.
 
Sun tekstiä lukiessa, tuntu sairaan tutulta! Tuntu niin tutulta, että melkein tunsin sut vierellä ja olisin halunnut halata! Ihana kun tunnistat ongelman ja haluat siitä eroon.

Voi, olis niin paljon kirjoitettavaa, mutta tässä vauva sylissä on niin vaikea kirjoittaa nopeasti kaikki ajatukset. Olen kyllä ollut naimisissa vain yhden miehen kanssa (joka vaikuttaa hyvin samanlaiselta kuin sinun nykyisesi), mutta muuten elämäni ja tunnetilani ovat menneet yllättävän paljon samaa rataa!

Miehesi valehtelee sinua suojellaksesi... Hän pelkää että suutut/hajoat/alistat tms... Meillä on tätä samaa... Silti itsestä se ei tunnu suojelulta, mutta se on miehellesi kehittynyt puolustus-systeemi.
Sinun raivokohtauksesi kuulostavat täsmälleen samalta kuin minun... Ne ovat padottuja tunteita, jotka hallitsemattomasti ryöppyävät ja ne tulevat menneisyydestä. Silloin sinulla oli liian turvatonta pystyäksesi näyttämään niitä tai tuntemaan niitä. Mutta kehosi on kantanut ne mukanasi.

Itse olen käynyt nyt 3 vuotta terapiaa ja jotain alkaa olla jo parempaan päin, mutta tuo vihanhallinta on ehkä kaikkein vaikeinta ollut... Kun saisi konkreettisia esimerkkejä ja tietoa, MITEN se puretaan oikein... Kun ei ole esimerkkiä lapsuudesta tai mistään... Mieheni purkaa vihan lähtemällä ulos tupakalle, mutta se sama ei sovi minulle kun en tupakoi enkä uskalla jättää pikkuisiani yksin sisälle...

Nyt tuli itku

Mies on joksus sanonutkin minulle,että ei oikeasti uskalla sanoa jotain asiaa ja siksi keksii valjheen tai jättää kokonaan kertomatta.
Olen kyllä miehelleni sanonut heti alussa,ett pidän kaikein pahimpana epärehellisyyttä ja en voi sietää valehtelua.
Ymmärrän miestäni tässä asiassa,mutta sekin pitää vihaksi.

Onneksi kirjoitin tänne. Nyt mulla avutuu jo jotain. Nyt ensinnäkin tajusin,että miksi mies on niin ystävällinen minua kohtaan. Tokihan se kuuluu hänen luonteeseensä,mutta varmasti on sitäkin,että suojelee perhettämme minulta.
 
Kiitos kaikille ihanille ihmisille ketkä vatasitte ja jaskoitte lukea aloitukseni. Sain paljon voimaa jatkaa eteen päin. Nyt on aika levätä ja aloittaa huomenna toivittavasti parempi ja rauhallisempi päivä
 
Askeleen numero yksi olet jo ottanut, koska kirjoitit tänne ja mietit keinoja muuttaa toimintatapojasi. Oletko kokeillut mielikuvaharjoituksia? Eli jos mietit ennakkoon, miten vihanpuuskassa toimit, niin ehkä silloin osaat toimia ko. hetkellä etukäteissuunnitelman mukaan. Mullakin on ollut jonkinasteisia puuskia nuorempana ja itse sain ne kuriin noilla mielikuvaharjoituksilla. Ja olen jostain lukenut, että vihan purkaminen fyysiseen tekemiseen auttaa... mäkin poljin silloin aikoinaan jalkaa niin, että kantapäähän taisi tulla marssimurtuma :D Mutta vihakin laimeni =) Aika auttaa myös, eli kun vanhenet, niin kärsivällisyys vahvistuu ja ikävät tunteetkin laimenevat, näin kävi ainakin mun kohdallani.
 
