Toggle sidebar

Oletko ruma vai kaunis? Miltä se tuntuu ja miten se on mielestäsi vaikuttanut elämääsi?

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja Parpi
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
Vastaa
P

Parpi

Vieras
Lähinnä naisien kohdalla kiinnostaa tämä kysymys. Joidenkin mielestä kauniiden ihmisten kiro on muiden kateus, toisaalta taas kauneus saattaa joskus edesauttaa tiettyjä asioita. Rumalla naisella taas psyyken ominaisuudet pääsevät etusijalle, mutta ulkomuoto saattaa vaikuttaa joihikin seikkoihin kielteisesti?

Itse olen klassisen kaunis nainen, nyt jo kovaa vauhtia menossa kohden keski-ikää, mutta edelleen saan katseita ja kohteliaisuuksia ulkonäkööni liittyen. Koen että kauneiteni on edesauttanut monia asioita ja elämä on ollut helpompaa sen vuoksi. Toisaalta pelkään kohtuuttomasti vanhenemista ja ulkomuodon muuttumista. Koen, että ikääntyminen olisi helpompaa ilman kauneuden menettämisen ajatusta.

Tämmöisiä pohdintoja näin arjen koittaessa... :)
 
Kaunis meikattuna, ilman meikkiä melko taviksen näköinen (isona miinuksena punakka iho). Olen lievästi ylipainoinen joten en koe olevani kaunis, ehkä sirompana olisin söpömpi myös meikittä. Silti en ota paineita, pari kymppisenä itseluottamukseni perustui täysin ulkonäköön ja sain todella paljon huomiota. Tänään mua ei huomio edes aviomieheni. Mitään en silti vaihtais, olen onnellisempi tässä elämäntilanteessa kuin nuorena ja epävarmana. Olishan se mukavaa olla myös kaunis mutta tyytyväinen olen näinkin. Ensimmäiset harmaat pukkaa luonnonvärisistä hiuksistani mutta lähinnä odotan vanhenemista innolla :)
 
Ikää minulla on nyt 32 vuotta. Koko ikäni olen lähinnä kuullut muilta ihmisiltä kuinka vihaisen näköinen olen. Mulla taitaa perusilme olla vihainen, vaikka olisinkin hyvällä tuulella. Myös mahasta olen saanut huomautuksia. Itse en koskaan kommentoi muiden ulkonäköä negatiivisesti. Omasta mielestä olen ihan ok, mutta kai sitten olen muiden mielestä ruma, ei kukaan ole ainakaan koskaan kauniiksi kehunut.

Kommenteista johtuen olen ollut aina ujo, nyt tietysti kun on tullut ikää lisää niin itsevarmuuskin on kasvanut.
 
Olen peruskaunis ja vartalo on tiimalasin muotoinen (ehkä vähän päärynään menevä, mutta kuitenkin on hartijat ja jonkinlaiset tissitkin :D ), ja uskon että ulkonäöllä on ollut hieman vaikutusta esim. työpaikan saannin kannalta. Olen siis miesvoittoisella alalla töissä.

Eli uskon että minusta saa positiivisen ensivaikutelman, vaikka olenkin luonteeltani aika hankala.

Naispuolisia kavereita minulla on aika vähän, tosin en usko että se on kateus joka heitä karkoittaa, vaan olen eri aaltopituudella kuin "normaalit" naiset. Ihan eri puheenaiheet ym. Siinä varmasti syy miksi viihdyn tällä alalla millä olen.

Uskon että elämän iolisi todella kurjaa jos olisin ns. ruma, sillä itseluottamukseni on aika huono, ja olen suht ujo ja säikky luonteeltani.
 
Olen aina elänyt niin että olen ruma, olen pitänyt itseäni rumana. Nyt aikuisena naisena olen alkanut saamaan itseluottamusta ja alkanut oikeasti pitämään itsestäni. Ja taidan kuitenkin olla kaunis, ainakin silloin kun hymyilen. Ja minä hymyilen paljon.
 
Olen mielestäni nätti nainen ja aina hoikkana pysynyt. Paljon olen saanut kehuja miehiltä ja naisiltakin kauneudestani, mutta näistä huolimatta olen aina ollut ujo ja kuitenkin hieman heikkoitsetuntoinen. Kauheasti ei ole miehet lähestyneet minua ja niitä joita itse olen lähestynyt ovat jossain vaiheessa sanoneet ettei olisi uskonut minun kiinnostuvan heistä..

