Mistä sen tietää, haluaako lapsia?

[pohdiskelija]

Taustatietona; mä olen 30v ja mies 45v. Miehellä kaksi lasta edellisestä liitostaan, 17v ja 19v. Asumme nuoremman lapsen kanssa, vanhempi jo muuttanut omilleen. Mun henk.koht toiveissa on, että nuorempikin saa opiskelut päätökseen reilun vuoden päästä ja sitten voidaan asua missä vain (tällä hetkellä alueella, joka oli/on sopiva lapsien kannalta ja ajatuksena sitten muuttaa nykyisten töidemme kannalta järkevämpään paikkaan).

Mies on kertonut, että haluaisi vielä lapsen. Mä en oikein tiedä. Ollaan kyllä jokunen vuosi sitten yritettykin (ja sillon alkujaan mäkin kyllä ajattelin, että haluan), ja kun ei lasta kuulunut niin olen jossain määrin alkanut ajattelemaan, ettei mulle/meille vain 'kuulu' lasta tulla.

Nyt olen melkoisen ihmeissäni. Toisaalta ajattelen, että no tässä ei nyt vaan lasta ole tullut, ja toisaalta miten miten ihana olisi saada lapsi. Ihan oma lapsi, ei vain nuo "lainalapset".

Ja toisaalta, sit kun tuo viimeinenkin muuttaisi pois, meillä olis varaa matkustella (pienempi ja halvempi asunto), mä saisin olla taas omassa kodissa aivan rauhassa (joo, olen ilkeä äitipuoli jne, mutta mua ärsyttää aivan hulluna kun en voi aamuisin mennä alasti vessaan vaan pitää eka pukea jotain päälleen, koska teinipoika ).

Eli samaan aikaan mietin, että haluaisin lapsen, ja toisaalta että voi kun vaan sais olla kaksin. Ihan hullua?

En varmaan nyt osannut vuodattaa kaikkia osa-alueita ja ajatuksia ja ties mitä.. mutta toivottavasti jotain (asiallista) kommenttia irtoaa.

 

[-]

Kyllä sen vaan tietää.

Mä tiesin että haluan lapsen. Oli mulla siltikin epäilyksiä että entä jos mieli muuttuukin tms. Mutta ne kuuluu asiaan

Nyt on vauva ja tämä on juuri sitä mitä olen aina halunnut. Haluan toisen, mutta silti epäröin taas senkin suhteen samalla lailla

 

[M32]

Jos ei tiedä, haluaako, ei halua.

 

[-]

Jos ei tiedä, haluaako, ei halua.

Ei mene ihan noin mustavalkoisesti.

On luonnollista että epäröi, kyseessä on niin iso elämänmuutos.

 

[alkuper.]

Ja sitten vielä kaikki taloudellinen puoli. Ollaan kumpikin aika matalapalkkaisissa (tai keskipalkkaisissa, en tiedä) duuneissa, ja mä en haluaisi lasta laittaa hoitoon kovinkaan pienenä (itse siis olen alalla). Mites hitossa sitten pärjättäis.. yksi ystävä totes, että asiat kyllä järjestyy, mutta näemmä en osaa ajatella ihan niin.

Eikä meillä kyllä olis varaa mihinkään kovin kalliisiin hoitoihin, ja kunnallisella tulis varmaan kohta vastaan miehen ikä. Ehkä? Siis ajatellen sitä, että muksua ei ole tässä nyt parin vuoden aikaan ilmaantunut edes viivan verran testiin.

 

["hmh"]

Minä olen yksinkertaisesti aina halunnut äidiksi. Itse asiassa podin jo teiniaikoina vauvakuumetta raskaaksi tulin sitten 22 vuotiaana, ja hups, nyt 24v ja kaksi lasta minä olen itse aina tiennyt että haluan olla äiti, ja haluan ne lapset. Uskoisin, että sen vain tietää jos sitä haluaa. Toki voin olla väärässä, mutta näin ajattelisin..

