L
"Laventeli"
Vieras
Olen todella uupunut ja käyn läpi raskasta terapiaprosessia. Meillä ei juurikaan ole perheellisiä tuttavia. Isovanhemmat ovat kiireisiä omissa harrastuksissaan. Jaksan aina välillä hyvin, sitten seuraa romahdus. Minusta tuntuu että olemme perheenä yksin. Olemme jatkuvasti keskenämme, minä, lapsi 4 v. ja mieheni. Yhteistä lomaa ei osunut tälle vuodelle. Käymme leikkipuistoissa ja tapahtumissa yms. ja molemmat meistä vanhemmista tapaavat omia kavereitaan yksin. En muista milloin olisimme tehneet mieheni kanssa mitään kahdestaan. Kaverit sanovat aina että, sitten kun se ja se juttu on mennyt heidän elämässään ohi, he voisivat toimia lapsenvahteina. Niinpä niin, sitä päivää odotellessa. Kaipaan sitä, että asioita voisi joskus tehdä yhdessä, ja elämää ja arkea jakaa. Tuntuu siltä että jokainen elää omassa tunnelissaan, josta aniharvoin poiketaan ihmisten ilmoille. Muistan oman lapsuuteni toisenlaisena. Onko kellään mitään vinkkejä? Välillä tuntuu katkeralta, huoh
Valitanko turhasta ?