Huomaa kyllä kuinka useilla/useimmilla ei ole mitään käsitystä siitä mitä se köyhyys on. Täällä aletaan puhumaan jostain museoissa vs. egyptissä käymisestä ja muotivaatteiden ja krääsän ostamisesta, kun se todellinen köyhyys on sitä että ei käydä yhtikäs missään, vaatteet ostetaan halvimmat mahdolliset kirpputorilta tai saadaan sukulaisilta, ja yhtään mitään ei harrasteta. Silmälasien ostoa lapselle viivytellään niin pitkään että opettaja käskee ne hommaamaan, ja lääkäriin viedään vasta kun on ihan ihan pakko. Ja niin edelleen, sellaista on lapsen oikea köyhyys.
Te puhutte nyt normaali-ihmiset vs. ylempi keskiluokka ja luulette normaaleja köyhiksi. Toki ihan hienoa sinänsä, jos se todellinen köyhyys on monelle niin käsittämätöntä, että luullaan normaalielämää (jossa ei matkailla kaukomaille ja osteta koko ajan uusia vimputtimia) köyhyyden ilmentymäksi.
Minun lapsuuteni 80-90-luvulla oli juuri kuten kaikissa tämän nimimerkin kuvaamissa viesteissä. Ei ainuttakaan uutena ostettua vaatetta, ei yhtäkään harrastusta ennenkuin pystyin itse kesätyöstä maksamaan, ei matkoja ulkomaille ei edes laivalle - meidän matkustelu tarkoitti että käytiin mummolassa. Olihan sekin toki jotain.
Ruoka oli yksipuolista, esim leivän päälle oli vain voita. Joskus harvoin myös juustoa. Esim jugurttia tai leikkeleitä ei meillä ostettu koskaan.
Hyvin usein iltaruokana oli lettuja; ainekset halpoja, kun päälle laitettiin itsetehtyä hilloa.
Sikäli sain henkistä pääomaa, että kouluttautumiseen kannustettiin, vaikkakin se oli tehtävä sitten ilman apua vanhemmilta eli opintolainalla. Mutta loputon köyhyys, pelko siitä onko ruokaa (kyllä kotona oli joka päivä jotain ruokaa, ainakin voileipiä, mutta jotenkin sellainen oli takaraivossa että ei se ihan itsestäänselvää kyllä ollut), jättihän se turvattomuuden tunteen. En luota muiden apuun ja minulla on aina varasuunnitelman varasuunnitelma, en luota vakituiseen työhön vaan mietin mitä sitten jos työ menee, mitä sitten jos asunto ja omaisuus menee (esim tulipalossa). Murehdin paljon.
Joku toinen arveli, ettei köyhyys tänäpäivänä ole samanlaista. Miksi ei olisi? Meidän perheessä köyhyys tuolloin johtui konkurssista ja sitä seuranneesta toisen vanhemman jonkinasteisesta vissiin nykytermeillä myös masennuksesta. Ei silloin ole taloudellisia eikä henkisiä voimavaroja antaa lapsille rikasta lapsuutta. Velat niskassa, ei palkkatyötä. Meillä koti pyöri yhden aikuisen varassa eikä hän yksinkertaisesti ehtinyt olemaan juurikaan "läsnä" (kolme lasta) saatika että olisi tarjottu jotain ekstraa. Näin on varmasti monessa yh-kodissakin. Yksi aikuinen ei vain veny kaikkeen.
Lapsuus meni kotitöissä, kasvimaalla, sienessä, marjassa.
Uskon että jos on todella rahasta tiukkaa, niin että saa miettiä miten ruoan saa riittämään, ei siinä vanhemmallakaan aina ole olemus yhtä päivänpaistetta. Vasta aikuisena olen oppinut vähän ymmärtämään, miksi ilmapiiri oli kotona useinkin niin ahdistava.
Ja kyllä tällaista on valitettavasti monissa kodeissa nykyäänkin. Esim molempien työttömyys ja asunnon pakkomyynti niin että jää vielä velkaa maksettavaksi, ei se ole mitenkään tavatonta.
Asuvat kantakaupungissa kerrostalossa missä on huisit ja rauhalliset omat isot pihat metsineen ja kalastuspaikkoneen, ja on niin luonnonomaisen rauhallista 
