Suuri kysymys rakkaudesta

[sulipul]

Olen käynyt juttelemassa ammattilaisen kanssa siitä, kun epäilen jatkuvasti etteivät vanhempani ole rakastaneet minua, vaan ovat hoitaneet minua ikäänkuin säälistä.

Tähän johti pari hylkäämiskokemusta teini-iässä. Myöhemmin hylkäämiseksi kokeneeni tilanteet ovat selvinneet puhumalla väärinymmärryksiksi ja keinojen puutteeksi.

Vanhempani ovat monesti jutelleet asiasta kanssani ja kertovat rakastavansa ja rakastaneensa.

Silti en ole vielä ihan toipunut, vaan asia kalvaa pinnan alla viikoittain. Saan paniikin omaisia kohtauksia asiasta.

Haluaisinkin tietää, onko teitä palstalaisia rakastettu lapsuudenperheessänne, ja mistä ihan ihan ihan varmasti tiedätte sen? Entä, jos jotakuta teistä on rakastettu "vähemmän" kuin siskoa tai veljeä, niin koetteko silti että teitä on rakastettu edes vähäsen?

 

["eee"]

On mua rakastettu. Ilman muuta. Ei ole koskaan tullut mieleenkään kyseenalaistaa asiaa. :O

Tiedän sen siitä, että vanhemmat ovat sanoneet sen mulle säännöllisesti ja osoittaneet mulle muutenkin rakkautta - halanneet, pussanneet ja toisaalta myös asettaneet rajoja, kieltäneet jne. Etenkin äitini on aina ollut vahvasti läsnä elämässäni ja tiedän hänen myös uhranneen monia asioita meidän lasten vuoksi.

Tiedän, että edelleen näin aikuisena minä ja veljeni olemme tärkeintä, mitä vanhemmillamme on.

 

[fortunate]

En mä edes mieti tollasia koskaan.
Ei tulisi mieleen kyseenalaistaa vanhempieni rakkautta itseeni, vaikkei meillä sitä erityisesti kerrotukaan. Se on asia, joka vain on.

 

[Peyote]

On mua rakastettu. Mä tiedän sen jo ihan siitäkin, että normaali tai suht normaali ihminen rakastaa lastaan. Se on aika harvinaista, ettei rakastaisi lastaan ja se kyllä näkyy sitten varmaan aikalailla siinä lapsen kohtelussa.

 

[veras]

Voi hyvää päivää! Jatka terapiaa.

 

[sulipul]

Kyllä meillä oli ainakin eriarvoisuutta.Toiselle vanhemmalle toiset olivat rakkaampia kuin toiset.
Ikävähän se on myöntää, jos teot sanovat toista.
Kyllähän sitä tulee pohdittua ja mietittyä, jos on vaikka väkivaltaisesta perheestä.
Ei sitä tahtoisi uskoa, varsinkin, jos itse rakastaa lapsiaan valtavasti.
Vaikeita asioita.Oli niin tai näin, niin jossakin vaiheessa varmasti hyväksyt tilanteen ja pystyt jatkamaan eteenpäin.Aikaa se varmasti vie.

Kiitos vastauksesta. Puhumme ehkä kuitenkin eri asiasta. Kirjoitit että ehkä jossain vaiheessa "hyväksyn tilanteen" - eli minkä tilanteen? En siis voi sanoa varmasti, että vanhempani EIVÄT rakasta minua, vaan että itse en vain ole tuntenut sitä tunnetta. En tiedä kuinka harvinaista tämä on - että vanhemmat kyllä rakastavat jopa valtavasti mutta se ei välity lapselle.

Haluaisin vielä kysyä että koitko kuitenkin että molemmat vanhempasi rakastivat sinua, vaikka rakastivat joitain lapsiaan silti enemmän? Saitko yhtään rakkautta?

Itse siis kamppailen sen epäilyksen kanssa, että vanhempani eivät rakasta ollenkaan.

 

[Peyote]

Sulla on ap varmasti joku syy, miksi vanhempien rakkaus ei sua oo tavoittanut, mutta ei se syy varmaankaan ole se, ettei ne rakastaisi, vaan joku muu. Jos joku sanoo sua rakastavansa, niin ei se sano sitä siksi, että sen täytyy, vaan koska se on oikeesti totta. Ei sun vanhemmilla olis syytä huijata sua tollasessa.