Huh,niin kuin minun elämästäni kertoisit paitsi,että sinä olet parantunut minä en. Ihan,että sinulle on käynyt noin,siis tuo ,että parannuit ja voit elää elämääsi onnellisen. Valonpilke kasvaa minullakin parantumisen suhteen

Aluksi ajattelen asiaa niin,että en ole syypää tähän vaan joku muu,mutta sitten kun raivo on laantunut ja se itkun aika on niin sitten syytän itseäni ja toivon,että olisin tehnyt toisin. Minä ole se kuka pyytää anteeksi vaikka periaatteessa minulla ei olisi anteeksipyydettävää.
Anteeksipyydettävää siitä lähtötilnteesta,mutta raivokohtaukseta kyllä.
Onneksi kuitenkin pyydän anteeksi, en tiedä vain onko se jo menettänyt merkityksensä

Tämä meni minullakin näin. Näitä on niin vaikea selittää ja käsittääkin välillä, mutta toisten "virheisiin" reagoin samalla tavalla mitä olin kotona oppinut isältäni, eli suuttumuksella. Ja koska suutuin kuin isäni, tosin ilman mitään fyysistä, koin siitä sitä huonoa omaa tuntoa riidan päätteeksi, ja minä olinkin aina loppujen lopuksi se pahis, koska olinhan ylittänyt jo raivonpurkauksillani sen toisen alun perin tekemän pahan määrän mistä kaikki lähti :rolleyes:...

On vaikea oppia suuttumaan lievemmin, kun on tottunut että se suuttuminen täyttää koko kropan, vatsanpohjasta lähtien. Nykyään pystyn täysin suhteuttamaan suuttumisen aiheeni siihen minkä "arvoinen" se on, enkä edes suutu niin helposti enää. Mitään hallitsematonta tai etenevää suuttumista ei siis enää ole, en lisä suututa itse itseäni enää.

Minua ei auttanut se, että yritin pakottaa itseni olemaan suuttumatta. Se vain lisäsi suuttumistani, koska silloin vaadin itseltäni sitä mitä isäni oli selkäsaunoillaan minulta vaatinut. Alistumista pakon edessä. Minua auttoi ajatus siitä että minkälaisen elämän haluan, ja "toipuminen" perustuikin positiivisiin ajatuksiin. Mieheni ei myöskään ole koskaan syyllistänyt minua tai syyttänyt mistään, vaan aina tukenut ja ymmärtänyt.
 
Nyt tuli itku

Mies on joksus sanonutkin minulle,että ei oikeasti uskalla sanoa jotain asiaa ja siksi keksii valjheen tai jättää kokonaan kertomatta.
Olen kyllä miehelleni sanonut heti alussa,ett pidän kaikein pahimpana epärehellisyyttä ja en voi sietää valehtelua.
Ymmärrän miestäni tässä asiassa,mutta sekin pitää vihaksi.

Onneksi kirjoitin tänne. Nyt mulla avutuu jo jotain. Nyt ensinnäkin tajusin,että miksi mies on niin ystävällinen minua kohtaan. Tokihan se kuuluu hänen luonteeseensä,mutta varmasti on sitäkin,että suojelee perhettämme minulta.

Mulle myös tärkeintä ollut aina rehellisyys.. Mutta mieheni ei enää välttämättä kerro mulle moniakaan arkipäivän asioita, kun ei tiedä millainen vastaanotto sieltä tulee. Mua on helpottanut se, kun mies saattaa sanoa joskus: "Älä nyt hermostu, mutta..." ja kertoo jonkun jutun.. Ja mä ehdin sopia itseni kanssa rauhan. Ja kun mies sitten on kertonut juttunsa, niin mä saatan nauraa, et tollekko mun ois pitänyt hermostua! :) Mutta tiiän, että joskus ryöppyää, sano toinen mitä tahansa...

Ja tuo itsensä syyttely... Sillon ku sä oot ollu lapsi ja oot kokenut pahaa, sun tunne-elämä on vähän eriytyny, että sä kestäisit kaiken kokemasi ja pystyisit elämään. Se on voinu eriytyä moneen eri osaan... Sitä kutsutaan dissosiaatiohäiriöksi. Ja kun joku osa sinusta raivoaa, tunnet ettet se ole sinä ja se on vierasta sulle. Sen jälkeen alkaa joku toinen osa sinusta morkkaamaan sitä hermostunutta osaa, että "koittaisit nyt käyttäytyä!" ja se saa sinussa aikaan hirveän häpeän ja syyttelyn. Ja lopulta aikuinen osa sinusta neuvottelee sopimuksen, pyytää anteeksi ja toimii niinkuin aikuisen pitääki. Ja arki jatkuu niinku sen pitääki... Kunnes joku osa taas ryöpsähtää jne.. Dissosiaatiohäiriöstä voi "parantua" ja tunne-elämä voi palautua ennalleen, mutta se vaatii työtä. Se vaatii sinun jokaisen osa-alueesi yhteistyötä. Se vaatii sinulta ymmärrystä itseäsi kohtaan. Ymmärrystä sisintäsi kohtaan. Ymmärrystä menneisyyttäsi kohtaan. Ja jokaista tunnetta ja osa-aluettasi kohtaan. Eheä ihminen on sellainen, jossa kaikki puhaltaa yhteen hiileen ja tuntee että hallitsee itsensä.

