M
Masentaa
Vieras
Kirjoitan tänne koska elämäni on aivan umpikujassa enkä enää löydä enää keinoja selvitä itse. Tämä on sitten totisinta totta ja trollit menkööt muihin ketjuihin laukomaan totuuksiaan.
Olemme mieheni kanssa 27 vuotiaita, 8vuotta naimisissa olevia neljän lapsen vanhempia. Kaksi poikaa 7v ja 5v sekä 2v täyttäneet kaksostytöt. Molemmat käymme töissä.
Meillä on aina ollut aika raskasta. Olen luonteeltani äkkipikainen ja herkästi tunteileva, semmoinen taiteilijasielu. Mies puolestaan aika mutkaton, äkkiä hermostuva ja empatiakyvytön mutta erittäin pidetty työnantaja ja ystävä työpaikallaan. Itselläni on myös ystäviä mutta en oikein jaksa olla heidän kanssaan koska en jaksa olla sosiaalinen. Avioliittomme on ollut myrskyisä ja ero on käynyt mielessä todella usein ihan ensimmäisestä avioliittovuodesta asti. Tosissaan meistä ei kumpikaan halua erota mutta silti se käy mielessä usein. Olisiko helpompaa olla yksin? Tai henkilön kanssa, joka olisi enemmän samanlainen kuin itse on. Olemme täysin toistemme vastakohdat. Joo, vastakohdat täydentää toisiaan, mutta missä menee raja? Emme nimittäin kiinnostu mistään toisen mielestä kivasta jutusta. Miehellä on paljon harrastuksia ja lähes joka ilta käy jossain harrastamassa tai ystäviensä kanssa saunomassa. Itse jään kotiin tylsistyneenä vahtimaan lasten unta (mies lähtee kyllä useimmiten lasten nukkuessa) ja näppäilemään tietokonetta.
Olen siis todella yksinäinen olematta silti yksin. Työskentekelen vanhusten kanssa joten töissä saan pitää ihmisille seuraa.
Riitelemme paljon. Riidat ovat raskaita ja satuttavat henkisesti. Lähes kaikki miten toista voi loukata, on sanottu. Perheet haukuttu, luonteet ruodittu ja ulkonäköäkin moitittu. Koen että kaikki mikä avioliitossa on pyhää, on häpäisty mutta petetty ei olla puolin eikä toisin. Kumpikaan ei onneksi ole löytänyt edes ihastusta josta voisi seurata jotain. Tunnen ajoittain vihaa puolisoani kohtaan enkä osaa sanoa onko seassa silti rakkautta vai ei. Kaipaan silti puolisoani kun hän lähtee työreissuille mutta en osaa sanoittaa tunnetta. Onko se ikävää vai tottumusta toiseen?
Olen vanhoillislestadiolainen, mieheni ei ole. Tilanne on minulle vielä hämmentävä. Mies kielsi uskon vasta hetki sitten. Elämä alkaa käydä liian raskaaksi itsellänikin enkä tiedä mihin enää uskon. Tällä hetkellä haluan silti vielä uskoa että kaikki menee vielä parhain päin joskus. Toisinaan silti epäilen sitä.
Olemme käyneet yksilöterapiassa molemmat tahoillamme pari kertaa, mies on kokenut saavansa siitä apua. Itse en saanut mitään apua. Kerran menimme mobileen kun kriisi paheni semmoisiin mittasuhteisiin että pelotti. Ystävä tuli pitämään lapsia silmällä. Mobile oli ihan katastrofi. Kaksi nuorta naista vastassa ja koska mies osasi puhua niin hienosti, oli heidän mielestään kaikki vika minussa. Tuli niin lyöty olo että en menisi sinne enää ikinä.
En keksi mitä tässä enään tekisin. Revitty olo sekä minulla että miehelläni. Olemme molemmat uhreja. En koe olevani marttyyri vaikka välillä säälinkin itseäni. Säälin myös miestäni. Emme saa elämää enää kuntoon tai siltä ainakin tuntuu. Lapset ovat meille kaikki kaikessa ja rakastamme niitä yli kaiken. Sanomme sen päivittäin mutta tottakai lapset näkevät ja kuulevatkin tulehtuneet välimme. Ero olisi helpotus mutta vika on meissä itsessämme joten mitä se loppujen lopuksi auttaisi? Onko ketään samassa tilanteessa ollutta joka voisi auttaa? <3
Ja jos joku kysyy mistä kaikki on alkanut niin en osaa vastata. Tilanne on kaiken yhteissumma. Ehkä vääränlaiset toisillemme? Liian nopeasti lapset kuvioihin? Stressiä? Aina taloudellisesti tiukkaa vaikka molemmat käy töissä. Liian nuorina naimisiin? Ei ikinä päästä lomalle. Ei yhteistä aikaa. Toisen kunnioituksen puute? Varmaan nämä kaikki ja sata muuta tekijää tässä taustalla.
