Mistä sen oikein tietää että kannattaako suhdetta jatkaa, mennä naimisiin jne.?

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja 080808
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
0

080808

Vieras
Olen toisella kierroksella eli 7 vuoden avioliitto ja kivulias avioero takana. Nyt meillä on söpö uusperhe, mulla lapsia, miehellä ei. Nyt kaikki tutut kyselee ja vihjailee että koskas me tehdään yhteinen, koska naimisiin ja silleen. Pari vuotta ollaan nyt oltu yhdessä, kaikki on hyvin, sovimme todella hyvin yhteen henkisesti, arki rullaa ja on helppoa ja seksi on mahtavaa. Mutta silti, minä kiittämätön paskapää, poden kamalaa ahdistusta siitä ajatuksesta että tässä se nyt on, loppuelämä valmiiksi mietitty. En edes tiedä mitä haluan, haluanko kaiken sen avioliitto/vauva/happyhappyjoyjoy-meiningin uudestaan. Been there, done that.
Vai onko tämä vaan jokin outo kapinavaihe: erosin, itsenäistyin, ns. löysin itseni ja nyt pelkään kuollakseni että mut taas kahlitaan ja kadotan itseni taas. Tiedän että tekstini vaikuttaa varmasti siltä että luen vaan liikaa naistenlehtiä ja siksi vatvon turhia asioita mutta kovasti tämä kriisi vaikuttaa mun jokapäiväiseen elämään. En halua ett päädyn johonkin hätiköityyn ratkaisuun ja onnistun (taas) järkyttämään lasten perusturvallisuuden tunnetta omilla valinnoillani. Koska se on yksinkertaisesti vaan väärin.
Onko kellään mitään elämänviisauksia jaettavana? Samatapaisia kokemuksia?
 
Jos sulla on hyvä noin, niin miks keikuttaa venettä?

Olin omillani vuosia, liki vuosikymmenen, mutta kun oikea mies astui kuvioon, olin heti valmis naimisiin, yhteen asumaan, uusperheen äidiksi; koko pakettiin. Saimme vielä sen vauvankin. Vaikka olin ihan varma, että näin ei tule käymään. Kyllä sen tietää, jos on semmonen varma olo. Sen sijaan, sie taidat nyt tietää, ettei sellasen aika ole vielä ja sulla parhaillaan hyvä olla. Miksi yrittää väkisin seurata toisten toiveita omia tunteita vastaan?
 
Jos olet jo uusperheen perustanut ja miehen kanssa yhteen muuttanut, eronne olisi suuri muutos ja mahdollisesti järkytyskin olemassaoleville lapsille, tuli teille yhteistä lasta tai ei. Joten harkinnan paikka olisi minusta ollut jo aiemmin, ei lasten kanssa kannata rynnätä edes avoliittoon jos ei ole vakavalla mielellä loppuelämäänsä uuden miehen kanssa suunnittelemassa. Kuulostaa vähän siltä, että olet jo tehnyt hätiköidyn ratkaisun, ehkä pidempi sinkkuaika vakavien suhteiden välissä olisi ollut tarpeen.

Noin muuten ulkopuolisten uteluista ja vihjailuista ei tarvitse välittää. Sen sijaan miehesi kanssa sinun pitää keskustella. Pari vuotta on sinänsä minusta melko lyhyt aika, mutta jos biologinen kellosi tikittää ei tietenkään loputtomiin voi odotella.
 
No miksi pitäisi hätiköidä? Ulkopuolisten painostuksesta? Kuuntele itseäsi ja opettele olemaan onnellinen tästä hetkestä. Anna ajan kulua ja katso, oletko esim. vuoden kuluttua vielä samaa mieltä "sitoutumattomuudestasi" tai ehkä valmis avioliittoon uudelleen.
 
Mä menin uusiin naimisiin, mutta en aio enää hankkia lapsia. Panostan parisuhteeseen, matkusteluun, elämään, kotiin, harrastuksiin jne. Tuntuu siltä, että tarvitset jonkun harrastuksen, missä voit toteuttaa itseäsi. Ja opettele rakastamaan itseäsi, nyt et ehkä rakasta? Ero ja menetykset vaikuttavat sinuun vielä.
 