Ota alkuun yhteyttä mielenterveystoimistoon ja kerrot raakasti kaikki mitä mielessäsi on. Jopa sen, ettet välillä meinaa jaksaa elääkään... Tai sen nimenomaan. Saat nopeammin ajan ja terapian alkuun. Älyttömästi voimia!!!

Aiheesta on kirjallisuuttakin paljon. Mielenkiintoisia! "Kun tiikeri herää", oli muistaakseni yks kirja...
 
Mulle myös tärkeintä ollut aina rehellisyys.. Mutta mieheni ei enää välttämättä kerro mulle moniakaan arkipäivän asioita, kun ei tiedä millainen vastaanotto sieltä tulee. Mua on helpottanut se, kun mies saattaa sanoa joskus: "Älä nyt hermostu, mutta..." ja kertoo jonkun jutun.. Ja mä ehdin sopia itseni kanssa rauhan. Ja kun mies sitten on kertonut juttunsa, niin mä saatan nauraa, et tollekko mun ois pitänyt hermostua! :) Mutta tiiän, että joskus ryöppyää, sano toinen mitä tahansa...

Ja tuo itsensä syyttely... Sillon ku sä oot ollu lapsi ja oot kokenut pahaa, sun tunne-elämä on vähän eriytyny, että sä kestäisit kaiken kokemasi ja pystyisit elämään. Se on voinu eriytyä moneen eri osaan... Sitä kutsutaan dissosiaatiohäiriöksi. Ja kun joku osa sinusta raivoaa, tunnet ettet se ole sinä ja se on vierasta sulle. Sen jälkeen alkaa joku toinen osa sinusta morkkaamaan sitä hermostunutta osaa, että "koittaisit nyt käyttäytyä!" ja se saa sinussa aikaan hirveän häpeän ja syyttelyn. Ja lopulta aikuinen osa sinusta neuvottelee sopimuksen, pyytää anteeksi ja toimii niinkuin aikuisen pitääki. Ja arki jatkuu niinku sen pitääki... Kunnes joku osa taas ryöpsähtää jne.. Dissosiaatiohäiriöstä voi "parantua" ja tunne-elämä voi palautua ennalleen, mutta se vaatii työtä. Se vaatii sinun jokaisen osa-alueesi yhteistyötä. Se vaatii sinulta ymmärrystä itseäsi kohtaan. Ymmärrystä sisintäsi kohtaan. Ymmärrystä menneisyyttäsi kohtaan. Ja jokaista tunnetta ja osa-aluettasi kohtaan. Eheä ihminen on sellainen, jossa kaikki puhaltaa yhteen hiileen ja tuntee että hallitsee itsensä.

Ota alkuun yhteyttä mielenterveystoimistoon ja kerrot raakasti kaikki mitä mielessäsi on. Jopa sen, ettet välillä meinaa jaksaa elääkään... Tai sen nimenomaan. Saat nopeammin ajan ja terapian alkuun. Älyttömästi voimia!!!

Aiheesta on kirjallisuuttakin paljon. Mielenkiintoisia! "Kun tiikeri herää", oli muistaakseni yks kirja...

Wow. Voi kun olisi itse aikanaan tiennyt kaiken tuon. Ja voi kun olisi hakenut apua, silloin olisi ehkä säästynyt muutamalta vuodelta asian käsittelyssä.

Sitäpä siis suosittelen ap:lle, että menee keskustelemaan ammattilaisten kanssa.
 
Minullakin taustalla rankka lapsuus, ja samanlaisia ongelmia vihanhallinnassa on ollut.
Itse olen vahvasti kokenut, että se kaikki käsittelemätön katkeruus, suru, paska ja viha ryöpsähtää aina ilmoille kun pienikin rako kuoreen ilmestyy. Sitä on kertynyt niin valtavasti.
Olen saanut menneisyyteni käsiteltyä ja puitua itseni kanssa, ja kas: suuttumukseni määrä on nykyään varsin hyvin tasapainossa sen aiheuttaneen asian kanssa.
Olen myös antanut vanhemmilleni anteeksi. En siksi, että he olisivat sen ansainneet, vaan siksi, että minä ansaitsen sen.

