V
vierailija
Vieras
Eli kyseessä on äitini käytös. Olen jo aikuinen, mutta olemme välillä toki tekemisissä. Äidillä on monin tavoin hankala luonne, ja olen vasta viime vuosina (jostakin syystä) herännyt miettimään ettei lapsuuden perheeni ollut ehkä ihan normaali.
Moni asia meni päin sanonko mitä, mutta oman kodin asioista ei saanut koskaan puhua.. Nyt olemme jo kaikki sisarukset aikuisia ja omillamme.
Perheessämme minä olen se ns syntipukki ja yksi se joka on äidille kaikki.
Äiti on kuitenkin viimeisen vuoden aikana ruvennut tavatessamme (ei siis joka kerta puhu näin, mutta ehkä noin kerran kuussa) tilanteeseen sopivan tilaisuuden tullen tämmöistä:
Kuinka hän on lojaali kaikille ihmisille ja esim jos joku sanoo minusta jotakin, ei hän kerro sitä minulle. Koska hän ei "petä" kenenkään luottamusta.
Kun kysyn kuka puhuu ja mitä en saa vastausta. Jos joku haukkuisi omaa lastani silloin, kun tämä oisi aikuinenkin katsoisin aiheelliseksi sanoa asiasta. Ihan siksikin, että lapseni osaisi vähän "varoa" kyseistä ihmistä/muuttaa asennettaan jos tarvitsee.
Toki riippuu paljon kuka haukkuisi ja miten, mutta katsoisin aiheelliseksi mainita asiasta. Tätä asiaa en ole saanut äitiäni ymmärtämään.
Nyt mietinkin, että onko tämä kaikki käytös merkki jostain luonnehäiriöstä?
Tulee jotenkin tunne, että äitini ihan kuin nauttisi(?) kun saa vihjailtua että joku perheenjäsen/sukulainen/tuttu haukkuu minua?
Samoin tulee toki mieleen, että miten äitini nämä tilanteet hoitaa, osallistuuko peräti haukkumiseen? Vai onko hiljaa vaan? Vai eikö kukaan ole koskaan haukkunut minua, mutta äitini haluaa (jos on luonnehäiriöinen?) minun luulevan niin?
Mitä mieltä te, joilla on/on ollut luonnehäiriöinen ihminen elämässänne olette tästä, onko normaalia käytöstä vai ylireagoinko?
Moni asia meni päin sanonko mitä, mutta oman kodin asioista ei saanut koskaan puhua.. Nyt olemme jo kaikki sisarukset aikuisia ja omillamme.
Perheessämme minä olen se ns syntipukki ja yksi se joka on äidille kaikki.
Äiti on kuitenkin viimeisen vuoden aikana ruvennut tavatessamme (ei siis joka kerta puhu näin, mutta ehkä noin kerran kuussa) tilanteeseen sopivan tilaisuuden tullen tämmöistä:
Kuinka hän on lojaali kaikille ihmisille ja esim jos joku sanoo minusta jotakin, ei hän kerro sitä minulle. Koska hän ei "petä" kenenkään luottamusta.
Kun kysyn kuka puhuu ja mitä en saa vastausta. Jos joku haukkuisi omaa lastani silloin, kun tämä oisi aikuinenkin katsoisin aiheelliseksi sanoa asiasta. Ihan siksikin, että lapseni osaisi vähän "varoa" kyseistä ihmistä/muuttaa asennettaan jos tarvitsee.
Toki riippuu paljon kuka haukkuisi ja miten, mutta katsoisin aiheelliseksi mainita asiasta. Tätä asiaa en ole saanut äitiäni ymmärtämään.
Nyt mietinkin, että onko tämä kaikki käytös merkki jostain luonnehäiriöstä?
Tulee jotenkin tunne, että äitini ihan kuin nauttisi(?) kun saa vihjailtua että joku perheenjäsen/sukulainen/tuttu haukkuu minua?
Samoin tulee toki mieleen, että miten äitini nämä tilanteet hoitaa, osallistuuko peräti haukkumiseen? Vai onko hiljaa vaan? Vai eikö kukaan ole koskaan haukkunut minua, mutta äitini haluaa (jos on luonnehäiriöinen?) minun luulevan niin?
Mitä mieltä te, joilla on/on ollut luonnehäiriöinen ihminen elämässänne olette tästä, onko normaalia käytöstä vai ylireagoinko?