Kyllä sen vaan tietää. Itse tein nuo pohdiskelut ENNEN kuin menin kihloihin, muutin miehen kanssa yhteen ja aloitin häiden suunnittelun. Juuri viikonloppuna todettiin, että kyllä sen vaan tietää, että tämä on nyt tässä.
Itsellä takana 15 vuoden avioliitto, miehellä kaksi vuosien parisuhdetta. Yhteisiä lapsia ei kyllä enää hankita, miksi hankittaisi? Meillä kun on niitä yhteensä jo kolme.

Minusta on outoa, että edes harkitset lasten tekemistä tai että menisit naimisiin, jos siltä ei tunnu. Miksette vaan jatka kuten tähänkin saakka?
 
Jos olet jo uusperheen perustanut ja miehen kanssa yhteen muuttanut, eronne olisi suuri muutos ja mahdollisesti järkytyskin olemassaoleville lapsille, tuli teille yhteistä lasta tai ei. Joten harkinnan paikka olisi minusta ollut jo aiemmin, ei lasten kanssa kannata rynnätä edes avoliittoon jos ei ole vakavalla mielellä loppuelämäänsä uuden miehen kanssa suunnittelemassa. Kuulostaa vähän siltä, että olet jo tehnyt hätiköidyn ratkaisun, ehkä pidempi sinkkuaika vakavien suhteiden välissä olisi ollut tarpeen.

Noin muuten ulkopuolisten uteluista ja vihjailuista ei tarvitse välittää. Sen sijaan miehesi kanssa sinun pitää keskustella. Pari vuotta on sinänsä minusta melko lyhyt aika, mutta jos biologinen kellosi tikittää ei tietenkään loputtomiin voi odotella.


Ihan oikeessa oot. Meillä oli vähän sellanen tilanne silloin kun tavattiin että nähtiin päivittäin työn merkkeissä, tunteet heräsi ja voimistui ja lopulta oli vaan pakko päättää että kyllä vai ei, ei mitään välimuotoja. Olin aluksi melko varma että olen sen oman kumppanini löytänyt, nyt epäröin enkä oikein osaa eritellä syytä epäröinnille. Ehkä olen kuunnellut muita liikaa tässäkin asiassa, mulle on muutama ihminen sanonut että emme sovi yhteen. Täytyy siis lakata kuuntelemasta muita, mutta se taitaa olla helpommin sanottu kun tehty.

Tiedän ettei meillä ole mikään kiire mutta jotenkin tuntuu siltä että jo tässä vaiheessa pitäisi tietää varmana että kyllä me mennään naimisiin ja hankitaan se vauvakin. Koska sitähän kaikki sanoo: jos lähdet suhteeseen, sen kuuluu kestää, muuten lapset kärsii taas erosta. Miten voi oppia tuntemaan toisen ilman kunnon seurustelua ja yhdessä asumista? Mun mielestä ei mitenkään. Sinkkuna olo pidempään suhteiden välissä olisi ollut mahtavaa ja kerrassaa toivottua, en vaan voinut jättää katsomatta mihin tämä suhde johtaa, niin hyvältä se silloin tuntui ja tuntuu edelleen. Mutta loppuelämä? Aaargh, "päivä kerrallaan", voi kun osaisi oikeasti ajatella niin!!!
 
Jos arvot ovat samansuuntaiset niin puoliso on sopiva. Arvot ovat jo nuorena opittuja, niitä voi olla hankala muuttaa, mutta ei mahdotonta. Sitä myrsyisämpi yhdessäolo on luvassa, mitä eriävämmät arvot omaatte. Täytyy muistaa että ihminen kasvaa kokoajan. Mitään totuuksia tässä asiassa siis ei ole, vain todennäköisyyksillä voi pelata.
 