 

[alkuper.]

Jos ei tiedä, haluaako, ei halua.

Noin mä olen ajatellutkin kauan, mutta toisaalta kaihertaa ajatus, että haluaisin lapsen, kasvattaa ihmisen. Kokea sen kaiken.

 

["hmh"]

Noo, mitä jos suljet kaikki ne ajatukset "pärjätäänkö?" "Ja mitä jos..?" Pois, ja keskityt ainoastaan siihen yhteen kysymykseen "haluanko"?

 

["emma"]

Vuosia toivoin lasta ja samalla toisaalta toivoin ettei tulisi. Ja epäröin. Ja pelkäsin. Joinain päivinä olin iloinen että oltiin kaksin, sitten taas suruissani että oltiin kaksin. Sitten tulin raskaaksi ja sitten oli menoa. Ja lapsi on ollut valtava onni! Tässä asiassa ei voi ajatella, että jos epäröi, ei halua lasta. Asia on niin suuri...

 

[-.-]

Mulla mies on matalapalkkaisessa työssä, itse olen työttömänä ja kyllä sitä pärjää.
Kaikki tuollaiset asiat suttaantuu kyllä

 

["Jenis"]

Meillä on uusperhe, ja kyllä mä nimenomaan halusin myös oman/itse synnyttämäni lapsen. Sulla on kuitenkin vielä aikaa - meidän esikoinen syntyi kun mä oli 32, ja kuopus kun olin 35. Jos taas tuntuu että lasta ei luomuna välttis tuu, voitte käydä testeissä tsekkaamassa mikä on tilanne ja miettiä jatkoa sen jälkeen.

 

["Jenis"]

Jos ei tiedä, haluaako, ei halua.

Miehillä ehkä näin, naisilla asia on hippusen monimutkaisempi. Raskaus, synnytys, imetys, you name it.

 

[alkuper.]

Jos tulisin vahingossa raskaaksi (melkoinen vahinko, kun on oltu 2v ilman ehkäsyä), niin olisin varmaan alkujärkytyksen jälkeen aika onnellinen. Mikä varmaan kertookin sen lopulliesen ajatuksen. Mutta en vaan jotenkin pääse yli siitä, että en haluaisi 'tekemällä tehdä' lasta.

Miehelläni on adhd, jota aika paljonkin pelkään periytyvän.. Naurettavan kuuloista, tiedän, mutta elän jo nyt yhden adhd-teinin kanssa ja siinä sitten vielä mies mukana. Mitä jos se lapsi perii tuon? Tai mun ärsyttävän pedantin luonteen? Tai.. en tiedä.. aika pöhlää.

 

[....]

On luonnollista pelätä. Sitä pelkää ennen raskautumista, sitä pelkää raskausaikana kaikkea mahdollista ja lapsen syntymän jälkeen sitä vasta pelkääkin

Mutta mun mielestä se kertoo kyvystä välittää. Jos ei pelot siis ihan hysteriaksi mene.

On hyvä pohtia tuota asiaa eikä vaan yhtäkkiä päättää haluta lapsen.

 

[alkuper.]

Kiitos vastauksista. Tää on jotenkin intottavaa päättää asioista, eli tässä kohtaa pitää lähteä varaamaan aikaa gynelle. Selvittää missä on ongelma. Ehkä ne vastaukset sieltä sitten selvittää päätä. Jos todetaan, että ei luomukeinoin (tai pienellä hormonikannustuksella) onnistu, niin voin keskittyä varaamaan etelänmatkaa ja miettimään vaikka sijaisperhetoimintaa.

 

["harmaa"]

Minä olen pohtinut samaa jo vuosia. Minä olen tosin jo 35-vuotias ja mieheni on myös yli 40-vuotias. Kummallakaan ei ole lapsia. Meillä on ollut jo monta vuotta asiat niin, että periaatteessa lapselle ei olisi estettä. Järjellä olen ajatellut, että ehkä meidän pitäisi, mutta tunne on aina ollut, että ei, ei sittenkään, ei ainakaan vielä. Niinpä emme ole koskaan edes yrittäneet. Joten ehkäpä sen vain tosiaan tietää.