 

["vieras"]

MIKSI miettiä menneitä? Jätä lapsuus taakse, leuka ylös ja katse tulevaisuuteen.

 

["mmmmmm"]

On rakastettu koska vanhemmat ovat hoitaneet ja huolehtineet parhaan kykynsä mukaan. Rakkautta en koskaa ole oppinut mittaamaan joten en pysty sanomaan onko minua rakastettu enemmän tai vähemmän kuin sisariani, riittävästi kuitenkin.

 

[ooooooooooo]

No mä oon aina kokenut etten saanut lapsena rakkautta ja musta tuli sen vuoksi läheisriippvainen. Ymmärrän syyt mitkä johti siihen että vanhemmat oli kykenemättömiä osoittamaan rakkautta (liikaa lapsia, alkoholismia, masennusta, riitoja) mutta eihän se oikeuta mitään eikä vaqrsinkaan muuta sitä että musta tuli tämmöinen kun tulli koska elin sellaisen lapsuuden kuin elin. En usko että ikinä tulen täysin tuosta toipumaan mutta olen päässyt paljon eteenpäin asian käsittelyssä, eniten auttoi kun tiedostin että näin se oikeasti on. Vanhempani sanovat kyllä että rakastavat minua ja rakastivat mutta mitä on rakkaus ilman tekoja?

 

["vieras"]

Sun pitäs alkaa vaan arvostamaan ja rakastamaan itse itseäsi. Ei kaikilla edes oo vanhempia. Ei sun tartte enää kerjätä tai olla riippuvainen vanhempiesi rakkaudesta.
En itekään kokenut millään lailla että minua olisi rakastettu lapsena. Päinvastoin. Ne keskittyivät vain toistensa kanssa tappelemiseen. Nyt ollaan kuitenkin hyvissä väleissä ja hekin on kasvaneet ihmisinä ja nyt tunnen, että välittävät minusta.
Mut tiedän että pärjään itsekin, oon löytänyt itse itseni ja mulla on omassa sydämessä rakkautta monelle ihmiselle. Se riittää.

 

["onni"]

Ehkä tuo kertoo tosiaan siitä ettet arvosta itseäsi, ja siksi et usko että sinua rakastetaan. Todennäköisesti opit pitämään itsestäsi enemmän iän ja elämänkokemuksen karttuessa.

 

[Peyote]

Terapia on varmasti sulle hyvä juttu. Ehkä saat lopulta selville mistä toi tunne sulle tulee.

 

[sulipul]

onni ja Peyote - kirjoititte hyvin. Noin minulle terapeuttikin sanoi. Sen sisäistämiseen menee ehkä aikaa. Kiitos silti!

 

[kermakaniini]

Kiitos vastauksesta. Puhumme ehkä kuitenkin eri asiasta. Kirjoitit että ehkä jossain vaiheessa "hyväksyn tilanteen" - eli minkä tilanteen? En siis voi sanoa varmasti, että vanhempani EIVÄT rakasta minua, vaan että itse en vain ole tuntenut sitä tunnetta. En tiedä kuinka harvinaista tämä on - että vanhemmat kyllä rakastavat jopa valtavasti mutta se ei välity lapselle.

Haluaisin vielä kysyä että koitko kuitenkin että molemmat vanhempasi rakastivat sinua, vaikka rakastivat joitain lapsiaan silti enemmän? Saitko yhtään rakkautta?

Itse siis kamppailen sen epäilyksen kanssa, että vanhempani eivät rakasta ollenkaan.

Ahaa, ymmärsin asian väärin.En osaa sanoa tuohon tunteeseen mitään.Se on sinun vain käytävä läpi ja mietittävä mistä ajatuksesi tai tunteesi kumpuavat?
Vaikeita asioita-varsinkin mitä lähempänä olet elänyt/elät.Usein on todella hankalaa työstää asioita, jotka ovat todella lähellä.Mitä kauempana ovat, sitä helpommin asian näkee.
Varmasti saat kyllä vastauksen.
Minulla oli niin, että aloin arvostamaan itseäni lasten myötä.Ja siitä sitten eteenpäin menoa vuosissa.Olen tehnyt rankkoja päätöksiä kuuntelemalla itseäni.Ja sitä kautta voin hyvin.
En ole oikea ihminen puhumaan näistä asioista palstalla.Minun tarinani sisältäisi monta sivua, enkä ole sitä valmis jakamaan.Enkä usko, että se edes auttaisi sinua.
Toki halu auttamaan on, mutta se ei veisi eteenpäin.
Toivon sinulle kuitenkin selvyyttä asioihin ja sitä varmasti saatkin.

