Masennuksesta/traumaperäisestä stressistä kärsineitä paikalla?

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja vierailija
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
V

vierailija

Vieras
Olen 23v nainen. En oikein tiedä mistä edes alottaisin. Olen masentunut, ahdistunut, yksinäinen ja jatkuvasti surumielinen. On myös hyviä hetkiä ja päiviä, mutta monesti huomaan pian olevani taas surullinen ja ahdistunut jostakin.

Kaikki on kunnossa, minulla on vihdoin ihana ja luotettava mies, työpaikka, ja opiskelujakin vielä edessä. Silti saatan esim. illalla yhtäkkiä alkaa itkeä, tuijottaa tyhjyyteen ja vain itkeä. Toisaalta saatan vain tuijottaa johonkin pisteeseen hiljaa ja ajatella kaikkia vanhoja asioita ja tapahtumia. Välillä tämä tapahtuu aamuin illoin. Olen elämälle niin katkera etten löydä siihen edes sanoja. Yritän nauttia joka hetkestä ja yrittää mennä elämässä eteenpäin, mutta siitä ei taida tulla mitään kun joka päivä vatvon ja mietin vanhoja asioita. Toivon joskus jopa että olisin syntynyt erilaisena tai täysin erilaiseen perheeseen. Mietin myös kuolemaa usein.

Olen sairastanut teini-ikäisenä paniikkihäiriön ja syönyt siihen masennuslääkkeitä. Lopetin ne täytettyäni 18 vuotta. Nyt aikuisiällä, tämän vuoden alusta, kärsin burnoutista johon söin taas näitä samoja masennuslääkkeitä. Lopetin nämä lääkkeet kuitenkin n. kuukausi sitten. Lääkkeet auttoivat molemmissa tapauksissa, bönärissä ne kylläkin tekivät minusta ns. tunteettoman, en enää itkenyt ja mikään ei oikein tuntunut miltään. Halusin lopettaa lääkkeet, koska tuntui että aloin käymään liian tunteettomaksi ja sain niistä myös sivuvaikutuksia, esim. runsasta hikoilua.

Olen sellainen ihminen, etten näytä huonoja puoliani helposti. En itke muiden nähden, en pysty sanomaan muiden kuullen esimerkiksi että minun on paha olla. Olen pikkuhiljaa HIEMAN alkanut puhumaan miehelleni, mutta sekin on hyvin haastavaa. Koen että olen heikko ja on heikkoutta murehtia, itkeä ja olla surullinen. Silti jaksan tukea muita ja hymyillä vaikka oikeasti sisältä olisin itse surua täynnä.

Alan uskoa, että oireiluni taustalla on lapsuuteni. Kävin alkuvuonna psykologilla pari kertaa, joka ehdotti minulle terapiaa johon minun itse pitäisi hakeutua. En kuitenkaan usko että mitkään asiat helpottuisivat puhumalla, joten en ole ainakaan vielä terapiaan hakeutunut. En osaa puhua ongelmistani, tuntuu että on paljon helpompaa kirjoittaa.

Lapsuuteni tiivistettynä koostui vanhempien avioerosta, jonka jälkeen molemmille tuli uudet puolisot. Äidin mies oli alkoholisti, joka harjoitti perheväkivaltaa, isän vaimo taas täysi narsisti, jonka ansiosta itsetuntoni on edelleenkin nolla. Sisarteni kanssa välit ovat täysin menneet. Minulla on nykyään myös melko etäiset välit vanhempieni kanssa.

Haluaisinkin nyt kysyä mielipiteitä, kärsinkö kenties traumaperäisestä stressistä? Vai olenko "muuten vain" masentunut? Löytyykö kohtalotovereita? Niinkuin eräs psykologi minulle sanoikin, olen liian pienenä lapsena liian paljon nähnyt...
 