Ilmeisesti perusilme minulla on vihainen, monesti olen kuullut miksi katson vihaisesti. Tää ärsyttää!
 
Alkuperäinen kirjoittaja ..:
Olen mielestäni nätti nainen ja aina hoikkana pysynyt. Paljon olen saanut kehuja miehiltä ja naisiltakin kauneudestani, mutta näistä huolimatta olen aina ollut ujo ja kuitenkin hieman heikkoitsetuntoinen. Kauheasti ei ole miehet lähestyneet minua ja niitä joita itse olen lähestynyt ovat jossain vaiheessa sanoneet ettei olisi uskonut minun kiinnostuvan heistä..

Ilmeisesti perusilme minulla on vihainen, monesti olen kuullut miksi katson vihaisesti. Tää ärsyttää!
Click to expand...

Vielä se että olen kokenut ulkonäön kehumisen siten, että muuta minussa ei sitten olekaan, eli olen aika tylsä luonteeltani ja jutuiltani. Siksi ujostelen jutellakin ihmisten kanssa. Parhaat kehut ovat olleet kun ne on koskeneet minua ihmisenä, ei ulkonäköä.
 
Voisi sanoa, että "en ole mikään äkkinätti, mutta pidemmän päälle kaunis". :) Varsinaiseen kukoistukseen puhkesin vasta yli 30 -kymppisenä ja sen jälkeen huomiota alkoi tulla vähän liikaakin. Itse olen todennut, että on monelaista kauneutta. Toiset ovat parhaimillaan teini-ikäisenä ja toiset 50 -kymppisenä. Sitten taas on niitä harvoja, jotka kukoistavat aina, pikkulapsesta hautaan. :)
 
sanoisin että ulkoinen olemukseni ei ole vaikuttanut elämääni mitenkään, sen minkä olen ulkoisesti hävinnyt olen sisäisellä kauneudella voittanut edukseni ja luonteeni on suuri plussa.
 
Kaunis. Eipä siitä ole tähän mennessä muuta kuin positiivista ollut. Kehuja satelee usein, jopa tuntemattomilta ihmisiltä, ja olen tyytyväinen.

Tietysti voisi ajatella niin, ettei minun ole joihinkin vuosiin niin paljon tarvinnut käyttää aivojani kun saan kaiken muutenkin. Vähän harmittaa, että heitin monenlaiset lahjakkuuteni hukkaan (mm. kielellinen ja musiikillinen), mutta vielä ei ole liian myöhäistä ottaa sitä takaisin.
 
En ole oikein koskaan välittänyt ulkonäöstäni niin paljoa, että jäisin miettimään olenko kaunis tai ruma. Minua sanotaan mukavan näköiseksi ihmiseksi, mutta enemmän teen vaikutuksen karismallani. En tiedä mikä minussa herättää huomiota, mutta olen kuin oliivi: joko tykätään tai ei tykätä ollenkaan. Ulkonäköni pettää siinä mielessä, että vaikutan hyväntuulisen herttaiselta ja kun alan toimimaan niin saan joko vihamiehiä tai ystäviä. En oikein häviä seinätapettiin ja joskus se olisi toivottavaa, sillä en halua huomiota tarkoituksella.

Koska olen joko hyvällä tai pahalla tuulella näytän myös juuri siltä, mitä ajattelen. Tästä on tullut jo vitsi tutuissa porukoissa ja varokoon se, joka tielleni astuu pahan tuulen vallitessa :D
 
Kauniiksi on aina sanottu. Baareissa ihan tuntemattomat naisetki tulee sanomaan sen. Toki miehetkin mutta niitä en aina osaa ottaa tosissaan. Harmittaa kun oen saanut huomiota ulkonäöllä, en tekemisilläni tai saavutuksillani. Nyt kun alkaa rupsahtaan nii kauneus ei enää riitä huomion saamiseen...
 