Tsemppiä sinulle ap matkallasi, se tulee olemaan pitkä ja kivulias mutta palkitsee kyllä :)
 
Täälläkin ollut henkistä ja fyysista väkivaltaa lapsuudessa ja seurustelusuhteessa. Aina voi katkaista kierteen. Voi hakea apua tai itse analysoimalla asiaa.
En lyönyt yhtäkään viidestä lapsestani koskaan näinä vuosina. Puhumalla pärjää teinienkin kanssa, kun ovat oppineet pienempänä puhumaan.
 
Askeleen numero yksi olet jo ottanut, koska kirjoitit tänne ja mietit keinoja muuttaa toimintatapojasi. Oletko kokeillut mielikuvaharjoituksia? Eli jos mietit ennakkoon, miten vihanpuuskassa toimit, niin ehkä silloin osaat toimia ko. hetkellä etukäteissuunnitelman mukaan. Mullakin on ollut jonkinasteisia puuskia nuorempana ja itse sain ne kuriin noilla mielikuvaharjoituksilla. Ja olen jostain lukenut, että vihan purkaminen fyysiseen tekemiseen auttaa... mäkin poljin silloin aikoinaan jalkaa niin, että kantapäähän taisi tulla marssimurtuma :D Mutta vihakin laimeni =) Aika auttaa myös, eli kun vanhenet, niin kärsivällisyys vahvistuu ja ikävät tunteetkin laimenevat, näin kävi ainakin mun kohdallani.

Tuota ennakkoajattelua en ole kokeillut vaan olen miettinyt jälkikäteen tekemisiäni.

Nukuin viime yönä aika huonosti kun ajattelin teidän kertomuksia ja tajusin tosiaankin,että en ole ainut ja yksin tässä tilanteessa. En tiedä olenko koskaan varsinaisesti niin ajatellutkaan,mutta nyt sen vasta oikeasti tajusin.
Minulla on siis mahdollisuus elää ns normaalia perhe- ja parisuhde-elämää.
 
Tämä meni minullakin näin. Näitä on niin vaikea selittää ja käsittääkin välillä, mutta toisten "virheisiin" reagoin samalla tavalla mitä olin kotona oppinut isältäni, eli suuttumuksella. Ja koska suutuin kuin isäni, tosin ilman mitään fyysistä, koin siitä sitä huonoa omaa tuntoa riidan päätteeksi, ja minä olinkin aina loppujen lopuksi se pahis, koska olinhan ylittänyt jo raivonpurkauksillani sen toisen alun perin tekemän pahan määrän mistä kaikki lähti :rolleyes:...

On vaikea oppia suuttumaan lievemmin, kun on tottunut että se suuttuminen täyttää koko kropan, vatsanpohjasta lähtien. Nykyään pystyn täysin suhteuttamaan suuttumisen aiheeni siihen minkä "arvoinen" se on, enkä edes suutu niin helposti enää. Mitään hallitsematonta tai etenevää suuttumista ei siis enää ole, en lisä suututa itse itseäni enää.

Minua ei auttanut se, että yritin pakottaa itseni olemaan suuttumatta. Se vain lisäsi suuttumistani, koska silloin vaadin itseltäni sitä mitä isäni oli selkäsaunoillaan minulta vaatinut. Alistumista pakon edessä. Minua auttoi ajatus siitä että minkälaisen elämän haluan, ja "toipuminen" perustuikin positiivisiin ajatuksiin. Mieheni ei myöskään ole koskaan syyllistänyt minua tai syyttänyt mistään, vaan aina tukenut ja ymmärtänyt.

itselleni käy usein niin, että alan ruokkia itseäni raivopuuskan aikana itseäni ajattelemalla aijempia tapahtumia. Vedän kaiken sillä hetkellä mieleen tulleen mukaa puuskaani.
Surussa teen aivan samoin ja tästä mihen kanssa olen keskustellut,mutta tiedän,että hän ei sitä pysty täysin ymmärtämään.
Jotenkin tuntuu,että menee missä tahansa tunnetilassa hieman överiksi. Ilossa ja naurissakin teen niin,että jään ajattelemaan sitä hauskaa asiaa ja en saa ns naurua loppumaan. Tämä sii toimii näin myös muissa, surissa ja vihassa.