Jos oot siinä pisteessä henkisesti, että kestät käydä asioita läpi murenematta täysin niin suosittelen käymistä sairaanhoitajan juttusilla ja sitä kautta keskustella mahdollisesta terapian aloituksesta. Olen 30v. ja sain ekan burnout romahdukseni n.3 vuotta sitten. Ekat puoltoista vuotta siitä meni niin rajuissa oireissa että en ois kestänytkään terapiaa (enkä ois suostunut) vielä silloin. Nukuin ja huusin ja raivosin ja nukuin ja äksysin ja nukuin ja stressasin ihan kaikesta, syytin muita ja olosuhteita ja maailma vaan halus mulle pahaa ja lytätä joka kerta kun vähän päätä nostan. Nukuin siis n.16h vuorokaudesta, en vaan kestänyt töiden päälle hereillä enää, samantien tajut pois. Elämä oli aivan sekasin henkisesti ja myös kaikki ympäriltä romahti, talo, työ, oma firma, parisuhde kärsi pahoin. Onneksi on saatu se korjattua, ihme juttu tuo rakkaus mitä en aiemmin koskaan edes uskonut olevankaan. Sen jälkeen on tullut tuo synkkä itkuisuus, paha ahdistuneisuus ja lievästi jopa masennusoireita. Ad/hd tuo oman mausteensa soppaan. Miehestäni on ollut todella paljon apua ja ollaan pahimpia perheestä ja lapsuudesta johtuvia paskoja käyty läpi yhdessä jo etukäteen ennen terapian aloitusta. Rankka lapsuus tausta täälläkin ja sieltä ongelmat elämänkatsomuksessa johtuu. Ajatukset/oletukset negatiivisia=tunnemaailma negatiivinen, sitä lähdetään korjaamaan. Nämä tuntemukset alkaa purkautua vain ja ainostaan kun ihminen kokee olevansa turvassa. Sulla ulkosesti kaikki hyvin=turvallista alkaa "parantua". Miulla turvallisuus tarkotti yhtä ihmistä, yhtä ainoata 100% luotettavaa jolle uskalsi näyttää sen miten karsee paskaläjä tässä kuoressa asustaa. ;) Olin ihan paniikissa kun eka kunnon ryöppyitku tuli. Tuntu että tukehun siihen ja ettei se lopu koskaan ja rintaan koski niinku rättiä vääntäs. Tiiäthän millasta on sellanen oikein kunnon lapsen hallitsematon huutoitku niin sellainen 30v. aikuisella. Huh. Nyt pienemmillä selvinnyt, melko tiheässä niitä kuitenkin tulee. Olin kuitenkin lähes täysin itkemättä n.15 vuotta elämästä. Ei sellanen sopinut kuvaan. Nössö, nynny, itkupilli, yhy-yhy voi-vittuku sullon vaikeeta, saatanan temppuilija, elä esitä- sanoi äitini lapsena ja teininä kun itkin. Vaan se itku on ok, jonkun aikaa kun totuttelee niin se alkaa jopa tuntua helpottavalta eikä hävetä ja tunnu luonnottomalta enää.
Mutta siis, käy terapiassa ja suosittelen että LÄÄKÄRIN KANSSA HALLITUSTI lopeta masislääkkeet jos ei oo akuutin itsetuhoisia ajatuksia ja jos pystyt elämään arkea ilman niitä. On rankempaa henkisesti mutta kun käyt tunteet naturellena läpi niin ne on sit käsitelty. Oot fiksu mimmi niin uskon että hoksaat jutun juonen muutaman kk päästä kun olo alkaa olla hiukan kevyempi. Tää vie aikaa, vuosia, et oo "normaali" (mitä se sit ikinä tarkottaa) viikossa tai parilla käynnillä ja pillerillä. Vuosikaudet kun on kasvanut kieroon niin ei oikene hetkessä. Vaan se on ainut pysyvä keino saada mielenrauha ja luottamus elämään. Paljon voimia siulle ja onnea matkaan! <3
Tämä ei mene varmasti kellekään masentuneelle perille, ei mennyt itsellekään aluksi ja oli aivan tuskasen kiukun takana saada käyntiin, mutta saman vaikutuksen kun lääkkeillä, saat sillä että käyt PÄIVITTÄIN lenkillä. Ihan alkuun vaikka vaan lyhyellä, mutta MENE ULOS, KÄVELE! Ja mielellään luonnossa. Ei paranna paskoja asioita eikä vie niitä pois (niinkun ei lääkkeetkään) mutta keventää ja helpottaa oloa, ihan oikeasti. Tuntuu katkeralta ja ei kiinnosta mutta hittovie tee se ittesi takia, se on rakkautta ja välittämistä itseä kohtaan, anna keholle lepoa ulkoilemalla.
 