Mä olen aina pitänyt itseäni pikemminkin rumana. Edes äitini ei hyvällä tahdollakaan voinut keksiä mitään kovin imartelevaa ulkonäöstäni koskaan (minulla on hyvin kaunis sisko). Olen kuitenkin aina ollut sinut sen kanssa ja jotenkin pitänyt pintani ajatellen, että minusta ken tykkää, tykkää luonteeni vuoksi, eikä ainakaan voi sanoa että ulkonäkö hämäsi luulemaan kivaksi vaikken olisikaan yms :) Ihme kyllä, olen aina ollut aika suosittu (siis aikoinani koulussa ja opiskeluaikoina ´milloin nyt sinkku olinkin) ja mieheni mielestä olen komia nainen :D
 
Lapsena pari tyyyppiä kiusasi minua ulkonäköni vuoksi. Teini-iässä olin yllättynyt, kun pojat alkoivat osoittaa huomiotaan minulle. Sain valita parhaan päältä. Perääni vislailtiin jatkuvasti ja olen saanut kuulla jatkuvasti kehuja ulkonäöstäni niin tutuilta kuin tuntemattomiltakin. Kyllä se kohensi itsetuntoa, vaikka lapsuuden haukkumiset jättivätkin jälkensä.

Koen, että ulkonäköni on helpottanut elämääni. Sen avulla ovet ovat auenneet helpommin niin työpaikkojen kuin harrastuksienkin saralla. En ole luonnonkaunis, mutta saan itsestäni vetävän näköisen meikkaamalla, vaatteilla ja hiuksia laittamalla. Nyt yli nelikymppisenä olen alkanut rupsahtamaan kiihtyvällä vauhdilla. Couperosa-iho vaivaa kasvoissa, hiukset ohenevat ohenemistaan ja olen saanut riesakseni myös selluliittia, vaikka olenkin yhä hoikka. Enää ei edes meikki pysty piilottamaan virheitä.

Toisaalta on mukava olla huomaamaton harmaa hiirulainen ja sulautua joukkoon. Ei tarvitse olla jatkuvasti huomion keskipisteenä. Toisaalta on kuitenkin haikeaa, kun alkaa muuttumaan näkymättömäksi. On minulla vielä jäljellä luonnostaan korkeat poskipäät, pusuhuulet ja tiimalasivartalo. Ne pelastavat vähän tilannetta.
 
En varsinaisesti kumpaakaan, vaan sellanen perusnätti, keskiverto.
Naama on ihan kaunis, mut kroppa surkee.

Mut muistetaan aivan muista asioista, kuin ulkonäöstä, eli sekin tukee ajatustani.
 
En tiedä olenko ruma vai kaunis. Olen saanut kuulla sekä että.
Älykäs en ole kun en koulussa hyvin pärjännyt. Ujo olen myös
se mikä mua häiritsee on että olen saanut kuulla olevani kiihottava olemus.
Mitä ikinä sekin tarkoittaa sillä en koe olevani tippaakaan seksikäs enkä yritäkään olla :D
 
Olen mitäänsanomattoman näköinen. Rumakin saatan olla joidenkin mielestä. Miten se on vaikuttanut elämääni? Oikeastaan vaan positiivisesti. Olen saanut maailman parhaimman miehen, nätit lapset. Vanheneminenkaan ei ole vaikeaa kun ei ole koskaan kaunis ollut. On helpompi hyväksyä iän tuomat muutokset. :D
 
Omasta mielestäni olen meikkien kanssa kaunis/söpö, kaunis on ehkä vähän väärä sana, koska näytän vielä tosi nuorelta. Ilman meikkiä tavis tai hieman ruma, koska mulla on tummat silmän aluset ja tosi vaaleat ripset. Olen saanut aika paljon kehuja kasvoistani niin miehiltä kuin naisilta mutta ehkä enemmän kuitenkin vartaloani on kehuttu, olen pitkä ja hoikka ja minulla on tiimalasi-vartalo. Hyvästä ulkonäöstä huolimatta olen muuten tosi ujo ja minulla on huono itsetunto. Olen huomannut joskus muissa (ylipainoisissa) kateutta ja ilkeilyä hoikkuuttani kohtaan.
 
Enpä sitten tiedä olenko miten kaunis. Olen "valloittava" persoona ja sitä myötä ollut aina hirveän suosittu. Jokaisen pojan/miehen olen saanut, jonka olen halunnutkin ja joka työpaikan, jossa olen haastatteluun asti selvinnyt. Kyllä mä oon sitä mieltä, että se on kuitenkin se sisus, mikä tekee siitä ulkokuoresta kauniin. Josko joku ymmärtää mitä tarkoitan :D
 

Yhteistyössä

Ylös Bottom
Back
Vastaa