Ex-mies sanoi aikoinaan,että kun olen kiva niin olen todella kiva,mutta kun olen veemäinen niin olen todella veemäinen.

Osaan kyllä käyttäytyä kyllä kaveripiirissä eikä siellä ole ongelmia.
Inhoan itseäni tällaisena. Suustani voi päästä mitä millaistakin soopaa ja uhkailua. Uhkailut kohdistuu itseeni ja miheeni.
Olen ajatellut asiaa myös näin,että kun luonteni on kuitenkin miellyttämisenhaluinen niin en jaksa sitä sitten pitää yllä kotiseinien sisäpuolella. Minulla on valtavan suuri tarve olla hyvä äiti,mutta sekään ei ole toteutunut sellaisena kuin unelmani on ollut.

Toistan varmasti jo itseäni,mutta tämä kijoitaminen helpottaa
 
Mulle myös tärkeintä ollut aina rehellisyys.. Mutta mieheni ei enää välttämättä kerro mulle moniakaan arkipäivän asioita, kun ei tiedä millainen vastaanotto sieltä tulee. Mua on helpottanut se, kun mies saattaa sanoa joskus: "Älä nyt hermostu, mutta..." ja kertoo jonkun jutun.. Ja mä ehdin sopia itseni kanssa rauhan. Ja kun mies sitten on kertonut juttunsa, niin mä saatan nauraa, et tollekko mun ois pitänyt hermostua! :) Mutta tiiän, että joskus ryöppyää, sano toinen mitä tahansa...

Ja tuo itsensä syyttely... Sillon ku sä oot ollu lapsi ja oot kokenut pahaa, sun tunne-elämä on vähän eriytyny, että sä kestäisit kaiken kokemasi ja pystyisit elämään. Se on voinu eriytyä moneen eri osaan... Sitä kutsutaan dissosiaatiohäiriöksi. Ja kun joku osa sinusta raivoaa, tunnet ettet se ole sinä ja se on vierasta sulle. Sen jälkeen alkaa joku toinen osa sinusta morkkaamaan sitä hermostunutta osaa, että "koittaisit nyt käyttäytyä!" ja se saa sinussa aikaan hirveän häpeän ja syyttelyn. Ja lopulta aikuinen osa sinusta neuvottelee sopimuksen, pyytää anteeksi ja toimii niinkuin aikuisen pitääki. Ja arki jatkuu niinku sen pitääki... Kunnes joku osa taas ryöpsähtää jne.. Dissosiaatiohäiriöstä voi "parantua" ja tunne-elämä voi palautua ennalleen, mutta se vaatii työtä. Se vaatii sinun jokaisen osa-alueesi yhteistyötä. Se vaatii sinulta ymmärrystä itseäsi kohtaan. Ymmärrystä sisintäsi kohtaan. Ymmärrystä menneisyyttäsi kohtaan. Ja jokaista tunnetta ja osa-aluettasi kohtaan. Eheä ihminen on sellainen, jossa kaikki puhaltaa yhteen hiileen ja tuntee että hallitsee itsensä.

Ota alkuun yhteyttä mielenterveystoimistoon ja kerrot raakasti kaikki mitä mielessäsi on. Jopa sen, ettet välillä meinaa jaksaa elääkään... Tai sen nimenomaan. Saat nopeammin ajan ja terapian alkuun. Älyttömästi voimia!!!

Aiheesta on kirjallisuuttakin paljon. Mielenkiintoisia! "Kun tiikeri herää", oli muistaakseni yks kirja...

Tämä on varmaankin juuri tällaista niin omalta elämältä kuulostaa. Minulla nämä kaikki voi olla päällekkäin tai erikseen. Muistan tilanteita,että raivon aikana olen jo miettinyt sitä,että lopeta ja kohta täytyy pyytää taas anteeksi.
joskus pyydän anteeksi jo puuskan aikana.

Meillä saunasssa olo on sellaista puhdistautumista myös sisäisesti,että sellä helposti ryöpsähtää.
Olen sanonutkin miehelle,että alan käymään yksin saunassa,että ei aina menisi siihen vihaisuuteen. Mies haluaa edelleen silti saunoa kanssani

olen mihelle myös sanonut monesti,että vaikka suustani ulos päästän mitä kamalampia asioita niin ei oikeasti niitä tarkoita. En tiedä paljonko ja miten se miheen vaikuttaa,mutta toistaiseksi hän vielä rinnalla kulkee.
 
