Miten te joilla ei ole tukijoukkoja jaksatte pikkulapsiarkea?

["Laventeli"]

Olen todella uupunut ja käyn läpi raskasta terapiaprosessia. Meillä ei juurikaan ole perheellisiä tuttavia. Isovanhemmat ovat kiireisiä omissa harrastuksissaan. Jaksan aina välillä hyvin, sitten seuraa romahdus. Minusta tuntuu että olemme perheenä yksin. Olemme jatkuvasti keskenämme, minä, lapsi 4 v. ja mieheni. Yhteistä lomaa ei osunut tälle vuodelle. Käymme leikkipuistoissa ja tapahtumissa yms. ja molemmat meistä vanhemmista tapaavat omia kavereitaan yksin. En muista milloin olisimme tehneet mieheni kanssa mitään kahdestaan. Kaverit sanovat aina että, sitten kun se ja se juttu on mennyt heidän elämässään ohi, he voisivat toimia lapsenvahteina. Niinpä niin, sitä päivää odotellessa. Kaipaan sitä, että asioita voisi joskus tehdä yhdessä, ja elämää ja arkea jakaa. Tuntuu siltä että jokainen elää omassa tunnelissaan, josta aniharvoin poiketaan ihmisten ilmoille. Muistan oman lapsuuteni toisenlaisena. Onko kellään mitään vinkkejä? Välillä tuntuu katkeralta, huoh Valitanko turhasta ?

 

["ano"]

Näytä tämä mitä just kirjoitit sinun miehellesi.

 

[Ken guru]

No, on meillä ystäväperheitä, mutta ei kovin usein tavata ketään. Ehkä n. kerran kuussa vaan tms. Tehdään siis asioita enimmäkseen oman perheen kesken, ja se sopii meille. Meillä anoppi on ollut lapsenvahtina kun ollaan oltu synnyttämässä uutta lasta, tai jos on jotain muuta oikeasti tärkeää menoa. Mutta ei siis montaa kertaa vuodessa. Otetaan omat aikamme sitten muilla ajoilla. Ihan hyvin tässä jaksellaan vaikka lapsia on useampikin. Nyt nuorin on parisen viikkoa vanha.

Meille kyllä on tärkeää juuri ne yhteiset lomat. Niistä pyritään pitämään kiinni. Ja sitten huitelehditaan perheen kanssa yhdessä siellä sun täällä.

 

[vieras-]

Eipä siinä ole sitten muita vaihtoehtoja kuin palkata esim. kerran kuussa lapsenvahti. Meillä ei ole mun puolelta isovanhempia ja puolison vanhemmat kaukana ja henkisesti sellaisia, etten lapsia mielellään anna. Raskaaltahan tämä pieni lapsi aika tuntuu, mutta onneksi voi puolison kanssa vaihdella, joillakin ei oo ees sitä. Oishan se ihanaa, jos ois hyvät isovanhemmat ja vielä lähellä, mutta sitten pitää palkkaamalla hankkia tukea, jos ei muuten saa. Tuntuu, että kavereilla myös kiireet omassa elämässä, en mä toisaalta itsekään jaksaisi toisten tukena olla, joten semmoista se vaan on.

Tsemppiä teille!

 

["apua"]

Meillä aika samanlainen tilanne, mutta vielä pahempi. :/

Kolme lasta, jotka kaikki alle 4-vuotiaita. (Odotan nyt aikaa sterilisaatioon.) Miehellä eräs sairaus, joka vaikuttanut niin, että KAIKKI asiat ovat minun hoidettavinani. Mieskään ei nykyään huomioi minua lainkaan. Sukulaiseni ovat koko ajan vailla jotain ja jos en suostu, niin uhkailevat mikä aiheuttaa minulle vielä pahempaa stressiä.

Olen pyytänyt apua sisaruksiltani ja sosiaalitoimen perhetyöstä, mutta mitään apua ei saada, vaikka olen kertonut etten jaksa enää. Saadaan tällä hetkellä toimeentulotukea, koska kumpikaan ei olla nyt työkykyisiä, mutta rahat eivät tahdo riittää kun sukulaiset kuppaavat.

Olen ollut jo pitkään masentunut ja tuntuu että tilanne on nyt muutamassa kuukaudessa mennyt paljon pahemmaksi. Itkeskelen useita kertoja päivässä ja joudun todella ponnistelemaan, että jaksan lapsia käyttää puistossa jne. Kodinhoitokin on jäänyt aika huonolle tolalle, kun en vain ehdi ja jaksa hoitaa kaikkea yksin.

Itse en ikinä kykenisi itsemurhaan tai perhesurmaan, mutta pakko todeta, että ymmärrän niitä jotka kyseiseen ratkaisuun päätyvät.

 

[oioioioioi]

Olen ollut itsekin todella uupunut pikkulapsi aikana. Muistakaa, että tilanne kyllä helpottaa ajan myötä, lapset kasvavat ja nukkuvat paremmin. Puhukaa neuvolassa tilanteesta. Mysö seurakunnalta voi kysellä olisko mahdollista saada tuihenkilöä tms.

Älkää tehkö turhista tavoitteista pakkoja elämään: puistoon ei ole pakko mennä joka päivä, siistiä ei kodissa tarvitse aina olla.

Itse sain apua perhetyöstä ja sillä päästiin vaikeista ajoista yli, mutta sen saaminen on tosiaan kuntakohtaista.

Kannattaa kysyä apua mll yhdistykseltä: onko mahdollista saada varavaareja tai mummoja.

Vaikka tuntuu ettei enää jaksa mitään yrittäkää jaksaa hakea apua ja kyselkää kaikista mahdollisista paikoista sitä.