 

[fall]

[QUOTE="harmaa";29619319]Minä olen pohtinut samaa jo vuosia. Minä olen tosin jo 35-vuotias ja mieheni on myös yli 40-vuotias. Kummallakaan ei ole lapsia. Meillä on ollut jo monta vuotta asiat niin, että periaatteessa lapselle ei olisi estettä. Järjellä olen ajatellut, että ehkä meidän pitäisi, mutta tunne on aina ollut, että ei, ei sittenkään, ei ainakaan vielä. Niinpä emme ole koskaan edes yrittäneet. Joten ehkäpä sen vain tosiaan tietää.[/QUOTE]

Meillä ihan sama, molemmat ollaan 35v.

 

[astrolabe]

Minusta ap kuulostaa siltä, että haluaa lapsia, mutta ei ole varma onko valmis nkkden hankkimiseen. Valmiiksi ei sen suhteen koksaan tullakaan, se kasvu vanhemmaksi tapahtuu lapsen kanssa, ei odottamalla.

 

["Kerttu"]

Itse olin samankaltaisessa tilanteessa. En ole varsinaista vauvakuumetta ikinä kokenut, sanoisin että se mitä koin oli kaipuuta olla äiti, se tunne oli sydäntä puristava ja pakahduttava, vaikka mulla ei ollut hajuakaan miten pärjäisin lapsen kasvatuksesta. Toiveet ja pelot pyöri mielessä.

Miehen kanssa puhuttiin ja puhuttiin, molempien ajatuksia käytiin läpi ja lopulta päätettiin alkaa yrittämään lasta. Kun pitkän yrityksen jälkeen tulin raskaaksi, olin välillä seitsemännessä taivaassa, välillä taas kauhun vallassa siitä että nyt se on menoa. Raskauden edetessä kypsyttiin ajatukseen enemmän ja enemmän, en ole koko 30-vuotisen elämäni aikana kasvanut ihmisenä niin paljon ja niin nopeasti kuin sen raskauden aikana.

Kun lapsi lopulta makasi syntymästään säikähtäneenä ja täysin avuttomana paljaalla rinnallani, päällimmäinen ajatus oli että näin sen pitikin mennä.

Lapsen kasvaessa olen kasvanut itsekin äitiyteen, en kyllä usko että kukaan on "valmis vanhempi" ennen lapsen saamista, liekö ollaan valmiita sillä alalla ikinä.

Kuuntele sydäntäsi, elämä kantaa, aina.

 

[Ken guru]

Sanoisin omalta kohdaltani ettei sitä tiedäkään.

Meillä on kaksi vanhempaa lasta, nyt yksi 1v ja yksi vauva tulossa. Rakastan lapsiani yli kaiken, mutta vieläkin sitä joskus lentää päähän ajatus että miten olisi taloudellisesti ja fyysisesti helpompaa jos olisi vaan elellyt vanhukseksi ilman uusia pieniä. Pois en tietenkään yhtään lasta antaisi, enkä haluaisi että asiat olisi toisin, mutta kyllä sen jossain hypotalamuksen takaosassa tietää että kaikessa on AINA puolensa ja puolensa.

 

[Tallu -]

Jo pienestä tytöstä lähtien olen halunnut äidiksi kolmelle lapselle. Näin myös kävi, vaikka en koskaan potenut vauvakuumetta. Meillä kaikki ovat sellaisia ylläreitä, syntyneet omia aikojaan, ei siis suunnitellusti. Tai keskimmäistä suunniteltiin, mutta hänenkään syntymisen ajankohtaa ei voitu millään tavalla valita, en vain tullut raskaaksi. Sitten pienen Clomifen-avun turvin onnistuimme.