Minullakin taustalla rankka lapsuus, ja samanlaisia ongelmia vihanhallinnassa on ollut.
Itse olen vahvasti kokenut, että se kaikki käsittelemätön katkeruus, suru, paska ja viha ryöpsähtää aina ilmoille kun pienikin rako kuoreen ilmestyy. Sitä on kertynyt niin valtavasti.
Olen saanut menneisyyteni käsiteltyä ja puitua itseni kanssa, ja kas: suuttumukseni määrä on nykyään varsin hyvin tasapainossa sen aiheuttaneen asian kanssa.
Olen myös antanut vanhemmilleni anteeksi. En siksi, että he olisivat sen ansainneet, vaan siksi, että minä ansaitsen sen.

Tsemppiä sinulle ap matkallasi, se tulee olemaan pitkä ja kivulias mutta palkitsee kyllä :)

Joo ja sen raon ei tarvitse olla todellakaan suuri. Tuntuu,että se rako vain pinenee ja pienenee koko ajan mistä ravopuuska voi alkaa.
Itse olen yrittänyt antaa anteeksi myös vanhemmilleni,mutta en tiesä olenko sitten onnistunut siinä koska tämä vain jatkuu.
Äiti meillä oli se kuka minua puolusti ja jätti isälle kertomatta jotiankin asioita, vaikka numeroa 7 matematiikan kokeesta koska tiesi mitä siitä seuraa.
Ole toisaalta vihainen äidilleni myös siitä,että hän salli kiken tämän kuitenkin aina välillä. Uskon kyllä,että äitini oli ihan yhtä alisettu. äiti ni ei halua puhua tapahtuneista.
Isälläni oli tapana vielä nöyyryyttää ja alistaa minua veljensä aikana. Isän veli oli usein meillä ja pienstäkin asiasta saatiin syy miki minuapiti kurittaa. Isän veli katsoi ovensuusta kun sain selkääni tai sitten hän piti kiinni.
Isän veli on pois pelistä,päänsä takia , tästä maailmasta ollut jo kuutisen vuotta.
Suvussamme siis on jotain mielisairautta oltava
 
Täälläkin ollut henkistä ja fyysista väkivaltaa lapsuudessa ja seurustelusuhteessa. Aina voi katkaista kierteen. Voi hakea apua tai itse analysoimalla asiaa.
En lyönyt yhtäkään viidestä lapsestani koskaan näinä vuosina. Puhumalla pärjää teinienkin kanssa, kun ovat oppineet pienempänä puhumaan.

Kierteen katkaiseminen ei ole ollut ainakaan minulle helppoa,oikeastaan mahdotonta tähän asti. En ole osannut hakea siihen apua oikeista paikoita tai sen ollenkaan.
Itsekkään en ole lapsiani koskaan fyysisesti lyönyt,mutta henkisesti ole kurittanut. Kumpi on pidemmän pälle pahempaa. uskon,että henkinen väkivalta jättää syvemmät arvet
 
Joo ja sen raon ei tarvitse olla todellakaan suuri. Tuntuu,että se rako vain pinenee ja pienenee koko ajan mistä ravopuuska voi alkaa.
Itse olen yrittänyt antaa anteeksi myös vanhemmilleni,mutta en tiesä olenko sitten onnistunut siinä koska tämä vain jatkuu.
Äiti meillä oli se kuka minua puolusti ja jätti isälle kertomatta jotiankin asioita, vaikka numeroa 7 matematiikan kokeesta koska tiesi mitä siitä seuraa.
Ole toisaalta vihainen äidilleni myös siitä,että hän salli kiken tämän kuitenkin aina välillä. Uskon kyllä,että äitini oli ihan yhtä alisettu. äiti ni ei halua puhua tapahtuneista.
Isälläni oli tapana vielä nöyyryyttää ja alistaa minua veljensä aikana. Isän veli oli usein meillä ja pienstäkin asiasta saatiin syy miki minuapiti kurittaa. Isän veli katsoi ovensuusta kun sain selkääni tai sitten hän piti kiinni.
Isän veli on pois pelistä,päänsä takia , tästä maailmasta ollut jo kuutisen vuotta.
Suvussamme siis on jotain mielisairautta oltava

Sen anteeksiannon aika on vasta sitten, kun olet itse siihen kypsä, älä yritä pakottaa itseäsi sellaiseen johon et ole valmis. Se tulee itsestään kun tulee.