Olemme mieheni kanssa 27 vuotiaita, 8vuotta naimisissa olevia neljän lapsen vanhempia. Kaksi poikaa 7v ja 5v sekä 2v täyttäneet kaksostytöt. Molemmat käymme töissä.
Meillä on aina ollut aika raskasta. Olen luonteeltani äkkipikainen ja herkästi tunteileva, semmoinen taiteilijasielu. Mies puolestaan aika mutkaton, äkkiä hermostuva ja empatiakyvytön mutta erittäin pidetty työnantaja ja ystävä työpaikallaan. Itselläni on myös ystäviä mutta en oikein jaksa olla heidän kanssaan koska en jaksa olla sosiaalinen. Avioliittomme on ollut myrskyisä ja ero on käynyt mielessä todella usein ihan ensimmäisestä avioliittovuodesta asti. Tosissaan meistä ei kumpikaan halua erota mutta silti se käy mielessä usein. Olisiko helpompaa olla yksin? Tai henkilön kanssa, joka olisi enemmän samanlainen kuin itse on. Olemme täysin toistemme vastakohdat. Joo, vastakohdat täydentää toisiaan, mutta missä menee raja? Emme nimittäin kiinnostu mistään toisen mielestä kivasta jutusta. Miehellä on paljon harrastuksia ja lähes joka ilta käy jossain harrastamassa tai ystäviensä kanssa saunomassa. Itse jään kotiin tylsistyneenä vahtimaan lasten unta (mies lähtee kyllä useimmiten lasten nukkuessa) ja näppäilemään tietokonetta.
Olen siis todella yksinäinen olematta silti yksin. Työskentekelen vanhusten kanssa joten töissä saan pitää ihmisille seuraa.
Riitelemme paljon. Riidat ovat raskaita ja satuttavat henkisesti. Lähes kaikki miten toista voi loukata, on sanottu. Perheet haukuttu, luonteet ruodittu ja ulkonäköäkin moitittu. Koen että kaikki mikä avioliitossa on pyhää, on häpäisty mutta petetty ei olla puolin eikä toisin. Kumpikaan ei onneksi ole löytänyt edes ihastusta josta voisi seurata jotain. Tunnen ajoittain vihaa puolisoani kohtaan enkä osaa sanoa onko seassa silti rakkautta vai ei. Kaipaan silti puolisoani kun hän lähtee työreissuille mutta en osaa sanoittaa tunnetta. Onko se ikävää vai tottumusta toiseen?
Olen vanhoillislestadiolainen, mieheni ei ole. Tilanne on minulle vielä hämmentävä. Mies kielsi uskon vasta hetki sitten. Elämä alkaa käydä liian raskaaksi itsellänikin enkä tiedä mihin enää uskon. Tällä hetkellä haluan silti vielä uskoa että kaikki menee vielä parhain päin joskus. Toisinaan silti epäilen sitä.
Olemme käyneet yksilöterapiassa molemmat tahoillamme pari kertaa, mies on kokenut saavansa siitä apua. Itse en saanut mitään apua. Kerran menimme mobileen kun kriisi paheni semmoisiin mittasuhteisiin että pelotti. Ystävä tuli pitämään lapsia silmällä. Mobile oli ihan katastrofi. Kaksi nuorta naista vastassa ja koska mies osasi puhua niin hienosti, oli heidän mielestään kaikki vika minussa. Tuli niin lyöty olo että en menisi sinne enää ikinä.
En keksi mitä tässä enään tekisin. Revitty olo sekä minulla että miehelläni. Olemme molemmat uhreja. En koe olevani marttyyri vaikka välillä säälinkin itseäni. Säälin myös miestäni. Emme saa elämää enää kuntoon tai siltä ainakin tuntuu. Lapset ovat meille kaikki kaikessa ja rakastamme niitä yli kaiken. Sanomme sen päivittäin mutta tottakai lapset näkevät ja kuulevatkin tulehtuneet välimme. Ero olisi helpotus mutta vika on meissä itsessämme joten mitä se loppujen lopuksi auttaisi? Onko ketään samassa tilanteessa ollutta joka voisi auttaa? <3
Ja jos joku kysyy mistä kaikki on alkanut niin en osaa vastata. Tilanne on kaiken yhteissumma. Ehkä vääränlaiset toisillemme? Liian nopeasti lapset kuvioihin? Stressiä? Aina taloudellisesti tiukkaa vaikka molemmat käy töissä. Liian nuorina naimisiin? Ei ikinä päästä lomalle. Ei yhteistä aikaa. Toisen kunnioituksen puute? Varmaan nämä kaikki ja sata muuta tekijää tässä taustalla.