 

[Ken guru]

Lisään vielä, että oma pointtini tuossa on se, että suurin osa kyllä tietää että jokaisessa vaihtoehdossa on aina puolensa ja puolensa. Että kumpaankin suuntaa tehdhyssä päätöksessä luopuu aina jostain, eikä siis mielestäni yleensä voi kannata odottaa että päähän tulee ehdoton kirkkaus toisen asian puolesta. Pitää vaan tehdä valinta että kumpaa haluaa enemmän.

En osaa selittää...

Omia lapsiaan tulee suurin osa rakastamaan ehdottomasti, eli sen puolesta ainakin voi usein olla ns. huoletta. Toisaalta, erityislapset voi olla todella haastavia...itse toivon jokaisen lapsen kohdalla sormet ristissä että kunhan olisi terve...koska sekään ei todellakaan ole itsestään selvää.

Eli niin tai näin, tulevaisuudesta ei voi varmaksi tietää minkälaiseksi muodostuu, teet niin tain näin.

 

[M32]

Noin mä olen ajatellutkin kauan, mutta toisaalta kaihertaa ajatus, että haluaisin lapsen, kasvattaa ihmisen. Kokea sen kaiken.

Eli siis haluat lapsen. Kyllä sen haluamisen pitäisi olla aika selvä juttu. Toinen kysymys on sitten, päättääkö yrittää hankkia lapsia. Siihen liittyy usein kaikenlaisia pelkoja ja epävarmuustekijöitä.

 

["Realisti"]

[QUOTE="Kerttu";29619605]Kuuntele sydäntäsi, elämä kantaa, aina.[/QUOTE]

Kaunis tarina, mutta ikävä kyllä tuo lause ei todellakaan ole totta. Muuten meillä ei olisi hylättyjä, pahoinpideltyjä ja hyväksikäytettyjä lapsia. Ei perhesurmia eikä olemattomia kiintymyssuhteita.

Hienoa että sulle kävi hyvin, mutta ei uutta ihmistä voi eikä saa tehdä maailmaan sillä ajatuksella että on mahdotonta käydä muuten kuin hyvin. Joku on aina se jolle sattuu paska tuuri. Joku ei koskaan pysty rakastamaan lastaan, joku joutuu psykoosiin ja tappaa lapsensa, joku masentuu niin että ei kykene vuosiin toimimaan normaalisti. Joku joutuu tilanteeseen jossa ei näe muuta mahdollisuutta kuin tappaa perheensä ja itsensä.

Ne jotkut ovat ihan todellisia ihmisiä, eivätkä he ole tietoisesti tilannettaan valinneet. Heille se on yhtä todellista kuin sinulle tuo hattaranpinkki ihqu elämä. Kannattaa aina muistaa että se vaihtoehto on ihan yhtä todellinen (onneksi toki harvinaisempi) kuin sinun tuurisi. Ei voi tuudittautua harhaan ettei voisi käydä huonosti omalla kohdalla.

 

[näin]

Ei sitä kai voi varmasti tietääkään kuin tosipaikan tullen. Minä olin aika varma siitä, että en halua, mutta emmin ja epäilin ja olin ahdistunut kun naisen "kuuluu" haluta lapsia ja tuntui niin vialliselta ja kun aina hollataan, että kyllä se mieli muuttu jne. Ehkäisy sitten pääsi jollain ilveellä pettämään ja positiivisen raskaustestin nähdessä en tuntenut kuin tyhjyyttä ja pelkoa, mies valahti ihan valkoiseksi, eikä saanut sanottua mitään. Halusin siitä oikeastaan vain eroon ja söin epätoivoissani vaivihkaa kaiken maailman papaijansiemeniä sun muita ja toivoin ongelman ratkeavan itsestään ja se menikin viikolla kahdeksan kesken rajusti. Kokemus oli aivan kamala, mutta olimme molemmat aivan käsittämättömän helpottuneita, olisin minä varmaan abortinkin tehnyt, ei siitä olisi mitään tullut muuten, mutta onneksi meni näin.