Minulle kaikkein tärkeintä oli sureminen. Kun joku ulkopuolinen ensin sanoi ääneen sen, että minua on kohdeltu todella väärin, eikä vaatinut ymmärtämään vanhempiani tai uskomaan, että he tekivät parhaansa. Koska eivät he tehneet.
Se suru oli aivan valtava, surin kaikkea sitä mitä ei koskaan ollut. Ja tajusin, että sille ei enää ikinä voi mitään, se on peruuttamatonta eikä maailmankaikkeus sitä minulle mitenkään korvaa. Surin sitä lasta joka olin minä, joka oli yksin ja peloissaan ja pimeässä. Ja hiljalleen se laimeni, kun olin puhunut tuhansia tunteja ja kirjoittanut kilometrejä. Surettaa se vieläkin, välillä haikeus valtaa mielen kuin muistaisin kauan sitten poismennyttä läheistä.

Toivon sydämestäni sinulle voimia ja oikeanlaista apua, itse kiersin lapsesta asti erilaisissa hoidoissa ja minua hoitivat kymmenet ammattilaiset ilman tulosta. Kunnes yli 20-vuotiaana vihdoin tapasin sen yhden, joka muutti kaiken yhdellä lauseella.
 
Sen anteeksiannon aika on vasta sitten, kun olet itse siihen kypsä, älä yritä pakottaa itseäsi sellaiseen johon et ole valmis. Se tulee itsestään kun tulee.

Minulle kaikkein tärkeintä oli sureminen. Kun joku ulkopuolinen ensin sanoi ääneen sen, että minua on kohdeltu todella väärin, eikä vaatinut ymmärtämään vanhempiani tai uskomaan, että he tekivät parhaansa. Koska eivät he tehneet.
Se suru oli aivan valtava, surin kaikkea sitä mitä ei koskaan ollut. Ja tajusin, että sille ei enää ikinä voi mitään, se on peruuttamatonta eikä maailmankaikkeus sitä minulle mitenkään korvaa. Surin sitä lasta joka olin minä, joka oli yksin ja peloissaan ja pimeässä. Ja hiljalleen se laimeni, kun olin puhunut tuhansia tunteja ja kirjoittanut kilometrejä. Surettaa se vieläkin, välillä haikeus valtaa mielen kuin muistaisin kauan sitten poismennyttä läheistä.

Toivon sydämestäni sinulle voimia ja oikeanlaista apua, itse kiersin lapsesta asti erilaisissa hoidoissa ja minua hoitivat kymmenet ammattilaiset ilman tulosta. Kunnes yli 20-vuotiaana vihdoin tapasin sen yhden, joka muutti kaiken yhdellä lauseella.

Itselläni tuo suru kohdistuu tällä hetkellä lapsiin. Uskon vieneen heiltä kunnollisen ja hyvän lapsuuden ja en sitä takaisin voi mitenkään antaa. Sisälläni jauhaa kamala tunne siitä miten olen voinutkaan lapsiani satuttaa. Mietin monesti,että miten se voisin korvata,mutta ei siihen keinoa taida olla olemassa.
Lapseni olisi ansainnut paremman elämän
 
Tämä kaikki kuulostaa niin tutulta.. Minulla on ollut pieniä raivokohtauksia ylä-aste iästä asti.
nyt olen 24v ja minulla on kihlattu ja 3v poika. Olen saanut nyt kahden viimeisen vuoden aikana
pahempia raivokohtauksia, yleensä stressi laukasee itsellä nuo samaiset Raivokohtaukset.
olen yleensä mennyt tupakalle aina kun tuntuu että raivo kohtaus yltyy. Mutta tänään oli niin stressaava päivä ja kaikki vaan tuntu että menee perseelleen. Ja siinnä sivussa vielä kihlattuni vittuili päälle.. Niin sitten Se lopulta räjähti, näin vaan punaista.. Ja löin naista... En ole ikinä ollut näin rikki, niin henkisesti ja fyysisesti.. Oli ensimmäinen ja viimeinen kerta kun lyön ketään.

haluaisin tietää miten pääsee vihanhallinta terapiaan?
tai mitä Se terapia maksaa?
ps: toivottavasti ette pidä minua ihan hulluna.. Tai jotenkin muuten sairaana! Olen ihan normaali töissä käyvä ihminen.
 

Yhteistyössä