Miten se naimisiinmeno tekisi suhteesta vakavamman kuin nyt jo on? Miten se muuttaisi mitään? Tekeekö vauva suhteesta pysyvämmän?
Mä miettisin asiaa enemmän siltä kannalta että haluanko minä häät järjestää uudelleen, muuttaa sukunimeä, tehdä avioehtoa. Haluanko minä lisää lapsia, onko varaa siihen.
Me ollaan oltu yhdessä kanssa pari vuotta. Tällä hetkellä tuntuu siltä, että yhdessä ollaan ja pysytään sinne hamaan tulevaisuuteen asti. Mutta naimisiin me ei mennä koskaan. Lisää lapsia ei haluta, nämä minun ja hänen riittää meille. Me ei edes aiota muuttaa yhteen koskaan. Meidän perheen yhteinen arki on tällainen. Tehdään porukalla paljon yhteisiä asioita, sukujuhliin kutsutaan kaikki. Aluksi kyseltiin ja ihmeteltiin samalla tavalla kun teillä mutta nyt on läheisetkin huomanneet että tämä on meidän kaikkien kannalta paras ratkaisu. En ymmärrä missä vaiheessa avioliitosta ja yhteisen lapsen hankkimisesta on tullut joku "pakko" mikä täytyy tehdä jos haluaa pysyvän ja sitoutuneen parisuhteen. Tai tarkoitan lähinnä että ne olisivat ainoa oikea tapa toteuttaa suhdetta.
 
Vaisto sen sanoo. Kannattaa hiljentyä toisinaan ja kuunnella sisintään. Vastaus löytyy yleensä sieltä, jos vaan haluaa kuulla vastauksen.
Menin naimisiin vain 5 kk tuntemisen jälkeen, enkä ole katunut. Kuuntelin sisäistä intuitiota. Sitä ennen takana pitkä suhde jossa emme edes miettineet aviota koskaan. Lopulta erosimme. Naimisiinmeno vaan ei tuntunut ajankohtaiselta, kun suhde oli yhtä vuoristorataa.
 
Miksi on niin vaikea elää päivä kerrallaan? Tuoko suunnitelmien tekeminen sinulle turvallisuutta? Veikkaanpa että tuo. Mutta ei kihlaus, naimisiinmeno tai yhteinen lapsikaan takaa yhteistä onnea ja ikuista liittoa. Itse ihmettelen miksi ihmiset, jotka ovat jo kerran eronneet, vielä miettivät tai luottavat avioliiton ikuisuuteen. KUN EI SE OLE TOTTA. Ei se sormus siinä sormessa tarkoita, että kaikki on varmaa. Silti mies voi pettää, lapsi voi sairastua, ero voi tulla, puoliso voi kuolla jne. Minä sanoisin sinulle kokemuksen äänellä, että NAUTI suhteesta, älä sitoudu, älä mieti huomista. Äläkä varsinkaan kuuntele mitä muut sinulle sanovat tai tenttaavat. Jos jotkut tenttaavat että koskas meette naimisiin, niin sano että et usko avioliittoon, hah!
 
[QUOTE="Realisti";30048930]Miksi on niin vaikea elää päivä kerrallaan? Tuoko suunnitelmien tekeminen sinulle turvallisuutta? Veikkaanpa että tuo. Mutta ei kihlaus, naimisiinmeno tai yhteinen lapsikaan takaa yhteistä onnea ja ikuista liittoa. Itse ihmettelen miksi ihmiset, jotka ovat jo kerran eronneet, vielä miettivät tai luottavat avioliiton ikuisuuteen. KUN EI SE OLE TOTTA. Ei se sormus siinä sormessa tarkoita, että kaikki on varmaa. Silti mies voi pettää, lapsi voi sairastua, ero voi tulla, puoliso voi kuolla jne. Minä sanoisin sinulle kokemuksen äänellä, että NAUTI suhteesta, älä sitoudu, älä mieti huomista. Äläkä varsinkaan kuuntele mitä muut sinulle sanovat tai tenttaavat. Jos jotkut tenttaavat että koskas meette naimisiin, niin sano että et usko avioliittoon, hah![/QUOTE]

Päivä kerrallaan eläminen ei pitemmällä tähtäimellä johda minnekään. Been there, done that. 10 vuotta miehen kanssa otettiin "päivä kerrallaan", ei naimisiinmenoa, ei kihloja kun "eihän ne kuitenkaan kestä"... Lopputulos oli, 10 hukattua vuotta jossa olisi voinut esim. ostaa yhteisen asunnon tai saada lapsia. Mutta kun oli niin mukavaa elää päivä kerrallaan ja nauttia vaan!