Jos oot siinä pisteessä henkisesti, että kestät käydä asioita läpi murenematta täysin niin suosittelen käymistä sairaanhoitajan juttusilla ja sitä kautta keskustella mahdollisesta terapian aloituksesta. Olen 30v. ja sain ekan burnout romahdukseni n.3 vuotta sitten. Ekat puoltoista vuotta siitä meni niin rajuissa oireissa että en ois kestänytkään terapiaa (enkä ois suostunut) vielä silloin. Nukuin ja huusin ja raivosin ja nukuin ja äksysin ja nukuin ja stressasin ihan kaikesta, syytin muita ja olosuhteita ja maailma vaan halus mulle pahaa ja lytätä joka kerta kun vähän päätä nostan. Nukuin siis n.16h vuorokaudesta, en vaan kestänyt töiden päälle hereillä enää, samantien tajut pois. Elämä oli aivan sekasin henkisesti ja myös kaikki ympäriltä romahti, talo, työ, oma firma, parisuhde kärsi pahoin. Onneksi on saatu se korjattua, ihme juttu tuo rakkaus mitä en aiemmin koskaan edes uskonut olevankaan. Sen jälkeen on tullut tuo synkkä itkuisuus, paha ahdistuneisuus ja lievästi jopa masennusoireita. Ad/hd tuo oman mausteensa soppaan. Miehestäni on ollut todella paljon apua ja ollaan pahimpia perheestä ja lapsuudesta johtuvia paskoja käyty läpi yhdessä jo etukäteen ennen terapian aloitusta. Rankka lapsuus tausta täälläkin ja sieltä ongelmat elämänkatsomuksessa johtuu. Ajatukset/oletukset negatiivisia=tunnemaailma negatiivinen, sitä lähdetään korjaamaan. Nämä tuntemukset alkaa purkautua vain ja ainostaan kun ihminen kokee olevansa turvassa. Sulla ulkosesti kaikki hyvin=turvallista alkaa "parantua". Miulla turvallisuus tarkotti yhtä ihmistä, yhtä ainoata 100% luotettavaa jolle uskalsi näyttää sen miten karsee paskaläjä tässä kuoressa asustaa. ;) Olin ihan paniikissa kun eka kunnon ryöppyitku tuli. Tuntu että tukehun siihen ja ettei se lopu koskaan ja rintaan koski niinku rättiä vääntäs. Tiiäthän millasta on sellanen oikein kunnon lapsen hallitsematon huutoitku niin sellainen 30v. aikuisella. Huh. Nyt pienemmillä selvinnyt, melko tiheässä niitä kuitenkin tulee. Olin kuitenkin lähes täysin itkemättä n.15 vuotta elämästä. Ei sellanen sopinut kuvaan. Nössö, nynny, itkupilli, yhy-yhy voi-vittuku sullon vaikeeta, saatanan temppuilija, elä esitä- sanoi äitini lapsena ja teininä kun itkin. Vaan se itku on ok, jonkun aikaa kun totuttelee niin se alkaa jopa tuntua helpottavalta eikä hävetä ja tunnu luonnottomalta enää.
Mutta siis, käy terapiassa ja suosittelen että LÄÄKÄRIN KANSSA HALLITUSTI lopeta masislääkkeet jos ei oo akuutin itsetuhoisia ajatuksia ja jos pystyt elämään arkea ilman niitä. On rankempaa henkisesti mutta kun käyt tunteet naturellena läpi niin ne on sit käsitelty. Oot fiksu mimmi niin uskon että hoksaat jutun juonen muutaman kk päästä kun olo alkaa olla hiukan kevyempi. Tää vie aikaa, vuosia, et oo "normaali" (mitä se sit ikinä tarkottaa) viikossa tai parilla käynnillä ja pillerillä. Vuosikaudet kun on kasvanut kieroon niin ei oikene hetkessä. Vaan se on ainut pysyvä keino saada mielenrauha ja luottamus elämään. Paljon voimia siulle ja onnea matkaan! <3
Tämä ei mene varmasti kellekään masentuneelle perille, ei mennyt itsellekään aluksi ja oli aivan tuskasen kiukun takana saada käyntiin, mutta saman vaikutuksen kun lääkkeillä, saat sillä että käyt PÄIVITTÄIN lenkillä. Ihan alkuun vaikka vaan lyhyellä, mutta MENE ULOS, KÄVELE! Ja mielellään luonnossa. Ei paranna paskoja asioita eikä vie niitä pois (niinkun ei lääkkeetkään) mutta keventää ja helpottaa oloa, ihan oikeasti. Tuntuu katkeralta ja ei kiinnosta mutta hittovie tee se ittesi takia, se on rakkautta ja välittämistä itseä kohtaan, anna keholle lepoa ulkoilemalla.

Kiitos kovasti lohduttavista sanoista! <3 on totta että parempi olisi hakeutua sinne terapiaan. Ollaan mun miehen kanssa kyllä vähän näistä asioista puhuttu, mutta oon todella huono puhumaan mistään. Usein se kääntyy myös vollottamiseen. On niin omasta mielialasta kiinni pystynkö puhumaan näistä asioista romahtamatta.

On ihana kuulla, että joku muukin on kokenut kovia mutta selviytynyt niistä vaikeuksista! Piristyin jo niin kovasti kommentistasi, kiitos vielä :)

-ap
 

Yhteistyössä