Vapaus ja suurin vastuu koskee itseä/ lähimpiä muttei jälkeläisiä.
Usein saa nukkua jos nukuttaa, voi seikkailla netissä tai viilata PowerPointia tuntikausia lähes häiriöttä, saa lenkkeillä ja oleskella rauhassa. Voi laittaa ruokaa, jos jaksaa, tai sitten tilata annoksia (vaikka 4 päivää putkeen).
Voi juhlia, jos juhlituttaa; ottaa siiderin tai vaikka 7 drinkkiä, mikäli tekee mieli. Voi käyttää migreenilääkkeitä yms., kun ei ole raskaana/imetä. Saa ajatella rauhassa, nauttia pitkästä suihkusta, juoda aamukahvia 2 tuntia.
Vapailla voi olla tai mennä, yksin tai ystävien/kumppanin kanssa. On aikaa ja halua seksiin, kukaan ei keskeytä, eikä tarvitse pelätä kuulevansa itkua tai jonkun tulevan makuuhuoneeseen. Voi oikeastaan sekstata vaikka keittiön tasoilla, jos kiinnostaa.
Ei ole raskausarpia, ei riippuvia rintoja, ei traumaattista synnytystä, ei vaginaongelmia (synnytyksestä johtuvia). Ei parisuhdekriisejä vauva-ajan väsyttävyyden vuoksi. Ei fatiikkia johtuen vauva-arjesta.
Ei rintaa repivää huolta, kun joku lähtee koulutielle.
Voisin jatkaa loputtomiin.
En itse ymmärrä esim. 5 lapsen äitejä, ketkä kauhistelevat lapsettomia/kolmekymppisenä esikoisen saaneita. Miten voi olla vaikea ymmärtää, ettei kaikkia halua/saa lapsia tosi nuorena. Miten voi olla vaikea tajuta, että elämässä VOI olla todella paljon muutakin kuin oma lapsi ja sen hymy tai sitterit, korvikkeet, vaipat, turvaistuimet, eskarit, ala-asteet ja murrosiät.
Ymmärrän sen jos tahattomasti lapsettomilla tulee kriisin aikana tunteita, ettei elämässä ole oikein mitään, kun ei voi saada lapsia. Mutta että tuleeko joillekin lapsen saadessa tällainen erilainen kriisi, joka aiheuttaa tunteen, ettei ole/voi olla muuta elämää kuin lapset?
Elämä voi tarjota monenlaisia voimakkaita elämyksiä, kokemuksia ja tunteita hyvässä sekä pahassa. Koskaan ei pitäisi elää vain muille tai muiden kautta ja unohtaa itseään.