Mutta lopussa se nauttiminen ei paina missään, kun asuu edelleen vuokralla, löytää itsensä 35-vuotiaana sinkkuna ilman lapsia, jne. Mies sen sijaan vielä sai lapsia uuden kanssa, ja osti asunnonkin. Aika ja ikä on miehelle armollisempaa. Toisin sanoen, jäin lehdelle soittelemaan.

Jos pelkää ja varoo niin kannattaa vältellä koko parisuhdetta. Parisuhde on aina investointi, ja aina siinä voi satuttaa itsensä. Voisihan sitä jäädä rekankin alle huomenna. Anna palaa, elä täysin rinnoin, ja unohda sitä vastoin tuollainen liika varovaisuus.

Mites se laulu sanoo... "...turha pelätä on laukausta, sillä yksinäisyys saman reiän nakertaa..."
 
Vaisto sen sanoo. Kannattaa hiljentyä toisinaan ja kuunnella sisintään. Vastaus löytyy yleensä sieltä, jos vaan haluaa kuulla vastauksen.
Menin naimisiin vain 5 kk tuntemisen jälkeen, enkä ole katunut. Kuuntelin sisäistä intuitiota. Sitä ennen takana pitkä suhde jossa emme edes miettineet aviota koskaan. Lopulta erosimme. Naimisiinmeno vaan ei tuntunut ajankohtaiselta, kun suhde oli yhtä vuoristorataa.

Olen järki-ihminen mutta tietys asiat tunnen sisimmässäni ja kuuntelen silloin vaistoa. Tässä asiassa kuitenkin olen täysin hukassa eikä vaisto sano mitään.
Menin itsekin naimisiin lyhyen tuntemisen jälkeen. Rakastuin silloin päätä pahkaa ja olin onnellinen, vaikka näin varoitusmerkkejä siitä että luonteemme ovat hyvin erillaiset. Sitten kävi niin että mies muuttui jo alkuaikoina aivan erillaiseksi ihmiseksi, mm. tuli uskoon ja arki muuttui pyhäkouluksi.
Pelkään sitä että nyt uskaltaisin heittäytyä ja olla onnellinen mutta myöhemmin huomaan taas sanovani että "olisihan se pitänyt silloin jo tajuta" tai "näin ne varoitusmerkit mutta kun olin niin rakastunut". Tai toisinpäin: vakuuttelen itselleni että "kyllä tämä tästä" ja jatkan suhdetta, niinkuin tein edellisessä avioliitossa, eli en noteeraa selviä merkkejä siitä että suhde ei toimi.

Ja sinulle REALISTI, osuit naulan kantaan. Luonteeni ja (työnikin) on sellainen että suunnittelen kaiken valmiiksi jos mahdollista. Mun arki on todella kiireistä ja kuluttavaa ja jos en suunnittele, kaikki romahtaa kun korttitalo. En oikeasti uskokaan avioliittoon, se usko kuoli edellisen liiton mukana. Mutta miesystäväni uskoo ja toivoo niitä lapsiakin. Ehkä tosissani yritän nyt keskittyä nauttimaan tästä päivästä, oli se kuinka vaikeaa tahansa.
 
Alkuperäinen kirjoittaja Ei pidä pelätä;30048954:
Päivä kerrallaan eläminen ei pitemmällä tähtäimellä johda minnekään. Been there, done that. 10 vuotta miehen kanssa otettiin "päivä kerrallaan", ei naimisiinmenoa, ei kihloja kun "eihän ne kuitenkaan kestä"... Lopputulos oli, 10 hukattua vuotta jossa olisi voinut esim. ostaa yhteisen asunnon tai saada lapsia. Mutta kun oli niin mukavaa elää päivä kerrallaan ja nauttia vaan!

Mutta lopussa se nauttiminen ei paina missään, kun asuu edelleen vuokralla, löytää itsensä 35-vuotiaana sinkkuna ilman lapsia, jne. Mies sen sijaan vielä sai lapsia uuden kanssa, ja osti asunnonkin. Aika ja ikä on miehelle armollisempaa. Toisin sanoen, jäin lehdelle soittelemaan.