 

[sulipul]

Ahaa, ymmärsin asian väärin.En osaa sanoa tuohon tunteeseen mitään.Se on sinun vain käytävä läpi ja mietittävä mistä ajatuksesi tai tunteesi kumpuavat?
Vaikeita asioita-varsinkin mitä lähempänä olet elänyt/elät.Usein on todella hankalaa työstää asioita, jotka ovat todella lähellä.Mitä kauempana ovat, sitä helpommin asian näkee.
Varmasti saat kyllä vastauksen.
Minulla oli niin, että aloin arvostamaan itseäni lasten myötä.Ja siitä sitten eteenpäin menoa vuosissa.Olen tehnyt rankkoja päätöksiä kuuntelemalla itseäni.Ja sitä kautta voin hyvin.
En ole oikea ihminen puhumaan näistä asioista palstalla.Minun tarinani sisältäisi monta sivua, enkä ole sitä valmis jakamaan.Enkä usko, että se edes auttaisi sinua.
Toki halu auttamaan on, mutta se ei veisi eteenpäin.
Toivon sinulle kuitenkin selvyyttä asioihin ja sitä varmasti saatkin.

Ilahduttavaa että palasit vastaamaan! Ja olen itsekin samaa mieltä, oman stoorin jakaminen ei luultavasti auta minua. Jo nämä yllä olevat kommentit veivät vähän eteenpäin.

 

[Orion-]

Joskus 13-17-vuotiaana olin ihan varma, että mua ei rakasteta, vaan olen lähinnä taakka. Yks lapsi muitten joukossa. Tai että mua vihataan.
Rakkaus näkyi vain rajoissa. (Jotka oli mun mielestä monesti liian tiukat...)

Myöhemmin olen saanu kokea, että kyllä minustaki välitetään ainaki jonkin verran. Mitään rakkaudenosoituksia ei edelleenkään.
Ja olen ymmärtänyt, että vanhemmat, erityisesti äiti oli melko kovilla tuolloin. Paljon (liikaa) lapsia, syöpä, ja omat käsittelemättömät asiat, pelot yms. Luultavasti isovanhemmatkaan ei ole juuri rakkautta lapsilleen osoittanut...

Jättihän se jälkensä silti... Oon ollu tosi rakkaudenkipeä, ja olisin ollut helppo saalis jolleki... Ja vaikea uskoa, että juuri kukaan vois minusta oikeesti tykätä.

 

[meici]

Meillä ei äiti ikinä ole sanonut rakastavansa, kerran muistan halanneen. On vain sellainen ihminen, ettei osaa näyttää tuollaisia tunteita. Voi myös olla, että on suhtautunut minuun eri lailla kun olen eri isälle kuin perheen nuoremmat. Sen kanssa eivät ikinä olleet yhdessä ja voisin kuvitella äidin tuntevan jotain vastenmielisyyttäkin minua kohtaan sen takia, kun muistutan isästä.

Näistä asioista olen kuitenkin päässyt yli, ne eivät johtuneet minusta vaan äidin kylmyydestä ja kypsymättömyydestä. Vielä joku vuosi sitten pelkäsin hylätyksi tulemista ja yritin kovasti miellyttää muita. Kävin asioista juttelemassa terapeutille ja nyt voin sanoa kasvaneeni ihmisenä, osaan elää vain itselleni ja parisuhteesta huolimatta tiedän, että voin elää myös yksin onnellisena.

Tsemppiä ap:lle!

 

[astrolabe]

Ei meillä rakkaudesta puhuttu koskaan. Ainoastaan se sanottiin ääneen, että teki sitä mitä tahansa, niin kotiin saa aina tulla. Vanhemmiten olen itsekin äitinä osannut käsittää rakkaudeksi rajat sekä uusavuttomuuden estokeinot, vaikka rajat ja kotityöt tuntuivat ärsyttäviltä silloin lapsena.