Ja numero 5:lle: opettele sanomaan ei sukulaisille, jos eivät ymmärrä niin voi voi.

Numero 1:lle: teidän täytyy avoimesti puhua tilanteesta ja miettiä yhdessä mitä haluatte: lisäilkää vähitellen yhteistä perheaikaa.

Meillä arki helpotti kun nuorin täytti 4 vuotta eli jossain vaiheessa elämä voittaa.

 

[njoo]

Meilläkin; kummit/vanhemmat/sedät/tädit/serkut asuvat kaukana lapsi alle 2vee joten ei viitti mihinkää naapuriinkaan laittaa. mieheni on pien yrittäjä jatkuvasti jossain,nyt löyty omanlainen helpotus,pistettiin muksu päiväkotiin ja olen miehen firmassa töissä, nyt syömme lounastakin kahdestaan

 

[vierasssssei]

Ei meitä haittaa yhtään ettei saada lasta hoitoon. Tehdään asioita perheenä ja kaksistaan ollaan sillon kun lapsi nukkuu. Ei ne oltu edes oletettu et joku hoitaisi lasta aina välillä vaan varauduttiin jo sillon kun lasta oltiin tekemässä et perheenä tullaan olemaan tiiviisti yhdessä kunnes lapsi on hiukan isompi ja hälle tulee omia menoja

 

[Hmm...]

Ollaan miehen kanssa hyvä tiimi. Se tekee, joka jaksaa. Saunotaan ja jutellaan, kun lapset ovat unilla.

Lapsia kaksi, 3 ja 1,5 v. Kertaakaan eivät ole olleet yhtä aikaa hoidossa, eivätkä kauheasti erikseenkään.

 

["Liisi"]

Kannattaa ihan avoimesti pyytää apua lapsen kaitsimiseen isovanhemmilta, jos muuten olette hyvissä väleissä. Mutta tuotahan se on lasten kanssa, yhteistä aikaa ei miehen kanssa ilman lapsia ole kuin silloin, kun lapset nukkuu. Silloinkin on helposti niin väsynyt, että nukkuu itsekin.

 

[vieras...]

Kai se on kaikkien itse etsittävä vaikka niitä perhekavereita. Itse olemme aivan yksin. Ei ole edes niitä kavereita tai sukulaisia jotka pitäisivät yhteyttä(ne joita oli suuttuivat kun saimme vuosia sitten perintöä muutaman tonnin ja kateus iski). Kolmea lasta olen kasvattanut aivan yksin ilman mitään tukiverkostoa, kavereita tai suvun apuja vaan päinvastoin minua ja perhettäni on haukuttu ja vainottu. En jaksa enää etsiä ystäviä. Valitettavasti bmi yli 40 tätä nykyä rajoittaa sitä, että edes huvittaisi etsiä ystäviä tai mitään muutakaan kodin ulkopuolista.

 

["Kolmen äiti"]

Ollaan miehen kanssa hyvä tiimi. Se tekee, joka jaksaa. Saunotaan ja jutellaan, kun lapset ovat unilla.

Lapsia kaksi, 3 ja 1,5 v. Kertaakaan eivät ole olleet yhtä aikaa hoidossa, eivätkä kauheasti erikseenkään.

Näin meilläkin, olen paljosta kiitollinen miehelleni. Se toki harmittaa välillä ettei olla neljään vuoteen saatu olla kokonaista yötä kahden mutta kyllä senkin aika vielä tulee.

Lapsia kolme, iät 2,3 ja 2kk.

 

[dafuq]

[QUOTE="Kolmen äiti";30069975]Näin meilläkin, olen paljosta kiitollinen miehelleni. Se toki harmittaa välillä ettei olla neljään vuoteen saatu olla kokonaista yötä kahden mutta kyllä senkin aika vielä tulee.

Lapsia kolme, iät 2,3 ja 2kk.[/QUOTE]

No miksi nussitte liikaa?


2kk,2,3 on yhden vuoden ero jokaisesta lapsesta.

 

[Sopivasti lihava mäyrä]

Kai se on kaikkien itse etsittävä vaikka niitä perhekavereita. Itse olemme aivan yksin. Ei ole edes niitä kavereita tai sukulaisia jotka pitäisivät yhteyttä(ne joita oli suuttuivat kun saimme vuosia sitten perintöä muutaman tonnin ja kateus iski). Kolmea lasta olen kasvattanut aivan yksin ilman mitään tukiverkostoa, kavereita tai suvun apuja vaan päinvastoin minua ja perhettäni on haukuttu ja vainottu. En jaksa enää etsiä ystäviä. Valitettavasti bmi yli 40 tätä nykyä rajoittaa sitä, että edes huvittaisi etsiä ystäviä tai mitään muutakaan kodin ulkopuolista.

Älä anna kokosi rajoittaa, ei se määrittele sua ihmisenä :hug:! Terveisin 156/112.... Mutta ymmärrän, että kun on muuten saanut noin paljon paskaa niskaan, ei oikein jaksa luottaa ihmisiin. Mä voisin jopa harkita paikkakunnanvaihdosta tuollaisen vuoksi.

Ja #8, vaikka teillä ei ole ollut mitään tarvetta tai halua siihen, että lapsi olisi joskus hoidossa, ei tarkoita sitä, etteikö muilla olisi. Ja selvästikin ap:llä olisi siihen tarvetta.

Ap, oletteko oikein kysyneet isovanhemmilta, ottaisivatko lapsen hoitoon? Vai oletteko vain olettaneet, etteivät he ehdi? Jos he muuten ovat lapsen elämässä mukana, niin uskon, että olisivat valmiit luopumaan parista harrastuskerrasta teidän vuoksenne. Ovatko he tietoisia siitä, kuinka loppu olet ja että käyt terapiassa?