Jos pelkää ja varoo niin kannattaa vältellä koko parisuhdetta. Parisuhde on aina investointi, ja aina siinä voi satuttaa itsensä. Voisihan sitä jäädä rekankin alle huomenna. Anna palaa, elä täysin rinnoin, ja unohda sitä vastoin tuollainen liika varovaisuus.

Mites se laulu sanoo... "...turha pelätä on laukausta, sillä yksinäisyys saman reiän nakertaa..."

Lapsellinen kommentti. Olet itse ollut ns. "väärässä"suhteessa tuon 10 vuotta. Ei se tarkoita sitä että ei pidä elää hetkessä, jos itselläsi on epäonnistuminen takana. Mitä se naimisiinmeno olisi auttanut, olisit kuitenkin lopulta jäänyt sinkuksi, ehkä vielä lasten kera. Uskotko oikeasti että sormuksen pujottaminen sormeen tekee siitä rakkaudesta jotenkin parempaa? Ihmisillä on eri arvot, minä uskon että avoliitto on paljon parempi vaihtoehto kuiin avioliitto, sinä näköjään uskot prinsessamaiseen avioliittoon, joka kestää ja kestää... Realistinen näkökulma ihmissuhteista ei ole sama asia kuin pelkääminen ja varovaisuus. Mutta jokainen tyylillään. Joidenkin tyyli on 3 avioliittoa, 4 exää, lapsia monelle eri miehelle jne. Ompa ihanaa?
 
[QUOTE="Realisti";30048974]Lapsellinen kommentti. Olet itse ollut ns. "väärässä"suhteessa tuon 10 vuotta. Ei se tarkoita sitä että ei pidä elää hetkessä, jos itselläsi on epäonnistuminen takana. Mitä se naimisiinmeno olisi auttanut, olisit kuitenkin lopulta jäänyt sinkuksi, ehkä vielä lasten kera. Uskotko oikeasti että sormuksen pujottaminen sormeen tekee siitä rakkaudesta jotenkin parempaa? Ihmisillä on eri arvot, minä uskon että avoliitto on paljon parempi vaihtoehto kuiin avioliitto, sinä näköjään uskot prinsessamaiseen avioliittoon, joka kestää ja kestää... Realistinen näkökulma ihmissuhteista ei ole sama asia kuin pelkääminen ja varovaisuus. Mutta jokainen tyylillään. Joidenkin tyyli on 3 avioliittoa, 4 exää, lapsia monelle eri miehelle jne. Ompa ihanaa?[/QUOTE]

Aika rankkaa nimitellä toisten kommentteja lapsellisiksi. Et ole mielestäni realisti vaan kyynikko. Häillä ei ole mitään tekemistä prinsessojen kanssa, vaan puhutaan suhteeseen heittäytymisestä. Ei kukaan voi luvata suhteen kestoa, eikä kukaan ole tällaisesta puhunutkaan. Ei eron mahdollisuus ole mikään syy vältellä avioliittoa. Avioliitto on sitoutumista toiseen ja takaa varalllisuusoikeuden jos toiselle sattuu jotakin. Sen vuoksi se on järkevää, turvata oma tilanne taloudellisesti ja oikeudellisesti. Se jos mikä on realismia.

Kaikkiin elämän vastoinkäymisiin ei voi varautua edes "realismilla". On parempi uskoa aina hyvään kuin pahaan, sillä saavuttaa elämässä enemmän. Jos asiat ei mene kuten toivoo, niin joka tapauksessa sattuu, oli sitten uskonut tai pelännyt. Tai ollut "realisti", realismi ja kyynisyys eivät turvaa särkyneeltä sydämeltä. Mutta se aika siinä välissä on voinut olla mukavampaa, kun on uskonut hyvään.

Ja kyllä, mun ex toitotti aina tuota että avoliitto on ihan yhtä hyvä kuin avioliitto. Mutta avoliitosta oli todella helppo erota - hän hyötyi taloudellisesti koko ajan eikä ollut lopussa velvollinen jakamaan mitään. Ovela mies kerrassaan.
 
Selvästi sua menneisyyden haamut vainoaa. Etsit merkkejä, miksi taas kaikki menisi pieleen. Ainahan se on vähän riskin ottamista, ei tulevaisuutta voi ennustaa. Yritä ennemmin miettiä, mitä voisit menettää, jos et uskalla heittäytyä, kun teillä kuitenkin on asiat hyvin. Oma mieheni pelkäsi myös (vaikea ero) mennä naimisiin jne. kanssani, mutta onneksi hän jostain sen rohkeuden kaivoi.
 
Ei sitä tiedäkään. Ikinäkoskaan, varmasti. Joskus täytyy vaan toimia ilman täyttä varmuutta.

Et voi tietää josko elämäsi suuri rakkaus purjehtii maisemiin heti kun pappi on aamenensa sanonut. Et voi tietää jos miehesi suuri rakkaus purjehtii maisemiin samassa tilanteessa. Et voi olla varma että elätte onnellisena elämän loppuun asti. Et voi olla varma että sinä rakastat miestä tai mies sinua aina ja ikuisesti, pyytettömästi. Et voi tietää kävelettekö käsikynkkää harmaapäinä mummuina ja pappoina vai kuoleeko toinen huomenna. Se ei silti ole este avioliiton solmimiselle. Jos itsestäsi tuntuu, että haluat uuden mahdollisuuden tämän uuden miehen kanssa, älä haahuile siinä aikaisemmassa pieleen menneessä. Tämä ei ole sama tapaus eikä sama tilanne. Jos et ole varma haluatko naimisiin, et mene naimisiin sanoi sukulaiset ja ystävät mitä tahansa.
 
Ei sitä tiedäkään. Ikinäkoskaan, varmasti. Joskus täytyy vaan toimia ilman täyttä varmuutta.

Et voi tietää josko elämäsi suuri rakkaus purjehtii maisemiin heti kun pappi on aamenensa sanonut. Et voi tietää jos miehesi suuri rakkaus purjehtii maisemiin samassa tilanteessa. Et voi olla varma että elätte onnellisena elämän loppuun asti. Et voi olla varma että sinä rakastat miestä tai mies sinua aina ja ikuisesti, pyytettömästi. Et voi tietää kävelettekö käsikynkkää harmaapäinä mummuina ja pappoina vai kuoleeko toinen huomenna. Se ei silti ole este avioliiton solmimiselle. Jos itsestäsi tuntuu, että haluat uuden mahdollisuuden tämän uuden miehen kanssa, älä haahuile siinä aikaisemmassa pieleen menneessä. Tämä ei ole sama tapaus eikä sama tilanne. Jos et ole varma haluatko naimisiin, et mene naimisiin sanoi sukulaiset ja ystävät mitä tahansa.


Voin elää sen epätietoisuuden kanssa mutta pelkään kuollakseni että satutan lapsia tai miesystävääni. Omien huonojen valintojen kanssa pystyn jotenkin elämään mutta jos teen näitä valintoja ja sitten joku muu saa kärsiä niin se syyllisyyden tunne on aivan kauhea. Ja voi olla että mun on ollut vaikea irrottautua edellisestä elämästä koska ex vielä toivoo että palataan yhteen ja vetoaa siihen että se olisi lapsille parasta. Mutta en missään tapauksessa palaa enään entiseen.
En ole varma haluanko naimisiin joten sen aika ei ole vielä mutta johdanko siis toista harhaan? Olen kyllä puhunut avoimesti asiasta miesystävän kanssa ja hän on hyvin ymmärtäväinen. Mutta hän rakentaa nyt sitä ensimmäistä ja ainoaa pohjaa avioliitolleen ja poden huonoa omatuntoa siitä että mietin näitä asioita. Hän ansaitsisi sellaisen naisen joka on täysillä mukana eikä vaan 80 prosenttisesti. Toivon todella että saan muutettua sen 80% sataan prosenttiin.
 
Voin elää sen epätietoisuuden kanssa mutta pelkään kuollakseni että satutan lapsia tai miesystävääni. Omien huonojen valintojen kanssa pystyn jotenkin elämään mutta jos teen näitä valintoja ja sitten joku muu saa kärsiä niin se syyllisyyden tunne on aivan kauhea. Ja voi olla että mun on ollut vaikea irrottautua edellisestä elämästä koska ex vielä toivoo että palataan yhteen ja vetoaa siihen että se olisi lapsille parasta. Mutta en missään tapauksessa palaa enään entiseen.
En ole varma haluanko naimisiin joten sen aika ei ole vielä mutta johdanko siis toista harhaan? Olen kyllä puhunut avoimesti asiasta miesystävän kanssa ja hän on hyvin ymmärtäväinen. Mutta hän rakentaa nyt sitä ensimmäistä ja ainoaa pohjaa avioliitolleen ja poden huonoa omatuntoa siitä että mietin näitä asioita. Hän ansaitsisi sellaisen naisen joka on täysillä mukana eikä vaan 80 prosenttisesti. Toivon todella että saan muutettua sen 80% sataan prosenttiin.

Et ole valmis avioliittoon, ja voi olla että tämän miehen kanssa et ikinä ole valmis avioliittoon. Olet ollut rehellinen, joten miksi tunnet huonoa omatuntoa? Mikään suhde ei onnistu, jos toinen painostetaan tai pakotetaan siihen. Ota rauhassa takapakkia, ja katso mihin suhde etenee. Kiirehtiminen ei ole mikään ratkaisu. Jos mies haluaa avioliiton ja perheen, ehkä sinun täytyy päästää hänet käsistäsi, jos tiedostat että se ei ole mitä sinä haluat. Kuinka kauan olette seurustelleet? Mikä kiire teillä on?

Luulen että tilanteessasi on kaksi vaihtoehtoa
a) Et ole vielä valmis sitoutumaan lopullisesti (menneisyytesi takia)
b) Jossain sisimmässä tiedät, että tämä mies ei ole loppuelämäsi mies
 
Luulen että tilanteessasi on kaksi vaihtoehtoa
a) Et ole vielä valmis sitoutumaan lopullisesti (menneisyytesi takia)
b) Jossain sisimmässä tiedät, että tämä mies ei ole loppuelämäsi mies

Miten naimisiinmeno on muka sitoutumista lopullisesti? Eikö voi sitoutua lopullisesti ilman avioliittoakin?
Miten se, että ei halua avioliittoon tarkoittaa että mies ei ole loppuelämän mies?
 
Miten naimisiinmeno on muka sitoutumista lopullisesti? Eikö voi sitoutua lopullisesti ilman avioliittoakin?
Miten se, että ei halua avioliittoon tarkoittaa että mies ei ole loppuelämän mies?

Juurihan tuossa sanoin, että koska ei halua avioliittoon, siihen on jompi kumpi syy:
Sisimmässään tietää että suhde ei ole se loppuelämän suhde( ihminen siis jollain alitajunnan tasolla tietää että ei rakasta tätä ihmistä tarpeeksi). Tai sitten ei vaan ole VIELÄ valmis avioliittoon.

Miten avioliitto on muka sitoutumista lopullisesti? No kuka idiootti menisi avioliittoon, tietäen että se ei kestä???? Vai menisitkö sä naimisiin "huvikseen"? Sulla on oudot kysymykset. Tottakai avoparina on helpompi erota kuin avioparina. Ihan pelkästään sen paperinkin takia jne.
 
Juurihan tuossa sanoin, että koska ei halua avioliittoon, siihen on jompi kumpi syy:
Sisimmässään tietää että suhde ei ole se loppuelämän suhde( ihminen siis jollain alitajunnan tasolla tietää että ei rakasta tätä ihmistä tarpeeksi). Tai sitten ei vaan ole VIELÄ valmis avioliittoon.

Miten avioliitto on muka sitoutumista lopullisesti? No kuka idiootti menisi avioliittoon, tietäen että se ei kestä???? Vai menisitkö sä naimisiin "huvikseen"? Sulla on oudot kysymykset. Tottakai avoparina on helpompi erota kuin avioparina. Ihan pelkästään sen paperinkin takia jne.

Kuka ryhtyy suhteeseen tietäen että se ei kestä? Kuka muuttaa yhteen tai tekee vauvoja tietäen että se ei kestä? Luulisi, että henkilö joka on kertaalleen jo eronnut tietävän että ei se avioliitto mikään lopullinen sitoutuminen ole. En tarkoittanut, että pitäisi mennä huvikseen naimisiin, tarkoitin että sitoutunut, kestävä parisuhde voi olla ilman avioliittoakin.
 

Yhteistyössä